Vesilinnun kansa

01.06.2022 | Pertti Koskimies

”Tuli sotka suora lintu, lenteä lekuttelevi, etsien pesän sijoa, asuinmaata arvaellen…”

Vesilinnun munasta kaikki alkoi, kuten Kalevalasta (1849) tiedämme. Tosin Vanhassa Kalevalassa (1835) maailma sai alkunsa Turjanmaalta tulleen kokon eli kotkan munasta. Mutta vesilintu on oikeellisempi elämänantaja.

Vanha korpirahvas tiesi vesilintuja kaksi tyyppiä: sotkan ja tohtajan eli kuikan. Kalevalan sotka ei siis tarkoita telkkää, vaikka vanhoissa lintukirjoissa telkän nimenä onkin sotka, vaan ylipäänsä vesilintua. Maailmansynty-runosta on monta versiota, ja munijana voi olla allikin.

Olemme häpeäksi esi-isillemme. Vesilinnun kansalle.

Yli vuosisata Lönnrotin jälkeen vähintään yhtä viisas mies, Lennart Meri, havainnollisti dokumenttifilmillään Vesilinnun kansa oivallisesti vesilintujen merkitystä esi-isillemme. Meri oli paitsi Viron presidentti myös kansatieteilijä, jonka kansain kohtaloita kuvaavista teoksista Hopeanvalkea (1976) ja Tulen maasta, jonka nimi on Viro (1995) ovat kauniin sanankäytön ja verrattoman älyn ja ymmärryksen korkeita veisuja. 

Siitä pitäen, kun suomensukuiset kansat vaelsivat vetäytyvän jäänreunan perässä vesiä ja rantoja pitkin pohjan perille, ovat vesilinnut olleet kalojen ja hylkeiden ohella pääruokaa. Peurojen ja hirvienkin palattua pohjoiseen vesilinnut säilyivät korvaamattomana ruoanlähteenä varsinkin keväällä, jolloin ruokavarastot ehtyivät ja nälänhätä uhkasi. Kevät keikkuen tulevi, suvi suuta vääristellen – kunnes miljoonaiset sorsien, hanhien ja joutsenten laumat vesien auetessa vihdoin saapuivat, eikä suu enää nälästä vääristynyt.

Valtaisia vesilintulaumoja pyydettiin salmien ja rantojen ensisulista verkoin ja jousipyssyin juuri niinä kriittisinä viikkoina, jolloin kevätlämpö sulatti hanget upottavaksi soseeksi, mahdottomaksi hiihtää maajalkaisten riistaeläinten perässä. Lisäksi onttojen puiden kylkiin tehtiin kulkuaukkoja, jotta olisi helpompi löytää telkän, uivelon ja koskelon pesiä ja saada ravitsevia munia. Munittaminen on Itämeren rantakansojen suuria keksintöjä, ja sana uu, uutun eli pöntön kantasana, kielemme vanhinta sanastoa, ainakin 5 000 vuoden takaa.

Yli 20 pohjoisten vesilintujen valtaväylällä Itämereltä Siperiaan asuvaa kansaa maalasi ja kaiversi tuhansittain pyhinäkin pitämiensä joutsenten ja muiden vesilintujen kuvia rantojen silokallioille ja jyrkänteille, kiitollisuuden ja palvonnan osoituksena elämänsä pelastaneelle siipikansalle.

Nyt vesilintuja elää Suomessa mitätön murto-osa verrattuna vain vuosikymmentenkin takaisiin aikoihin, ja jo puolet lajeista on uhanalaisia – hupimetsästyksemme ja saasteidemme, ahneutemme ja ajattelemattomuutemme tähden.

Olemme häpeäksi esi-isillemme. Vesilinnun kansalle.