Voiko vilukisu rakastua talviuintiin?

15.12.2022 | Pauliina Toivanen

Kuinka kauan menee, että kylmä ei tunnu enää epämiellyttävältä? Heti, kun sitä ei enää määrittele kielteisillä ilmauksilla. Aikaa siihen kuluu 30 sekuntia.

Vaikka olen surffannut Suomessa joulukuussa ja käynyt talviselviytymisleirin, olen koko aikuisikäni pitänyt itseäni vilukissana. Olen se tyyppi, joka ui luonnonvesissä kunnolla vasta heinäkuun helteillä ja kastautuu avantoon ainoastaan saunasta, hysteerisenä sekoillen ja hengitystään haukkoen.

Enää en kuitenkaan aio jänistää. Olemme ystävieni kanssa mökkireissulla, on syysaamu ja toverini lilluvat onnellisen autuaina järvessä. Vaikka saunaa ei ole lämmitetty, jokin heidän maanitteluissaan uppoaa tällä kertaa tajuntaani. Olen lukenut siitä maagisesta olosta, jonka kylmässä vedessä uiminen tuottaa ja siltä ystäväni nyt näyttävät – taianomaisilta.

Lopulta laskeudun veteen. Ystäväni kehottavat keskittymään rauhalliseen hengitykseen ja olemaan aivan paikallaan. Vesi on matalalla, joten polvistun pohjahiekkaan ja kiedon käteni halaukseen ympärilleni. Hengitän hitaasti. Kuuntelen hengitystäni. Rauhoitun.

30 sekunnin kuluttua tapahtuu ihme. Vesi tuntuu edelleen kylmältä, mutta kylmä ei tunnu enää epämiellyttävältä. Se vain tuntuu.

Haastattelin aikoinaan jään alla vapaasukeltavaa Johanna Nordbladia, joka vertasi tunnetta siihen, kun on vettä nenässä: tuntemus on epämiellyttävä vain silloin, jos sen määrittelee sellaiseksi. Vasta nyt ymmärrän, mitä hän tarkoitti.

Välipaljastus: vesi oli tuolloin 15-asteista. Mutta jostainhan se on aloitettava!

Saunalla vai ilman?

Samalla taktiikalla jatkan pulahtamista syksyn mittaan vesien kylmetessä. Vedän talvisurffiin tarkoitetut neopreenirukkaset ja -tossut päälle jo kymmenasteiseen veteen. Ne helpottavat uimapaikalle askellusta ja kriittisen puoliminuuttisen selättämistä. Joka kerta helpotuksen huokaus kuitenkin saapuu ajallaan. Nyt, kun osaan sitä jo odottaa ja tiedän sen jossain vaiheessa koittavan, vedessä on helpompi pysytellä rauhassa.

Vaikka mökkireissumme jälkeen pistäydyn kylmään veteen aina saunan lämmöistä, laiturille kävely tuntuu edelleen yhtä vaikealta ja vastenmieliseltä. Tekee mieli perääntyä. Silti erikoinen tarve päästä pulahtamaan viikko toisensa jälkeen on jo syntynyt. Kun uinnin sopii kaverin kanssa, siitä ei halua luistaa.

Marraskuussa hinku päästä luonnonvesiin kerran viikossa on jo niin kova, että uskaltaudun ensimmäistä kertaa yksin läheiselle uimarannalle. On pimeää ja alan epäröidä kävelymatkalla. Päätän, että minun ei ole pakko mennä veteen, jos se tuntuu paikan päällä liian hurjalta mutta käyn joka tapauksessa katsastamassa paikan. Yllätyksekseni laiturilla on kunnon valot, ja porukkaa hipsii mereen tuon tuosta. Pelottavuuden piikkiin en voisi pois luikerteluani laittaa.

Vaihdan uikkarin päälle rannan ulkopukkarissa. Suomi-surffi on karaissut minua sentään sen verran, että vaatteiden vaihto tuulensuojassa on ihan mukavaa verrattuna märkäpuvun pukemiseen ja riisumiseen myrskylukemissa. Lisäksi olen hankkinut nilkkoihin ulottuvan kylpytakin, jossa on tuulta pitävä ulkokuori. Sen suojissa tepsuttelen nyt kepeästi laiturille ja huomaan vasta kylpytakkia riisuessani, että olen unohtanut laittaa rukkaset käteen.

Kipaisen hakemaan tumput pukukopista ja laskeudun hitaasti hengitellen veteen. Legenda osoittautuu jälleen paikkansa pitäväksi: veteen on helpompi mennä ilman saunaa, reippaan kävelyn lämmittämänä!

Kylmä kutsuu

Marras–joulukuun vaihteessa joudun olla flunssan vuoksi pois vedestä kolme viikkoa. Lumi sataa maahan, ja meri jäätyy. Kun vihdoin kunnon talviuintikausi alkaa, harjoitussesonki on vain kolkko muisto. Minun ei tee mieli sopia uintitreffejä kaverin kanssa ja vielä vähemmän tekee mieli tallustaa yksin lähirannalle.

Vastustuksen tunteistani huolimatta laitan Tiina Torpan Kylmä kutsuu -kirjan soimaan ja lampsin sen siivittämänä rantaan. Taisin hieman liioitella villavaatekerroksissa, sillä perillä minulla on hiki. Riisun vaatteet ripeästi ulkopukkarissa, sujautan tossut jalkaan ja rukkaset käteen. Vedän ylle kylpytakin ja astelen laiturille ilman puistatuksia.

Joulukuinen sininen hetki on Helsingissä harmaanvalkoinen. Marjaniemenrannassa ammottava avanto hohkaa pintaansa lumoavaa itämerenvihreää. Lunta pyryttää. Vesi näyttää ihmeelliseltä – jopa kutsuvalta.

30 sekunnin kuluttua koittaa tuttu tunne. Vaikka jalkoja ja käsiä hieman pistelee, se ei tunnu epämiellyttävältä. Se vain tuntuu.

 

Kiinnostaisiko sinuakin aloittaa talviuinti? Suomen Ladun Rakastu talviuinti -viikkoa vietetään jälleen 9.–15.1.2023. Teemaviikon aikana järjestetään Rakastu talviuintiin -tapahtumia, joissa jokaisella lajista kiinnostuneella on mahdollisuus tulla kokeilemaan talviuintia ohjatusti ja turvallisesti. Viikon tavoitteena on madaltaa talviuinnista kiinnostuneiden kynnystä aloittaa laji ja innostaa uusia ihmisiä mukaan yhdistyksen toimintaan. Tapahtumien lisäksi viikon aikana jaetaan tietoa talviuinnista, varusteista ja talviuintipaikoista. Kaikille avoin ja ilmainen Rakastu talviuintiin -webinaari järjestetään 12.1. klo 18.

Lue lisää kampanjan verkkosivuilta