Ylläs–Levi maastopyöräillen

07.06.2019 09:55 | Sauli Herva

Kansallispuistojen avauduttua pari vuotta sitten maastopyöräilylle on Lapin kesämatkailuun tullut aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Ylläksen ja Levin välille merkitty maastopyöräreitti on erinomainen esimerkki vielä aika vähän hyödynnetystä potentiaalista.

Pyöräily kaikkineen on viime vuosina paistatellut kaiken aikaa kasvavassa suosiossa. On jopa sanottu, että pyöräily on nykyajan golf – laji, jota jokaisen kynnelle kykenevän on ihan pakko harrastaa, vaikkei homma huvittaisi eikä edes kuntoilu kiinnostaisi.

Aamulla reissua jatkettaisiin Leviltä päinvastaiseen suuntaan.

Maastopyöräilyn suosio on kasvanut muun pyöräilyn ohessa, ja se on erinomainen lajisovellus ulkoilma- ja luontohenkisille harrastajille, jotka eivät välttämättä halua sotkea maantieliikenteen seassa ja niellä pakokaasuja, vaan nauttia teknisemmistä ajohaasteista.

Aikaisemmin suojelualueilla ei ole saanut liikkua polkupyörällä, mutta joku aika sitten Metsävaltion himmelihierarkioissa päätettiin sallia maastopyöräily kansallispuistojen maastoon merkityillä kesävaellusreiteillä.

Tällä hetkellä pyöräily on pääsääntöisesti sallittua erikseen nimettyjä poikkeuskohteita lukuun ottamatta.

Luontopalvelujen omin sanoin (kotisivut) kerrotaan muun muassa, että ”pyöräily maastossa on jokamiehenoikeuksien perusteella lähtökohtaisesti sallittu” sekä ”retkikohteet tarjoavat maastopyöräilyn ystäville luonnonrauhaa, huikeita maisemia ja haasteita…”.

Ilolla tervehdimme fiksua päätöstä: luontoliikunnassa ja (lähi)reittiretkeilyssä maastopyöräily on nimittäin monin verroin kiinnostavampaa, mielekkäämpää, tarkoituksenmukaisempaa ja vauhdikkaampaa kuin jalkapatikassa kulkeminen.

Näin on eritoten silloin, kun puhutaan suurimmat sankariteot jo sivuuttaneista vähitellen raihnaistuvista entisistä ulkoilmaurheilijoista.

Jalkapatikassa mennään poluttomille kankaille ja jängille jahtiin, hillaan ja puolukkaan tai suunnistamaan, jokivarsiin kalalle, ja miksei silloin tällöin lähdettäisi ihan oikeille erävaelluksillekin, mielellään siis tekemään myös muuta kuin sen kun vain ulkoilemaan.

Samaan hengenvetoon on kuitenkin hyvä muistaa ja todettava se, että kansallispuistot ym. suojelualueet on perustettu ja ovat ylipäätään olemassa luonnonsuojelua ja luonnon ehdoilla tapahtuvaa virkistyskäyttöä varten.

Silti tässä ajassa näyttää vahvasti siltä, että sitä mukaan kuin luonnon virkistyskäyttöön ja luontopalveluihin osoitettuja yhteiskunnan fyysisiä, henkisiä ja taloudellisia, voimavaroja on leikattu, ovat suojelualueet muuttumassa ulkoilu-, luontoilu- ja lähiretkeilyalustoiksi, liikuntaharrastusten suorituspaikoiksi ja eri luontourheilulajien massiivisten tapahtumien näyttämöiksi.

Ulkoilmafilosofia hiipi siis kolmimiehisen seurueemme tajuntaan jo lähtöpisteessä luontokeskus Kellokkaan parkkipaikalla Äkäslompolossa. Sähköavusteisuus sitä paitsi helpotti suoritusta siinä määrin, että kehityskeskustelua käytiin aina sopivissa kohdin koko matkan ajan.

Ensimmäiset kaksi kilometriä lasketeltiin alas kylille mitäänsanomatonta kuraista panssariuraa. Estetiikkaa arvostaville aloituspisteeksi voi suositella mieluummin kyläkeskusta, sillä Äkäslompolon metsien kätköissä ei kaikin paikoin ole onnistuttu ympäristörakentamisessa.

Varsinaisesti reitin lähtöpiste on Äkäslompon (216 mpy) itäpäässä lähellä Pirtukirkkoa.

Reitti alkaa helpolla jängän päälle soratetulla polulla. Kävelijöitä ja koiranulkoiluttajia on liikkeellä kuin Kaivopuistossa konsanaan. Palanmatkan päästä noustaan kuivalle maalle Nilivaaran kupeeseen ja reitti muuttuu leveäksi ja helposti poljettavaksi maastotien pohjaksi.

Karilan risteyksessä (2,4 km) ylitetään Pallas-Yllästunturin kansallispuiston raja, minkä opaskylttien lisäksi huomaa ennen kaikkea puuston huomattavasta järeytymisestä. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö ihan kaikki ikimetsien rippeet pitäisi säästää luontoäidille itselleen ja kiireiselle ihmismielelle virkistykseksi.

Kansallispuiston kävijälaskurit tilastoivat saapumisemme ja sen myönteiset vaikutukset tunturi-Lapin aluetalouteen.

Valtion luontopalveluiden tulosta on mitattu kävijämäärillä sekä valintoja perusteltu ja toimintaa legitimoitu tavalla tai toisella arvioidulla aluetaloudellisella vaikuttavuudella.

Lakkalattialaavuilla, pikkukenkäpoluilla ja megatapahtumilla saadaan kävijöitä ja sitä kautta palkat maksettua, mutta monien mielestä tärkeämmät tehtävät ja kohteet jätetään retuperälle. Kämpät ja syrjäiset pitkospuut saavat rapistuvat oman onnensa nojassa.

Ei silti ole mitenkään kirkossa kuulutettua, että valittu politiikka nimenomaisesti olisi lisännyt kansallispuistojen vetovoimaa.

Satunnaisesta kulkijasta koko homma voi vaikuttaa aika epämääräiseltä ja häilyvältä.

Eikä muutoksessa suinkaan ole kyse vain retkeilykulttuurin muutoksesta, niin kuin äkkivilkaisulla saattaisi vaikuttaa.

Vaan paljon syvällisemmästä – länsimaisesta elämäntavasta, kuluttajakansalaisten ajatusmalleista ja arvoista, oikeuksista ja velvollisuuksissa, tietoisesta ohjauksesta ja siinä yhteydessä tehdyistä valinnoista.

Nykyisen kaltainen retkeilypolitiikka, outdoormuoti ja luontomatkailu sekä näiden kaikkien hyväksyttävyys ja kestävyys on ylipäätään helppo asettaa kyseenalaiseksi.

Iso kuva ja suuret kysymykset taustalla liittyvät maankäyttöön, luonnonkirjoon ja sen sellaiseen.

Kukastunturin rinteen petäjikköä kiivetessään maastotie muuttuu vähitellen jyrkemmäksi ja jyrkemmäksi. Loppunousun viimeinen kilometri tunturin huipulle (474 mpy) on verrattain vaativaa jyrkkyytensä takia, mutta sähköavustus helpottaa. Pitää pystyä puhumaan…

Tunturilaki on puutonta paljakkaa ja harmaata kivirakkaa. Näköalat ympäröiville tuntureille ja yli koko Tunturi-Lapin ovat avaria ja henkeäsalpaavia.

Paikalleen sorastettu maastotie luikertelee leveänä panssariurana pohjoiseen ja itään yli tunturilaen. Lumettomat laskettelurinteet Ylläksen seinämillä näkyvät ainakin horisonttiin saakka.

Täysin on katsojan silmässä se, näkeekö ympärillään koskematonta erämaata vai ankaralla maankäytöllä raiskattua kansallismaisemaa.

Kieltämättä meistä tuntui yhtä aikaa sekä ristiriitaiselta että etuoikeutetulta pyöräillä huimissa maisemissa keskellä kansallispuistoa.

Ihminen on mukautuvainen otus, joten emme enää enempää antaneet näin vähäpätöisen sivuseikan häiritä ajonautintoa. Sen sijaan keskitymme edessä olevaan vauhdikkaaseen ja paikoin jopa vaativaan laskuun Kolmentunturinkuruun ja Kotamajalle (8,6 km).

Vastoin odotuksia Kotamajan latukahvila oli auki. Omanarvontuntoisina erähedonisteina emme mitenkään voineet vastustaa herkullisena höyryävän poronlihakeiton kiusausta. Nostimme pyöräilykypärää Kotamajan uutteralle yrittäjälle ja istuuduimme rehvakkaasti ruokapöytään.

Vatsat pullollaan kuivalihakeittoa nousimme taas satulaan. Lainio- ja Pyhätunturien välisessä varsin erämaisessa kururotkossa oli polku pätkän matkaa ihan ihmisen kokoinen ja näköinen.

Kauempana maasto muuttui märäksi ja maastopyöräreitti nousi harjateräksestä hitsatuille rautarampeille.

Mukavahan niillä polkea on.

Ulkoilmanfilosofisen raatimme pitkän puoleinen pohdinta asian eri kanteilta päätyi viimein Pyhäjärven (243 mpy) kämpälle (15,4 km) tultaessa lopputulemaan, ettei sellaista rautaromua pitäisi sentään kansallispuistoihin kasata.

Pyhäjärven pohjoispään (17,4 km) kodalla tultiin ulos kansallispuiston alueelta ja havaittiin, että yhdestä maastopyörästä oli takakumi tyhjentynyt.

Fillari ja kuski liftasivat sopivasti paikalle sattuneet pakettiauton kyydissä Leville omaa autoa hakemaan, toisten jatkaessa vastaan maantietä (24,1 km) kohti Kittilää.

Evakuoitumisen varsinainen syy oli kuitenkin se, että myöhäisen lähdön sekä matkan varrella viivyttelyn takia päivänvalo oli käymässä vähiin, mikä ei tietysti ole kuvaushommeleiden kannalta edullista.

Aamulla reissua jatkettaisiin Leviltä päinvastaiseen suuntaan.

Levin päässä maastopyöräilyreittiä ei ole läheskään yhtä komeita paikkoja kuin Ylläksellä kansallispuiston alueella.

Alkumatka poljetaan Kätkätunturin pohjoispuolista kuivaa ja vauhdikasta kangasmaastoa vievää maastouraa. Vähän ennen Merkkisen laavua (6,9 km) pyörillä sotketaan palanmatkaa kuraisella latupohjalla.

Merkkisen jälkeen poljetaan soratietä Pyhätunturin ja Katajavaaran välissä paikoin aika komeissakin maisemissa. Hirvikämpän paikkeilla (13,2 km) maastopyöräreitti koukkaa etelään vievältä soratieltä jyrkästi länteen kapealle ja mielenkiintoiselle Homevaaran ylittävälle vaelluspolulle.

Kansallispuistoa lukuun ottamatta seuraavat 6–7 km Aakenusjärven kodalle (19,8 km) ovat koko reitin mielenkiintoisimmat.

Loppukilometrit Aakenusjoen sillalle (23,2 km) Kittilä–Tiurajärvi -maantielle poljetaan hyväkuntoista metsäautotietä Aakenuksen jylhän harmaan tunturiseinämän kehystäessä maisemaa.

Varteenotettava ja suositeltava vaihtoehto voi myös olla, että valitsee maastopyöräretken aloitus- ja päätepisteeksi Aakenusjoen, käy kääntymässä Levillä ja/tai Ylläksellä, ja huuhtelee reissun päätteeksi Aakenusjoessa kansallispuiston kurat pois pyörästä ennen kotimatkaa.