Varanki

01.06.2020 | Tapani Leppänen

Varangin niemimaa työntyy Barentsinmereen Euroopan koillisella reunalla. Kivisten rantojen takana kohoaa tunturiylänkö, jossa ei kasva mitään eikä liiku juuri ketään.

Vadsø, Norja. Ilman lämpötila on viisi astetta, kun samaan aikaan Helsingissä kirjataan koko tunnetun mittaushistorian lämpöennätys: 33,2 astetta. Niistä helteistä mekin karistimme pölyt vain vuorokautta aiemmin.

Ero on valtava, mutta jotenkin se tuntuu oikealta kokea Jäämeri juuri tällaisena, hyisenä ja rauhattomana. Samanlaista säätä on luvattu koko viikoksi: muutamaa lämpöastetta, navakkaa tuulta ja pilvipoutaa.

Varoitamme kotiväkeä, sillä pian pohjoinen ilmavirtaus vie etelänkin helteet.

Nykyään matkailu on entistä tärkeämpi tulonlähde

Olen romantisoinut mielessäni Ruijan rantoja. Liittänyt Jäämeren Norjaan jonkinlaista melankoliaa, mitä sen tyhjillä rannoilla ja autioituneissa kylissä kieltämättä onkin. Pohjoisinta Norjaa pidetään kruunun tuella asuttuna, mutta tyhjät liiketilat ja laudoitetut ikkunat kertovat, ettei tämä täälläkään mitään muuttovoittoaluetta ole.

Sen sijaan rajaseutu on aina ollut monikulttuurinen. Norjalaisväestön lisäksi aluetta ovat asuttaneet saamelaiset ja suomalaisperäiset kveenit. Venäjälläkin on oma vaikutuksensa naapurina ja kauppakumppanina.

Elinkeinoista kalastus on tuonut elannon monelle, mutta nykyään matkailu on entistä tärkeämpi tulonlähde.
 

Luonto on juuri niin vahva kuin olettaa sopii.

Lintuharrastajille ja urheilukalastajille Varangin niemimaa on aina ollut vetovoimainen, mutta käymisen arvoinen se on myös vaeltajalle.

Vuonna 2006 perustettu Varangin niemimaan kansallispuisto on poluton tunturiylänkö. Erona Suomen Lappiin on vähäisenkin kasvillisuuden puuttuminen. Usein kuulee myös sanottavan, ettei Jäämeren rannalla ole hyttysiä. Ainakaan tällä tuulella niitä ei ollut tunturissakaan.

Kansallispuisto ei ole suoraan yhteydessä mereen, mutta sen vaikutus tuntuu iholla. Barentsinmeren rosoisia rantojakin saa kulkea rauhassa, vaikkapa Ytre Syltevikan suojelualueella.
 

Varangin niemimaan asuttu rannikko päättyy Vardøn kaupunkiin. Siitä eteenpäin kapea tie kiemurtelee karuakin karummassa maisemassa kuin vieraalla planeetalla. Tien päässä odottaa Hamningbergin kalastajakylä, joka tyhjeni ympärivuotisista asukkaista jo 1960-luvulla. Suosittu matkailukohde se on silti, siitä kertoo jo vastaan tulevien matkailuautojen määrä. Pelkästään ajomatka on elämys, ja useimmille se näyttää riittävän.

Nostamme rinkat selkään kylän laidalla olevalla valtavan kokoisella parkkipaikalla ainoana autokuntana. Jäämeren rantaa seuraileva reitti johdattaa Ytre Syltevikan suojelualueelle. Maisemat saa nauttia rauhassa. Emme kohtaa muita ihmisiä kahteen päivään.

Tunturivaeltajalle vieressä pauhaava valtameri on uusi elementti. Liuskeiset rantakalliot ovat kuin teräviksi kerrostuneita hampaita, täysin erilaisia kuin tunturiylängön pyöreäksi kuluneet rinteet.

Välillä polku katoaa kivikkoon ja sitten se taas löytyy. Rantaa on helppo seurata, mutta vaikea kulkea. Kivikon keskellä katse etsii vihreitä länttejä, jotka helpottavat kulkua hetkittäin. Paikoin kalliot kohoavat suoraan merestä. Se tietää kapuamista, vaikka muuten ollaankin merenpinnan tasalla.

Määränpäässä odottava Indre Syltevik on DNT:n itäisin tupa. Mökin avain ei ole DNT:n vakioavain, vaan se on noudettava erikseen Vadsøsta.

Vaatimaton mökki seisoo tukevasti luonnon kivipahtaa vasten. Vesipaikaksi osoitettu lähde osoittautui sameaksi, mutta kirkasta juomavettä löytyi muutaman sadan metrin päässä laskevasta joesta. Polttopuistakaan ei ole pulaa, sillä meri tuo ajopuuta ehtymättömällä tahdilla.

Rantaa on helppo seurata, mutta vaikea kulkea.

Merellinen Varanki, sen tyrskyinen rantaviiva, on niin upea ja ainutlaatuinen, ettei tänne asti kannata ajaa pelkästään tunturimaisemien takia, mutta ylänkö itsessään niin hieno, ettei sitä liioin kannata jättää väliin.

Vuonna 2006 perustettu kansallispuisto kattaa Varangin keskiosan tunturiylängön peittäen valtaosan koko niemimaan pinta-alasta.

Vaelluksen voi aloittaa monesta paikasta. Poluntapaista pääsee seurailemaan etelässä sijaitsevasta Vadsøsta Nattfjelldaleniin, kaakosta Komagdaleniin tai meidän tapauksesamme koillisrannikolta Sandfjordaleniin. Merkittyjä reittejä puistossa ei kuitenkaan ole.

Varangin korkeimmat tunturit kohoavat noin 600 metriin merenpinnasta. Loivapiirteiset huiput valehtelevat hieman olemuksellaan, sillä jokikanjonit ovat syviä ja jyrkkäpiirteisiä. Ylhäältä katsottuna tunturimaa jatkuu loputtomiin, mutta alhaalla jokilaaksossa se tuntuu kaatuvan päälle.

Sandfjordelvaa seuraillessa viistoon rinteeseen joutuu välillä nousemaan kieli keskellä suuta.

Vihreänä kumpuileva maisema tekee vaikutuksen avaruudellaan. Puuraja on kaukana etelässä ja kotimaisesta tunturimaisemasta poiketen Varangin ylänkö on arktista tundraa. Alueella vallitsee ikirouta, kun keskilämpötila jää kesälläkin alle kymmeneen asteeseen. Ohut aluskasvillisuus on pääosin helppokulkuista, mutta vihreään yleisnäkymään piiloutuu myös rakkaisempia rinteitä.  

Jäämereltä puhaltavassa tuulessa lekutteleva siimapyrstöinen tunturikihu hakee katseellaan sopuleita, joita vilahtelee välillä vaeltajankin silmäkulmassa. Yläilmoissa käy näyttäytymässä merikotka.

Kansallispuiston alueella on viisi avointa tupaa. Me seurailimme Sandfjordelvaa Telegrafhyttalle, jota ylläpitää paikallinen kalastus- ja metsästysseura.

Tuvalla loikoilleet kalamiehet eivät olleet juttutuulella. Kun tulijoista oli kiinnostunut vain lehmän kokoinen koira, telttailu alkoi tuntua hyvältä vaihtoehdolta.

Nimensä Telegrafhytta on saanut jo kauan sitten puretusta puhelinlinjasta, jonka rakentajia ja huoltomiehiä se aikoinaan palveli. Puiston keskiosan tuvat liittyivät puolestaan aluetta halkoneeseen sähkölinjaan. Nykyisin ne ovat retkeilijöiden käytössä Punaisen Ristin ylläpitäminä.
 

Rantakalliolla vastassa ovat karimetsot. Kymmenissä tuhansissa laskettavat pikkukajavat, ruokit, lunnit ja etelänkiislat pesivät jyrkänteen kalliohyllyillä. Ilmassa on jatkuva trafiikki ja huumaava tuoksu, jos linnunpaskasta voi sellaista sanaa  käyttää.

Hornøyan lintusaari kohoaa kymmenen minuutin merimatkan päässä Vardøn satamasta. Elämys ei ole ainoastaan merilintujen määrä, vaan se kuinka lähelle ne päästävät vieraansa.

Heinäkuussa 2019 linnut olivat jo jättämässä saarta. Tavaroitaan pakkaavan tutkijan mukaan kesä oli merilinnuille katastrofaalinen, sillä petolinnut sekoittivat lintusaaren elämää enemmän kuin koskaan.

Kaava on seuraava. Kun merikotkat tekevät saarelle syöksyjään, merilinnut pyrähtävät ilmaan ja jättävät pesänsä. Silloin tilaisuutensa hyödyntävät korpit, jotka tyhjentävät pesät munista ja poikasista.

Ihmisten kulku on rajattu kapealle rantakaistaleelle. Toisaalta juuri liikkumisen vapauttamista pidetään varteenotettavana vaihtoehtoina merilintujen suojelemiseksi petolinnuilta.

Hornøyan vierailun voi buukata Vardøn satamasta. Vilkkaimman sesongin aikana lähtöjä on kerran tunnissa. Vierailuun kannattaa varata pari tuntia, muttei juurikaan enempää, ellei kysymys ei ole tavallista vakavammasta lintuharrastuksesta.