Umpihangessa Ounastuntureissa

03.03.2021 | Sauli Herva

Ajatuksena oli kiertää Outakkaa täysikuun ja revontulien valaisemassa taikapiirissä. Pyrypilven verhottua kaamosmaisemat sankkaan syleilyyn päivitettiin talvivaellussuunnitelma vastaamaan paremmin Ounastuntureissa vallitsevia sääolosuhteita.

Kohteen lähestyminen ja kokoontumisajo tehtiin suunnitelmien mukaisesti tuntureitten kupeessa sijaitsevalle piilopirtille ”täydenkuunaaton” iltapäivänä, mistä lumitöiden ja muiden kiinteistön ”ylösajotoimien” jälkeen lähdettiin hiihtämään.

Myös luisteluhiihtovehkeet oli nimittäin pakattu mukaan, kuten Lapin reissulle tavaksi on jo aikoja sitten vakiintunut.

Illan saunalenkki vetäistiin vanhasta tottumuksesta valaistua kuntorataa Olostunturin ympäri. Näin ahkioita päästäisiin kiskomaan parhaimmilleen viritellyllä ja valmistelulla lihashermojärjestelmällä.

Toisaalta arjen kiireistä irtauduttaessa elämä piilopirtillä maistuu niin mukavalta, ettei ole mitään kiirettä sännätä tunturiin vetämään ensin hikisenä ahkiota ja sitten palelemaan. Niinpä aamutoimissa, kamppeiden välppäämisessä ja ahkioiden pakkaamisessa venähtää helposti puolille päivää aamuvarhaisesta herätyksestä huolimatta.

Vaikuttaa pahasti siltä, että paatuneimpienkin rajaseutuharhailijoiden ryhti ja maastoon lähdön nopeus alkavat iän karttumisen myötä väistämättä hiipumaan, hälyttävää!

Matkaan kuitenkin päästiin. Ahkiot ja varusteet pudotettiin ensin polun päähän Pippokankaan laidalle ja sitten auto vietiin puolentoista kilometrin päähän pysäköintipaikalle Ketomellan vanhaan lossirantaan. Suksille noustiin iltapäivän jo taipuessa vähitellen hämärän puolelle.

Ensimmäisen ahkiovaelluspäivän kaavailuissa oli taivaltaa Pahakurun autiotuvalle täysikuun valaisemissa tunturimaisemissa. Toinen hiihtopäivä kuljettaisiin ylämaissa Outakan vastakkaiselle länsilaidalle Rautuojalle, seuraava saman kukkulan pohjoispuolitse kiertäen Tappuriin ja sieltä edelleen Pippovuoman halki takaisin lähtöpisteeseen.

Aivan kuin kukaan ei olisi paikalla käynytkään koskaan aikaisemmin.

 

Kunnianhimoinen ja hieno – ja perin ylimalkainen – reittisuunnitelma todettiin kuitenkin ensi sauvanpistoista alkaen tuhoon tuomituksi toiveajatteluksi.

Kämppähuollon pohjaamalla, mutta umpilumeen jo peittyneellä kelkkareitilläkin eteneminen osoittautui paljon ennakoitua työläämmäksi.

Näytti siltä, että alkutalvi oli ollut verrattain kylmä ja tuuleton, eikä lumipatjaan ollut muodostunut lainkaan yleensä tyypillisiä kantavia välikerroksia. Pohjiaan myöten kuiva 70–100 cm vahvuinen pakkaslumi haukkasi ahkion kanssa ponnistelevan hiihtäjän joka askeleella vähintään polvia, ellei haarukoita myöten nietokseen.

Mikäli ylätunturissa ei olisi lainkaan pohjattua kelkkajälkeä, tai sitä ei sieltä suksen alle löydettäisi, saavuttaisiin Pahakuru kenties vasta aamuyön puolella.

Nöyryys, joustavuus ja maltti ovat hyveitä ja valttia erämaassakin. Niinpä teltta pystyyn Hietajärven kotalaavun viereen hyvissä ajoin, bensakeitin pöhisemään ja tunnelmatulet laavun arinalle palamaan.

Kannatti nimittäin säästää voimavaroja ennalta arvatenkin ankaraan ahkiopäivään sen sijaan, että lähtisi turhan päiten hötkyilemään.

Jossakin mainoksessa todetaan ”hyvä ruoka – parempi mieli”, mikä ehdottomasti pitää paikansa kaikessa retkeilyssä ja varsinkin talviretkeilyssä. Ruokalistalla oli keitettyjä perunoita, karitsan paistia ja omavalmisteista mustaherukkahilloa.

Tunnelma laavulla oli niin herkullinen ja lämminhenkinen, että jossain vaiheessa pyrypilven hunnun takaa kajastamaan noussut täysikuu pääsi oikein yllättämään.

Kullankeltainen laavutuli ja kylmä täysikuu aikaansaivat erämaan yöhön voimakkaan kontrastin ja lähes tulkoot šamanistisen vaikutelman.

Voihan olla, että tällaisina hetkinä metsän henget ja tuntureitten haltijat heräävät eloon ja puhuvat herkille sydämille. Niille, jotka osaavat hiljentyä ja vaieta iäisyyttä kuuntelemaan.

 

Telttayön jälkeinen uusi aamu koitti leppoisissa merkeissä. Hento pyrypilvi verhosi maiseman ja keveitä hiutaleita pudotteli alas taivaalta.

Rennolla otteella ja uskollisena melkein maneeriksi pinttyneelle laiskalle rytmille päästiin liikkeelle suunnilleen puolen päivän tienoissa.

Parin kilometrin mittainen jyrkkä nousu ylös tunturiin perin pohjin upottavassa lumessa ei olisi lainkaan onnistunut ilman kämppähuollon pohjaamaa, mutta jo lumeen pahan kerran peittynyttä kelkkajälkeä.

Ylängön reunalle saakka noustiin osapuilleen kilometri tunnissa tahdilla. Sitten kelkkaura hävisi jäljettömiin sitkeästä tiedustelusta ja tunnustelusta huolimatta. Aivan kuin kukaan ei olisi paikalla käynytkään koskaan aikaisemmin.

Nopea tilannearvio paljasti etumaastossa olevan upottavaa umpilunta joka paikassa vähintään Pahakuruun saakka. Seuraavat nelisen kilometriä etenemisvauhti olisi todennäköisesti luokassa vaatimaton, ellei olematon.

Ainakaan päivänvalolla ei perille ehdittäisi millään, mutta kämpälle saavuttaisiin ehkä juuri parhaimmilleen päivällisaikaan. Etapin puoliväliin saakka tarpominen umpilumessa oli enimmäkseen tasaisessa ja loivassa myötämaassa vielä jokseenkin siedettävää, joskin hyvin hidasta ja aika raskasta puuhaa.

Kovia ukkoja, täytyy myöntää!

 

Rouviojalla hytistiin hikisinä, vähän evästeltiin ja ryypättiin termospullosta tankki täyteen jäähdytysnestettä. Seuraavaksi olisi vastassa ylämäkeä ja paremmin vähän nuoremmille miehille sopivaa raakaa ryynäämistä aidoimmillaan.

”Parasta ennen meni jo” -ikäluokassa on varsinkin talvioloissa syytä ottaa ihan vakavasti sellainenkin mahdollisuus, että vetää ikään kuin vanhasta muistista itsensä aivan liian kireälle, mikä huru-ukkojen tapauksessa voi olla peräti kohtalokasta.

Umpilumessa vastamäkeen puskeminen hoitui sitä rataa, että kenellä suksi piti paremmin, avasi uraa minkä pystyi. Jos ahkio ei liikahtanut, riisuttiin vetovaljaat ja käytiin hiihtämässä reittiä auki muutama sata metriä kerrallaan ja palattiin noutamaan pulkka mukaan.

Muutamista terävämmistä tönkyröistä ahkiot kiskottiin ja työnnettiin ylös kahteen pekkaan jokainen tuuma ja metri kerrallaan. Ja niin vain perille päästiin kuin päästiinkin parhaimmilleen juuri päivällisaikaan.

Kämpässä majailleet tunturisudet Masa ja Pepi olivat juuri lopetelleet omat ruokailunsa ja loikoilivat makuulavitsoilla menneistä seikkailuista huolettomasti laverrellen. Konkareiden tarinoita oli mukava kuunnella, samalla kun ruokalistalla sillä kertaa olleet savustettu lohi, tiristetty sipuli ja keitetyt vihreät pavut alkoivat taipua herkulliselta näyttävän eräaterian ulkoasun suuntaan.

Huono puoli oli se, että verta ei tunnetusti riitä kahteen paikkaan esimerkiksi mahaan ja lihaksiin yhtä aikaa. Palautumaton kone yskähteli ylikierroksilla pitkälle aamuyöhön ja juoksutti moneen kertaan ulkona kämpän nurkan takana.

Viimeisellä kusireissulla tuuli tuiversi reippaan puoleisesti ja täysikuu loimotti auki revenneen pilviverhon reiästä, mikä pani pohtimaan alkuperäisen reittisuunnitelman mahdollisuutta vielä kertaalleen.

 

Aamulla painava pyrypilvi makasi kuitenkin taas tunturien yllä maata myöten.

Konkarit pomppasivat pystyyn varhain ja lähtivät jo aamuhämärissä painamaan pohjoiseen yli tunturien reippaassa vastatuulessa kohti Tappurin autiotupaa.

Painuimme perään kolmisen tuntia takamatkalta, jolloin herrojen tekemästä ahkiourasta ei ollut monin paikoin enää jälkeäkään.

Eteneminen ja navigointi maaston merkityllä viittatiellä oli silti varsin vaivatonta. Kämppähuollon enimmäkseen kantava kelkkajälki noudatteli aika hyvin viittareittiä, vaikkei sitä läheskään joka kohdassa pystynyt umpilumen seasta silmämääräisesti mitenkään havaitsemaan.

Rouvikurun satulassa keli seisahtui. Tunturiselänteen pohjoispuolella ei pyryttänyt lunta eikä tuullutkaan enää juuri lainkaan. Kaamoksen iltapäivässä taivas ja tunturit ikään kuin sulautuivat yhteen syvän siniseksi rauhaksi ja hiljaisuudeksi, ikuisuudeksi.

Kahdeksan kilometrin taival Pahakurusta Tappuriin taittui nyt rapiaan kolmeen tuntiin, kun vastaavasti päivä aikaisemmin kuusi kilometriä Hietajärveltä Pahakuruun oli vaatinut osapuilleen seitsemän tunnin tarpomisen.

Kämppätoimet hoituivat aika lailla samalla kaavalla kuin edellisenäkin iltana. Paitsi, että ruokalistalla oli jälleen karitsanpaistia. Eikä nurkan takanakaan tarvinnut ravata koko yötä.

Iltasella oli vähän kaavailtu, että lähdetään aamulla kymmenen pintaan avaamaan porukalla ahkiouraa Kaarremaraston ja Puumaraston välistä Pippovuomaan ja edelleen kohti Ketomellaa.

Konkarit eivät kuitenkaan malttaneet viivytellä, vaan nousivat suksille jo yhdeksän kieppeillä ja menivät menojaan.

Painuimme perään tunnin puolentoista takamatkalta. Henkeäsalpaavan hienojen maisemien valokuvaaminen otti tietty oman aikansa, ja onnistuimme tavoittamaan konkarit vasta perillä määränpäässä.

Vaikka kämppähuollon kelkkajälki saattoi huuruisten herrojen urakkaa helpottaa, harmittaa se, että ikämiehet pääsivät nuoremmilleen näin paljon kulkukeinoa availemaan.

Kovia ukkoja, täytyy myöntää!