Valkmusa

20.04.2018 13:23 | Markus Sirkka

Sanonta ”Suksi suolle” saa kymenlaaksolaisessa kansallispuistossa uuden merkityksen. Valkmusa on keidas suoksi. | Teksti & Kuvat Markus Sirkka

Valkmusan kansallispuistosta löytyy Etelä-Suomen monimuotoisin suoluonto, mutta suuret suot ovat myös mainio paikka vähälumisen talven hiihtoretkelle. Siellä voi tavoittaa palasen erämaan tuntua.

Muutama päivä myöhemmin lumi on enää vain muisto, ja suolla velloo vesi

Etelä-Suomen talvet ovat käyneet oikukkaiksi ja usein valitettavan vähälumisiksi.

Lunta ei kuluvan talven tammi-helmikuun vaihteessa ollut paljoakaan, joten muutaman päivän runsaista lumisateista oli otettava kaikki irti: yöpymisvarusteet, eväät, ahkio ja sukset kyytiin ja kohti Valkmusan kansallispuistoa.

Vaikka alue ei ole suuren suuri, itä–länsi-suunnassa peninkulma, ovat sen luontoarvot poikkeuksellisia, etenkin Etelä-Suomessa, mutta myös laajemmin. Etelä-Suomen suot ovat suurelta osin jääneet rakentamisen ja maa- ja metsätalouden jalkoihin ja näin suuria suoalueita ei rannikolla ole muita, toki Hämeen Torronsuo on vielä hieman laajempi.

Itse asiassa Valkmusan kansallispuistoon kuuluva Munasuo on Suomen laajin Rannikko-Suomen laakiokeidas. Laakiokeitaan erityispiirre on sen laakeasti kohoava muoto, tasainen keskustasanne ja reunaluisut. Munasuon keskustasanteella on mittaa kolme kilometriä ja leveyttä kilometri.

Keidassuot ovat kohosoita, missä suon keskiosa on reunoja korkeammalla.

Havainnekuvassa Munasuo näyttää mehevältä piirakalta, mutta maastossa muotoa ei sen loivuuden vuoksi ole yhtä helppo hahmottaa.

Asettelen kumisaappaat sivakoiden siteisiin Vastilantien varrella sijaitsevalla Simonsaaren parkkipaikalla ja seuraan merkittyä reittiä muutaman sata metriä kansallispuiston nimikkosuolle, Valkmusalle.

Suon laidalla avautuu kitumäntyjen ja pienten metsäsaarekkeiden täplittämä suomaisema, mikä ajoittain avautuu avoimemmaksi nevaksi.

Yhtenäinen Valkmusa-Kananiemensuon suoalue koostuu useista suotyypeistä, mistä voi löytää eri keidassoiden lisäksi myös etenkin Pohjois-Suomessa yleisen aapasuon. Yhteensä eri suotyyppejä on kansallispuistosta määritetty yli kolmekymmentä.

Parkkipaikka on kansallispuiston pääopastuspaikka. Opastetaulun ja käymälän lisäksi sieltä alkaa kansallispuiston toinen merkitty reitti, reilun kahden kilometrin mittainen luontopolku, jonka varrella on myös suosittu luontotorni.

Suolla sitä vastoin kuljetaan oman mielen mukaan, mutta vastarannalla sijaitseva Moronvuoren päivätupa kansallispuiston ainoine tulipaikkoineen on useimman retkikohde.

Munasuo jäi tien ja parkkipaikan länsipuolelle.

Liki kolmimetriset sukset ja ahkio tuntuvat viidentoista sentin hangessa lievältä liioittelulta, mutta onhan suolla tilaa kääntyä! Ja hiihtoretki käy mainiosta testistä pitempiä vaelluksia varten.

Vaikka lunta ei ole paljon, onnistuu hiihtäminen mainiosti. Suolla ei juuri ole kiviä, vain muutama siirtolohkare, joten ne eivät raavi ahkion tai suksien pohjia eivätkä lumesta pilkottavat heinät ja varvikko hidasta matkantekoa.

Hyvällä säällä suunnistaminen käy leikiten, nokan suunta riittää, kompassia ei tarvita. Suunnan suon toiselle laidalle näyttää nokan lisäksi Haukkakallion laella pyörivä Puolustusvoimien tutka ja suoalueen poikki kulkeva sähkölinja.

Talvinen suo on hiljainen. Suolla ei kuulu kevään ja kesän yltäkylläisyyttä, ei kapustarinnan vihellystä, ei kurjen huutoa.

Teeretkään eivät ole vielä aloittaneet kevätaamut täyttävää soidintaan.

Huomaan sentään jokusen ympärivuotisen asukkaan, hiihtäjän, ketun ja teeren, jäljen ja yksinäinen korppi lausuu tavun, kaksi.

Suolla viihtyvät myös pohjoisen lajit, kuten pikkukuovi. Itse asiassa Valkmusan nimen arvellaan tulevan ruotsinkielistä alkuperää, falkmossen, ja tarkoittavan haukkasuota. Ehkä muuttohaukka taas joskus pesii suon mättäiden ja heinien joukossa tai jollakin suonlaidan jyrkällä kalliohyllyllä?

Himpun verran alle 20 neliökilometrin laajuinen kansallispuisto koostuu useasta eri suosta, johon Munasuon, Valkmusan ja Kananiemensuon lisäksi kuuluu vielä Lamminsuo ja Mustanjärvensuo.

Valkmusa onkin erityisesti suopuisto, metsiä soiden laitamilla on vähän.

Soiden yksittäiset männynkäppyrät ovat tuulten ja vuosien painamia, karun keidassuon kasvatit ovat sitkeitä, hitaasti kasvaneita.

Vahvaoksaiset latvukset ovat hyviä paikkoja sääkselle rakentaa risulinnansa. ”Kalahaukkoja” pesiikin kansallispuistossa usea pari. Nyt sääksen pesän päällä on ohut lumihuppu.

Jos metsiä on vähän, ovat soidenlaitojen pusikot sitäkin tiheämpiä.

Etenkin Moronvuoren ympäristössä. Sinne ei kannata pimeässä poiketa, muka oikaisemaan, ei ainakaan suksien kanssa. Ilmoille pääsee epätoivoinen sadattelu kerran jos toisenkin, ennen kuin Moronvuoren päivätuvan profiili siintää edessä.

Paras reitti Kananiemensuolta Moronvuoren päivätuvalle kulkee puista raivatun sähkölinjan alta. Linjalta pääsee suoraan tuvalle vievälle reitille, jota pitkin tuvalle on enää pari sataa metriä.

Samalla voi käydä katsomassa linjan alla, aivan reitin vieressä, sijaitsevaa Moronreikää, rakoluolaa. Kannattaa myös kavuta Moronvuoren laelle ihailemaan kallioilta avautuvia suomaisemia.

Jyrkkäreunaiset kalliot ovat kansallispuiston parhaita näköalapaikkoja.

Viritän riippumattoni Moronvuoren päivätuvan pihapiiriin, muualla kansallispuistossa leiriytymien ei olekaan sallittua. Pihapiirissä on pienen, tunnelmallisen tuvan lisäksi nuotiokatos ja käymälä. Myös nuotiopaikka on kansallispuiston ainoa.

Tupaa kiertävät penkit, puuliesi on oven vieressä ja liiterikin löytyy saman katon alla. Ojaa kummempaa vesipaikkaa ei ole, joten ruokavesi on lumettomana aikana tuotava mukana. Nyt on onneksi lunta, mistä kahviveden sulatus helposti onnistuu.

Kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelmassa kerrotaan, että tupa on vanha niittypirtti, jota on käytetty ympäristön pienien niittytilkkujen niiton aikaan taukopaikkana.

Näin ei välttämättä kuitenkaanole.

”Tuvan historia ja käyttötarkoitus eivät ole tarkkaan tiedossa”, kertoo suunnittelija Markus Keskitalo Metsähallituksesta.

Kaikki tuvan mysteeriä avaavat tiedonpalaset ovat tervetulleita, Keskitalo sanoo, ja pyytää ottamaan yhteyttä, jos vanhoja tietoja tuvan historiasta on. Samaa pyytää myös jutun kirjoittaja.

Useimpina vuosina Moronvuorelle on voinut hiihtää myös valmista latua pitkin. Joinakin vuosina pääasiassa kansallispuiston ulkopuolella kulkeva latu on voitu vetää lintutornille saakka, viimeksi kolme vuotta sitten, kertoo Raimo Karjalainen Kotkan Ladusta.

Viime vuosina kausi on jäänyt muutamaan viikkoon ja joinakin vuosina latua ei ole saatu tehtyä lumenpuutteen vuoksi lainkaan.

”Se on harmi, sillä ladunteolla on jo mittavat perinteet: latua on tehty jo 35-40 vuotta”, Karjalainen kertoo.

Viime talvi oli yhdistyksen viimeinen latutalvi, ainakin näillä näkymin, sillä ladunteko on siirtynyt Kotkan kaupungin kontolle.

”Talvet ovat tällaisia kuin ovat. Täytyy alkaa keskittyä sulanmaan lajeihin”, toteaa Karjalainen.

Retkeilijät ovat toivoneet Valkmusaan pitempää patikointireittiä.

Metsähallituksella uusien reitin tekoon ei ole mahdollisuuksia, mutta toive saattaa kuitenkin toteutua, sillä Kotkan Latu valmistelee parhaillaan hanketta, jossa kansallispuiston ulkopuolella kulkevia maastouria muokataan paremmin patikointiin, maastojuoksuun ja -pyöräilyyn sopiviksi.

”Kunhan rahoitus vain saadaan, ja lupa maanomistajilta. Siinä ei pitäisi olla ongelmia, sillä uutta reittiä ei raivata”, kertoo Karjalainen.

Moronvuorelle tulee noin 15 kilometrin mittainen yhdensuuntainen merkitty reitti.

Paluumatkalla suunnistuksen kanssa saa olla tarkkana. Hyytävän tuulen tuoma tuisku piiskaa kasvoja ja peittää suon takana kohoavan metsän valkoiseen muuriin, joten maamerkkejä on tulomatkaa vähemmän näkyvissä.

Tutkasta ei näy enää merkkiäkään. Suonlaidan metsät ovat eksyttävän samannäköistä, olo on kuin suuremmassakin erämaassa. Tuntuu kuin matkat pitenisivät ja aika hidastuisi.

Muutama päivä myöhemmin lumi on enää vain muisto, ja suolla velloo vesi.

Hyvä, että tuli lähdettyä.