07.09.2020 | Milja Fromholtz
Japanin Alpit ovat komea vuorijono, joka kulkee Honshun saarella olympiakaupunki Naganon länsipuolelta etelään kohti Nagoyaa. Vuoriston korkeimmat huiput ovat yli 3 000 metrissä. Maisema muistuttaa monin paikoin Euroopan Alppeja, mistä myös niiden kansainvälinen nimi tulee.
Yksi suosituimmista vaellusreittien lähtöpisteistä on Matsumoton kaupungin länsipuolella sijaitseva pieni Kamikochin kylä. Se on japanilaisten keskuudessa suosittu retkikohde, ja erityisesti syksyn ruskasesongin aikaan täysiä busseja on jonoksi saakka.
Monet kuitenkin tekevät Kamikochista vain lyhyitä päiväretkiä. Heti kun matkaa jatkaa kylästä pidemmälle, polut kapenevat ja ruuhkat loppuvat.
Japanin Alppien vaellusreitit ovat erittäin hyvin merkittyjä. Niiden varrella on paljon maksullisia, hyvin varusteltuja vuoristomajoja telttapaikkoineen. Halutessaan vaelluksen voi tehdä varsin kevyin varustein, mikäli varaa paikat vuoristomajoista etukäteen.
Raikasta vettä on hyvin saatavilla jokivettä käyttävistä hanoista, ja ylempänä vuorilla sitä voi ostaa omaan pulloon vuoristomajoista.
Saavuimme Kamikochiin, reittimme lähtöpisteelle sateisena lokakuun iltapäivänä. Jätimme ylimääräiset varusteet säilytykseen Kamikochin kylään, ja kävelimme ensimmäisen päivän osuuden noin kuuden kilometrin päässä sijaitsevalle Tokusawan leirintäalueelle. Sade ropisi kuoritakin huppuun, ja lämpötila oli kymmenen asteen paikkeilla.
Heti alkumatkalla totesimme japanilaisen vaelluskulttuurin olevan perin kohteliasta ja kurinalaista. Poluilla väistettiin ja tervehdittiin muita kulkijoita, taukopaikoilla pidettiin omat varusteet poissa muiden teiltä ja käyttäydyttiin muutoinkin hillitysti ja hiljaa.
Meille tämä käyttäytymisetiketti sopi mainiosti, ja oli ilahduttavaa nähdä, miten sulavasti suurikin määrä retkeilijöitä sopi samoille poluille.
Tokusawalle saavuttuamme päätimme jäädä telttailemaan pihamaalle, sillä vuoristomajoissa yöpyminen on kallista. Päätös oli tosin vaikea, sillä vuoristomajassa olisi ollut tarjolla myös onsen eli japanilainen kylpylä. Telttapaikalla oli runsaasti muita vaeltajia, mutta tilaa oli runsaasti.
Japanissa merkitty vaellusreitti ei siis tarkoita tasaista helposti kuljettavaa polkua.
Lämpötila kävi yöllä pakkasen puolella, vaikka olimme vasta noin kuudensadan metrin korkeudessa.
Seuraavana päivänä meidän oli tarkoitus nousta ylös Yarigatake-vuorelle, yhdelle alueen korkeimmista huipuista, sillä sään oli luvattu selkeytyvän. Heräsimme aikaisin kuten muutkin leirissä – Japanissa aurinko nousee syksyllä jo aamukuudelta, joten suurin osa vaeltajista oli jalkeilla jo viideltä.
Aamun sarastessa kävelimme kosteaa ja metsäistä joen vartta apinoiden melskatessa ympärillämme. Ohitimme Yokosansoo Lodgen, jonka jälkeen reitti alkoi kiivetä jyrkemmin ylöspäin. Pidimme pienen evästauon Yarisawa Lodgella, jonne olimme kiivenneet noin 400 vertikaalimetriä ja kävelleet etäisyydessä suunnilleen 10 kilometriä.
Tämän jälkeen puusto alkoi pikaisesti vähentyä, ja maisema muuttui karummaksi. Pian Yarigataken 3 180 metrissä sijaitseva huippu vilkahteli ylhäällä silmänurkassa. Korkeudesta huolimatta lokakuinen aurinko lämmitti niin, että saatoimme vaeltaa sortseissa ja t-paidoissa.
Kiipesimme kohti Yarigatakea reippaasti, mutta pidimme matkan varrella kuitenkin vielä toisen evästauon. Lopulta hieman puolen päivän jälkeen saavuimme Yarigataken vuoristomajalle. Menimme heti varaamaan telttapaikan, sillä kivikkoisella harjanteella niitä oli rajatusti.
Vaikka tuuli oli toistaiseksi tyyni, halusimme silti mahdollisimman suojaisen paikan teltallemme, joka oli kolmen viikon kokonaisreissua varten valittu lähinnä painon, ei myrskynkestävyyden perusteella. Saimme onneksi teltalle mieluisan kolon, ja pienen lepotauon jälkeen pääsimme kiipeämään kohti päivän tavoitetta, Yarigataken huippua.
Matka huipulle Yarigataken vuoristomajalta on vertikaalimetreissä vain sata metriä – mutta se on lähes kirjaimellisesti suoraa kiipeämistä ylöspäin. Tätä varten olimme ottaneet mukaan kiipeilykypärät. Reitillä on hyvät tikkaat ja otteet, joten muita varusteita ei tarvita, mutta kävijöitä huipulla on niin paljon, että riski päähän putoavista kivistä on suuri.
Huipulta avautuivat hienot maisemat joka suunnalle vuoristoa. Vuoristomajoja näkyi paljon – ja ne sijaitsivat mitä huikeammissa paikoissa: harjanteilla, vuorten huipuilla, jyrkillä rinteillä. Palveluiden määrä vuoristossa oli vaikuttava.
Illalla söimme vielä kevyen iltapalan ennen kuin kömmimme harjanteen kivenkoloon kaivettuun telttamonttuumme. Tähtitaivas kimalteli yllä ja tuntui hullulta, että olimme perin kasuaalisti telttailemassa kolmessatuhannessa metrissä.
Onneksi lähes ihmisen pituinen ruohikko toi hieman suojaa sateelta.
Yöllä lämpötila tippui arviolta -10 asteen paikkeille, mutta pärjäsimme kolmen vuoden ajan varusteillamme siedettävästi.
Olimme tienneet jo etukäteen, että tämä yö tulisi olemaan koko kolmen viikon telttareissumme kylmin yö, joten pelkästään sitä varten emme halunneet varata talviyöpymisvarusteita. Minulla oli paksu untuvapeitto ja puolisollani puolivetoketjullinen kiipeilymakuupussi – molemmissa limiitti lämpötila-arvo oli juurikin kymmenen pakkasasteen paikkeilla.
Etukäteisselvitysten perusteella reitillämme oli yksi osuus, jota emme olleet osanneet oikein kunnolla arvioida. Siinä kulki kartassa selvästi merkitty vaellusreitti, ja reittikuvausten perusteella sitä kuljettiin pääasiassa ilman kiipeilyvarusteita, mutta joitakin opastettuja seurueita näkyi kuvissa myös varmistusköysien kanssa.
Olimme päättäneet, että lähtisimme reitille vain, mikäli keli olisi selkeä ja tyyni eikä ylhäällä olisi jäätä. Kun aamu valkeni kirkkaana ja lämpimänä, pakkasimme ripeästi leirin kasaan ja lähdimme kohti Daikiretoksi kutsuttua harjannereittiä.
Päivän koko matka ei ollut horisontaalimatkaltaan kuin kuusi ja puoli kilometriä, mutta siihen kului meiltä taukoineen kuusi tuntia. Arviolta noin puolet matkasta oli lähes käveltävää, jyrkkää vuoristopolkua, mutta toinen puolikas oli mentävä nelivetona. Paikoin edessä oli pystysuoria seinämiä, joita piti pudottautua alas, joissain paikoissa oli tukena muutamia, tosin parhaat päivänsä nähneitä, tikkaita tai muita otteita.
Selvisimme Daikiretosta hyvin ilman kiipeilyvarusteita, mutta vapaalasku- sekä kiipeilyharrastuksen tuoma kokemus jyrkillä harjanteilla ja ilmavissa paikoissa liikkumisesta oli hyödyksi.
Myös muualla Japanissa vaeltaessamme törmäsimme merkityillä vaellusreitillä melko vaikeakulkuisiin paikkoihin. Kerran laskeuduimme useita metrejä kiinteän köyden ja vaijerin avulla sileää, arviolta 20-asteista kalliorinnettä alas.
Japanissa merkitty vaellusreitti ei siis tarkoita tasaista helposti kuljettavaa polkua, mitä se usein Suomessa merkitsee.
Pääsimme Daikiretolta lopulta Kitahodakan vuoristomajalle, jossa päätimme yöpyä sisällä tuvassa. Maksoimme yöpymisen lisäksi myös ylläpidosta, joka osoittautui lopulta erittäin herkullisiksi, pöytiintarjoiluiksi illalliseksi ja aamiaiseksi.
Illallispöydässä opiskelimme vieressä istujilta toimintatapoja, kuten sitä, mitä ruokalajeista sai pyytämällä lisää – näihin kuului esimerkiksi riisi – ja mitä taas oli säästeltävä palan painikkeeksi muiden lajien kanssa. Yövyimme mukavasti tatamilla täkkien ja lakanoiden alla.
Seuraavana päivänä lähdimme laskeutumaan alas kolmestatuhannesta metristä. Reitti kulki läpi upeiden ruskamaisemien ensin Karasawan vuoristomajalle ja siitä eteenpäin alas kohti Kamikochiin vievää laaksoa, jota olimme tulleet aiemmin ylöspäin.
Olisimme luultavasti jääneet matkalle vielä yhdeksi yöksi – esimerkiksi Yokosansoon leirintäpaikalle, mutta Atlantilla jo tovin matkaansa tehnyt taifuuni oli rantautumassa Japaniin seuraavana päivänä ja halusimme päästä ennen sitä mahdollisimman pitkälle etelään, pois vuoristosta.
Viimeisen vaelluspäivän saldoksi tuli 20 kilometriä, jonka aikana laskeuduimme 1 600 vertikaalimetriä kivikkoista polkua.
Toinen vaelluskohteemme Japanissa oli aivan maan eteläosissa sijaitsevan trooppisen saaren, Yakushiman, korkein huippu.
Saaren ympärysmitta on noin 135 kilometriä. Saari on pyöreä, ja sen korkein kohta Miyaunouradake on 1 935 metrin korkeudessa. Koska saari on subtrooppinen, sen kasvusto on todella vehreää ja aivan vuorenhuippua lukuun ottamatta metsän peitossa.
Yakushiman saaren keskiosa on kokonaisuudessaan kansallispuistoa, sillä siellä kasvaa Japanin vanhimpiin kuuluva metsä. Saaren suojissa kasvavat sypressin sukulaiset, paikallisella kielellä Yagusukeiksi kutsuttvat puut ovat tuhansia vuosia vanhoja, ja 1900-luvun suurista hakkuista huolimatta niitä on jäljellä vielä useita kymmeniä.
Maisema muistuttaa monin paikoin Euroopan Alppeja.
Vaellusreitit ovat tästä syystä Yakushimalla merkittyjä ja niiden ulkopuolelle meneminen ei ole suositeltavaa.
Koska jyrkät metsänrinteet ja niiden ekosysteemi ovat herkkiä, myös omat biojätteet on minimoitava ja kaikkien sukupuolien käytettävä tarpeisiinsa ehdottomasti rakennettuja biokäymälöitä. Niistä vapaaehtoiset paikalliset keräävät ne talteen ja kantavat ne alas – myös nestemäiset jätteet.
Ylempänä vuorten rinteillä sijaitsee vain muutama vuoristomaja, ja ne ovat – toisin kuin Japanin Alpeilla – autioita. Niitä saa käyttää vapaaehtoista kansallispuistomaksua vastaan. Maksoimme tästä mielellämme, sillä tropiikin sateessa telttailu olisi vaatinut säänkestävämpää telttaa kuin meidän yhden kilon kevytmajoitteemme.
Yakushiman vaellusreiteille pääsee muutaman kerran päivässä liikennöivällä bussilla heti saaren lauttarannasta.
Bussi vie noin kuudensadan metrin korkeuteen kansallispuiston portille. Portilla maksoimme molemmat useamman yön yöpymisen kattavan 1 200 yenin maksun, ja kiipesimme Takatsun autiotuvalle noin 1 330 metrin korkeuteen. Reitin vaihtelevuudesta johtuen nousua tuli melko tarkalleen 1 000 vertikaalimetriä – kilometreissä kuljimme vain 12 kilometriä, mutta aikaa kului silti reilut kuusi tuntia.
Reitti kulki upeiden vanhojen metsien poikki, välillä laskeutuen, välillä taas nousten ylös. Osan matkaa oli mahdollista kulkea entistä metsäteollisuuden käyttämää yksisuuntaista junaraidetta, joka on rakennettu puunhakkuutarkoitukseen.
Takatsum-autiotupa oli nelikerroksinen tornirakennelma, ja vaikka se oli uusi, niin kosteus oli jo tehnyt tehtäviään. Kaikki näkemämme autiotuvat Yakushimalla olivat kosteita ja tuoksuivat myös siltä; ymmärrettävää, kun ottaa huomioon ympäri vuoden kosteat olosuhteet.
Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa kohti Miyanouradaken huippua. Pari tuntia liikkeellä oltuamme alkoi sataa.
Yakushimalla sataa usein, joten olimme varautuneet siihen. Emme kuitenkaan olleet ymmärtäneet täysin, mitä trooppinen sade vuoristossa tarkoittaa. Vettä tuli enemmän kuin olemme koskaan nähneet missään satavan päivän aikana. Kaatosade jatkui koko päivän, illan ja läpi yön, ja jyrkät polut muuttuivat nopeasti puroiksi. Huipulla iskivät myös salamat – olimme kirjaimellisesti keskellä ukkospilveä.
Ukkosmyrskytkin ovat Yakushimalla tavallisia, ja vaeltajat liikkuvat vuorella niistä huolimatta. Pahimmat hetket pidimme suojaa luolassa, mutta lopulta matkaa oli jatkettava, vaikka myrsky ei kokonaan väistynytkään.
Onneksi lähes ihmisen pituinen ruohikko toi hieman suojaa sateelta.
Ohitimme Miyaunouradake-vuoren korkeimman huipun kiipeämättä viimeisiä metrejä huipulle. Tavoitteenamme oli päästä illaksi Yodogon autiotuvalle suojaan sateelta.
Kävelimme yhteensä noin 15 kilometriä, ensin 600 vertikaalimetriä ylös ja sen jälkeen toisen mokoman verran alas. Matkanteko oli hidasta, sillä maasto oli vaikeakulkuista. Autiotuvalle päästyämme laskimme repussa kuivana säästyneet varusteet: siihen riittivät molemmilla yhden käden sormet.
Jopa sukellustiivis GoPro-kamera oli hajonnut päivän aikana. Onneksi molempien makuupussit kuuluivat kuivien varusteiden listalle – ne olimmekin suojanneet tuplamuovein.
Seuraavana päivänä laskeuduimme alas puiston portille. Aamupäivän bussi alas oli mennyt, joten liftasimme jätteitä kuljettavien vapaaehtoisten kyytiin. Onneksi jätekanistereiden seassa pakettiautossa oli vielä tilaa.
Olisimme halunneet kysellä vapaaehtoisilta vaikka mitä, mutta yhteisen kielen puutteessa kommunikaatio jäi sille tasolle, että tunnistaessaan sanan Finland, he alkoivat innoissaan puhua Rapalan kalastustarvikkeista:
”Rapala. Yes, yes, very good, Finland”.
Eikä sinänsä ihme, sillä kalastus on valtameren saarella yksi keskeisimmistä elinkeinoista.
Hypätessämme kyydistä saaren rantoja kiertävällä kehätiellä olimme edelleen yltä päältä kosteita, mutta nyt aurinko paistoi jo täysillä ja reppumme höyrysivät päivänsäteitä vasten.
Suuntasimme varaamamme rantahuvilaan, jonka lähellä sijaitsevasta luonnononsenista käsin saatoimme sulatella trooppisen vuorivaelluksen kokemuksia.
Kommentointi