Vanhalla keinolla

05.12.2018 17:19 | Jouni Laaksonen

Kaikki kunnia merkityille retkeilyreiteille, mutta vanhalla kulku­keinolla on vielä oivallisempi tunnelma. | Teksti & kuvat Jouni Laaksonen

Kun kartoitimme Joel Aholan kanssa uusia kämppiä Suomen autiotuvat -kirjaan, minulle osui tarkistettavaksi Pikku Papinsuon porokämppä Litokairassa. Olimme saaneet tiedon, että tämä vanhan poroerotuspaikan kämppä olisi avoinna ja suunnilleen käyttökelpoinen, ja netin tarkoilta kartoilta löytyi kylmän rakennuksen merkkinä värittämätön suorakulmio.

 

Ei ruusu autiotuvaksi, mutta horsma.

 

Minkäänlaista polkua entiselle erotuskaarteelle ei näyttänyt menevän – paitsi yhdeltä www.retkikartta.fi:n mittakaavatasolta sellainen sittenkin löytyi! Karttapaikka.fi:ssä polkua ei löytynyt miltään tasolta. Lisätarkastelu osoitteessa vanhatpainetutkartat.maanmittauslaitos.fi paljasti, että vuoden 1993 peruskartalta löytyvät niin erotuskaarre, kämppä kuin polkukin.

Tulostin polun sisältävän kartan matkaani.

Jätin autoni Papinpalon P-paikalle ja etsin vanhan polun päätä tien varresta. Polkua ei heti löytynyt koneurien kirjavoimasta harvennetusta talousmetsästä, mutta tarkka kompassisuunta johdatteli viimeiseen kuivan maan nokkaan ennen suoseutuja. Täältä riemukseni löysin vanhan polun.

Tai termi polku on jo hieman ylärajoilla.

Varvikon kuristama hentoinen, hyvin kapea kulku-ura oli juuri ja juuri havaittavissa, kun kompassin avulla osasi katsoa oikeaan suuntaan. Ura kuitenkin johti juuri kartan mukaisesti, ja sitten löytyi ensimmäinen paljolti umpeenkuroutunut kirveenpilkka keinon varrelle säästyneestä paksummasta männystä.

Kohta tämän jälkeen löytyi punainen kuitunauhan lipare vanhana, mutta kirvesaikaa tuoreempana merkkinä.

Tunsin olevani osa jatkumoa. Tästä ovat menneillä vuosikymmenillä kulkeneet poromiehet, ja varmasti myös paikalliset metsästäjät ja hillankerääjät, ehkä lintubongarit, ja eiköhän joku tyhjänkulkijakin silloin tällöin. Joku on mennessään sitaissut merkkinauhan tuohon, toinen siirrellyt pudonneita oksia merkiksi polun haaraan tässä.

Nyt oli minun vuoroni vahvistaa vanhaa keinoa, joka tosin lienee tuomittu katoamaan lähitulevaisuudessa.

Vanhalla, katoamassa olevalla polulla pysyminen on taitolaji. Pitää osata nähdä hentoinen painauma varvikossa ja aavistaa, mistä mikäkin kumpare tai ojanmutka on entistenkin kulkijoiden mielestä ollut edullisinta ohittaa. Arvioisin pysyneeni polulla menomatkalla noin 75 % ajasta, palatessa jo paremmin, ehkä 90-prosenttisesti.

Alussa oli toista kilometriä nuorta räkämäntyä kasvavaa ojitettua suota, mutta sitten polku toi Lapiosuon-Äijönsuon soidensuojelualueelle, eli toisin sanoen Litokairaan. Suo muuttui ojittamattomaksi eli kauniiksi luonnontilaiseksi rämeeksi.

Äkisti suonlaiteet olivat täynnään hopeanharmaita keloja.

Polku johdatti luonnolliselle kulkuväylälle, kapealle ja matalalle harjulle. Täällä polku oli vankempi, joskin todennäköisesti enemmän porojen, hirvien ja muiden metsän elävien kuin ihmisten ansiosta. Kirveenpilkkoja oli nyt tasaisen varmasti.

Mieleni vaelteli muille vanhoille keinoille, joilla olen kulkenut.

Ensimmäisen kerran tajusin vanhan polun hyödyt kohta neljännesvuosisata sitten, kun olin hakeutumassa Kevon itäpuolelta Cuoggájohkan kurun suunnalta nelostielle. Osuin Rávdoskaidin autiolle erämaatilalle ja huomasin, että kartalle merkitty vanha polku Petsikkoon oli juuri ja juuri seurattavissa.

Sitä ei maastosta monesti paljonkaan erottanut, mutta kun sillä pysyi, löysi vetisemmissä suokohdissa ikivanhaa pitkospuun tapaista askeleen alle, ja suopurojen ylityksissä uoman pohjalta löytyi romahtaneen sillan jäänteet, joita pitkin pääsi kahlaamaan mutapohjaisen ojan yli.

V eikko Huovinen toteaa mainiosti:

”Olen aina tuuminut, kun puhutaan kulttuuriarvojen pelastamisesta, miten kallisarvoinen on metsäpolku, entisten ihmisten kulkema pehmeäpiirteinen, vetävä kävelytie, joka kulkee kangasmailla ja ylittää suot kapeimmista salmekkeista.”

Juuri tällainen tunnelma minulla oli, kun patikoin Kutturasta Repojoelle ja edelleen Lismasta Kultakuruun Lemmenjoen kansallispuiston eteläosissa. Etenkään jälkimmäinen polku ei juuri enää maastosta erottunut, mutta kun sitä kuitenkin kykeni seuraamaan, se kuljetti juuri parhaista paikoista soiden yli.

Yksi mieleeni painunut pilkkapolku on Vätsärissä Suomen ja Norjan väliseltä poroaidalta Føllvannskoialle, norjalaiselle autiotuvalle johtava polku. Jos sitä ei tiedä poroaidan varressa kävellessä etsiä, ei löydä. Mutta kun tietää, huomaa kirveenpilkan, ja toisenkin, ja varsin luotettavasti kämpälle asti.

Tietenkin huikeita ovat muinaiset valtaväylät, kuten Ruijan polku Sompiosta Kiilopään molemmin puolin Inarijärvelle ja Vätsärin halki Norjaan. Hienosti kirveenpilkkojen ja kivitornien aikakauteen pääsee esimerkiksi Sompiojärven ja Kiilopään tien välisellä kesäreitin osuudella, Maantiekurun talvikeinolla ja Vätsärissä Järvenpään ja Jankkilan välisellä polulla.

Kainuussa on monia erilaisia Vienan reitin haaroja, joista Vängänkylältä Viiankiin johtava osuus on merkittävin. Tämä reitti on nykyään retkeilyreittikin, mutta sen varresta löytää myös vanhoja pilkkoja.

Paistunturin erämaan länsilaidalla Giedderohtun kammille seurailin aikanaan erikoisesti merkittyä polkua. Tavallisesti vanhat keinot on merkitty kirveenpilkoin mäntyjen kylkiin tai kivitornein. Täällä merkintänä olivat tunturikoivujen oksille nostetut kuivuneet katajankäkkyrät.

Näitä miettien taivalsin Pikku Papinsuon harjanteella. Oli keskikesä ja eläinmaailma oli vilkkaalla tuulella. Näin retken aikana hirven ja kolme koppeloa, ja suo- ja pikkulintujen konsertti oli jatkuvasti käynnissä. Samoin kuin pienempien lentäjien ininä.

Harju johdatti minut puiselle erotuskaarteelle, joka oli jo vahvasti lengollaan. Raunioituva kaarre pysäytti miettimään, millaista elämä on täällä aikanaan ollut.

Kämppä oli siellä, mihin kartta sen sijoitti. Ovessa ei ole koskaan ollut lukkoa, laveritilaa on noin kuudelle ja kamiina vaikutti käyttökelpoiselta. Välikaton hirret ovat kuorimattomia ja matalien ikkunoiden takia kämppä on hämärä. Minkäänlaista vesipaikkaa en keksinyt.

Ei ruusu autiotuvaksi, mutta horsma.