04.08.2021 | Matti Mela
Jääkauden sulamisvaiheessa meren pinta oli nykyistä alempana, mutta maan kuori oli jään painamana vieläkin enemmän nykyisen tason alapuolella. Näin Lapin alueelle työntyi Jäämereltä neljään kohtaan vuonoja.
Nämä Jäämeren jääkauden jälkeiset vuonovaiheet peittivät nykyistä Tenoa, Näätämöä ja Sevettijärven aluetta ulottuen aina Supruun saakka, Paatsjoen laaksoa ja Inarijärven aluetta sekä Luttojoen laaksoa. Ne jäivät geologisesti melko lyhytikäisiksi, vain parista sadasta vuodesta muutamaan tuhanteen vuoteen.
Alueella retkeilevä törmää melkein kaikkiin mahdollisiin jääkauden jälkiin.
Niiden jäljiltä on jäänyt vanhoja rantavalleja ja -kivikoita ja hiekkakerrostumia, mutta suolaisen veden eliöstöstä vain hyvin vähän merkkejä. Onkin arveltu, että sulavasta mannerjäästä tullut suuri makean veden määrä piti vuonojen veden suolapitoisuuden pienenä.
Mutta kyllä Jäämeren läheisyys ja sinne johtava vanha vuonon pohja näkyy edelleen jonkin verran nykyisessä eliöstössä. Esimerkiksi itämyrskyn jälkeen alueilla tehdään usein havaintoja meren rannikon ja lintuvuorten lajeista.
Kuva esittää Sevettijärven vanhaan vuonoalueeseen kuuluvaa Ukonpäänlahtea. Siellä jääkauden jäljet näkyvät mannerjään kasaamina kivikkoina ja siirtolohkareina. Samassa vesistössä on myös sulamisvaiheessa muodostuneita pitkiä harjuja ja vanhan vuonon pohjalle kerrostuneita hietikoita.
Sevettijärven läheltä löytyy myös jään etenemisen yhteydessä kasaamia moreenikumpuja eli drumliineja, joista käy ilmi mannerjään viimeisin etenemissuunta.
Ukonpäälahden takana nousee geologisesti monipuolinen tunturiylänkö, joka ulottuu Vainosjärveen ja Vätsärin erämaan laidalle saakka. Alueella retkeilevä törmää melkein kaikkiin mahdollisiin jääkauden jälkiin ja sijainti metsänrajalla tekee siitä maisemallisesti poikkeuksellisen vaihtelevan.
Kirjoittaja on Inarissa asuva biologi ja valokuvaaja, joka havainnoi tällä palstalla Lapin luonnon vuodenkiertoa.
mattimela.fi
Kommentointi