Uhanalainen laji

02.12.2019 00:47 | Tapani Leppänen

Ilmastonmuutoksen pysäyttämisellä on kiire. Niin kiire, että sen rinnalla on pakko puhua myös sopeutumisesta. Hiihto on liittymässä uhanalaisten lajien listalle.

Talviurheilu siinä muodossa kuin me sen tunnemme, saattaa olla päättymässä.

Etelässä talvet tulevat muuttumaan katkonaisiksi

Pysäyttävä avaus on poimittu WWF:n ja Protect Our Winters -järjestön kirjoituksesta. Teksti julkaistiin syyskuun lopulla useissa suomalaisissa päivälehdissä ja on omiaan lisäämään hiihtäjän ilmastoahdistusta, jos sellaiseen on taipumusta.

Aina välillä kuuluu myös lohtulauseita. Kyllä niitä hyviäkin talvia vielä tulee on yksi yleisimmistä, ja aina välillä niitä tuleekin. Lumitalvet ovat terapiaa ahdistukseen, mutta ne ovat myös pakoa todellisuudesta. Sää ja ilmasto ovat kaksi eri asiaa.

Ilmaston lämpeneminen ei vaikuta Suomen ilmas­tolle tyypilliseen luontaiseen vaihteluun. Tavallista kylmempiä ja tavallista lämpimämpiä talvia tulee olemaan jatkossakin, mutta se mitä pidämme tavallisena on muuttumassa.

Jostain syystä hiihtoyhteisö ei vaikuta kovin huolestuneelta tai ainakaan sitä ei näytetä ulospäin. Ilmastokeskustelu ei kuulu hiihtofoorumien aiheisiin, ja se mitä puhutaan ei useinkaan liity ilmastonmuutoksen hillitsemiseen, vaan ­siihen sopeutumiseen.

On tullut aika piirtää kuvaa hiihdon tulevaisuudesta.

Pohjoismaisen hiihtolajin tulevaisuus ei ole globaalin ilmastonmuutoksen suurimpia uhkakuvia, mutta suomalaisille se on konkreettinen kysymys, jonka kautta katastrofin vaikutusta ja mittasuhteita voi peilata omaan arkeen.

Vaikutukset taas riippuvat pitkälti siitä, saadaanko ilmaston lämpeneminen pysähtymään. Optimistisimmissakin arvioissa se voisi tapahtua vuoden 2040 tienoilla. Aika on ajamassa ohi Pariisin ilmastokokouksen asettamasta 1,5 asteen tavoitteesta, joten parhaassakin tapauksessa puhuttaneen noin kahden asteen noususta. Suomen talven kannalta se tarkoittaa, että seuraavien 20 vuoden aikana lumen määrä tulee vähenemään dramaattisesti pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta.

”Etelärannikolla lumipeitteisten päivien määrä tulee puolittumaan”, sanoo Suomen ympäristökeskuksen tutkija, hydrologi Noora Veijalainen.

Vertailujakso on 1971–2000. Siihen osuvat monien kohdalla ne lapsuuden pakkastalvet, joita saamme tätä menoa muistella kiikkustuolissa. Etelässä puolittuminen tarkoittaa, että talvet muuttuvat katkonaisiksi. Pohjoisempana ne lyhenevät alku- ja loppupäästä, ja ovat sitä jo tehneet.

Hiihtokelien kannalta erityisen kohtalokasta on se, että Suomen ilmasto lämpenee maapallon keskiarvoa enemmän ja talvet lämpenevät enemmän kuin kesät. Niin tapahtuu arktisilla alueilla. Sateetkin tulevat lisääntymään juuri talvella. Tunturi-Lapissa se voi lisätä lumen määrää, mutta talven pituus lyhenee sielläkin. Etelässä lumi tulee ja menee, kun sateen olomuoto vaihtelee.

”Jos maapallon keskilämpötila nousee kahdella asteella, se tarkoittaa Suomessa noin kolmea ja talven keskilämpötiloissa lähemmäs neljää astetta”, Veijalainen selittää. Hän kuitenkin tarkentaa, että osa muutoksesta on jo tapahtunut. Kansainvälinen ilmastopaneelin IPCC:n skenaarioissa vertailukohtana on esiteollinen aika, josta maapallon ilmasto on jo lämmennyt melkein asteen.

Huomion arvoista on sekin, että tämä skenaario on hyvä skenaario. Puolentoista asteen tavoitteeseen on olemassa keinot, mutta ainakaan vielä niiden täytäntöönpanosta ollaan kaukana. Globaalit päästöt jatkavat kasvuaan. Vielä viime vuonna niin tekivät Suomenkin nettopäästöt ja tekevät todennäköisesti tänäkin vuonna.

Niillä sitoumuksilla, mitä tähän mennessä on tehty, puhutaan arviolta 3–4 asteen lämpenemisestä. Suomen kohdalla se tarkoittaisi, että vuosisadan loppupuolella maan eteläosassa olisi Saksan ilmasto.

Lumitalvet olisivat historiaa.

Ilmatieteen laitoksen mittaushistoriassa eniten on kohonnut joulukuun lämpötila, jopa viidellä asteella 1800-luvun puolivälistä. Tilastoissa talvi lyhenee 10 vuorokautta vuosikymmenessä, mutta muutoksen keskellä kummittelee fakta, joka aiheuttaa paitsi hämmennystä myös toivoa: Hiihtokausi on pidempi kuin koskaan.

Lumetuksen avulla olosuhteet saadaan tehtyä kaikkialle Suomeen, ja ne kestävät pitkälle kevääseen. Kesän yli varastoidun lumen ansiosta kausi voi alkaa etuajassa ja ladulle päästään säästä riippumatta loka-marraskuussa.

Latujen tekeminen on nykypäivänä paljon muutakin kuin niiden ajamista. Se on lumen tekemistä ja sen levittämistä, maansiirtoa ja metsätöitä. Latupohjia levennetään, jotta lumi ei jäisi puihin ja tulisi myöhemmin alas vetenä.

Siellä missä latuihin panostetaan, latumiehistä leivotaan sankareita. Yksi heistä on Espoon laduista vastaava Petri Forsman.

Forsmanin salainen ase on Oittaan ensilumenladulle rakennettu lumetusjärjestelmä, jonka avulla lumi voidaan tykittää suoraan latupohjalle. Kun lumitykit ja niiden tarvitsema vesi viedään ladun varteen, lunta ei tarvitse kuljettaa kasalta ja lyhyetkin pakkasjaksot saadaan hyödynnettyä.

”Ensimmäisenä vuonna kun testasimme järjestelmää, 700 metrin ladulla hiihdettiin 16 tunnissa pakkasen tulosta”, hän kertoo.

Lumen tekeminen ei tietenkään ole ilmaista, vaikka latujen käyttö sitä pääsääntöisesti onkin.

Mikäli kunnat ovat valmiita näkemään kasvavat kustannukset ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin tehtävinä investointeina, se voi olla sitä myös jatkossa, mutta on hyvä ymmärtää, että liikuntapaikkarakentamisessa hiihto on erityisasemassa. Maksammehan me mukisematta tennistunneista, kuntosaleista ja monista kunnallisistakin palveluista, kuten uimahalleista.

Petri Forsman muistuttaa, että ladut ovat lumetettuinakin edullisia liikuntapaikkoja.

”Oittaalla vesi on ilmaista. Koneet ovat pitkäikäisiä investointeja, ja koko kaupungin latuverkostoa hoitaa alle 10 miestä viitenä kuukautena vuodesta”, hän laskee.

Lumetusjärjestelmään tehty investointi, vajaat 200 000 euroa, on Forsmanin mukaan noin puolet tekonurmikentän perustamisesta.

Se, että Suomessa ei ole totuttu maksamaan latumaksuja on ainutlaatuinen, kulttuuriin kirjoitettu periaate, mutta jarruttaa osaltaan yksityisten palveluiden syntymistä.

Talvilajeista mastohiihto on pysytellyt pisimpään luonnon armoilla. Laskettelukeskukset ovat pyörineet tykkilumella jo vuosikymmeniä Lappia myöten. Jääkiekkoilijat ovat siirtyneet aikaa sitten sisätiloihin ja Etelä-Suomen ulkojäätkin ovat yhä useammin tekojääratoja.

Espoossa parhaimmillaan 200 kilometrin latuverkostosta lumetettuja kilometrejä on alle kymmenen. Forsmanin mukaan ­Virossa, Venäjällä ja Keski-Euroopassa ollaan paljon pidemmällä.

Vuosituhannen vaihteessa Suomeen rakennettiin hiihtoputkia. Ajateltiin, että huonojen lumitalvien pelastus löytyisi sisätiloista, ja siinä sivussa hiihdosta tulisi ympärivuotinen laji.

Kannattavuuslaskelmat olivat enemmän tai vähemmän hatusta vedettyjä, sillä yksikään putki ei ole pärjännyt omillaan. Useimmat ovat kaatuneet kuntien syliin tai sinnitelleet niiden tuella.

Perusasiatkin unohtuivat, kun energiasyöppöjä tunneleita rakennettiin syrjäseuduille. Ei silti, että hiihtäjiä olisi ollut ruuhkaksi asti Helsingissäkään, jossa hiihtohallin vaikutusalueella asuu sentään miljoona ihmistä.

Hiihtoputken sesonki on kauden alla ja se on lyhyt: lyhimmillään viikkoja ja parhaimmillaankin vain muutamia kuukausia.

Vähitellen on käynyt selväksi, etteivät ihmiset halua hiihtää kesällä. Tai sisällä.

”Hiihtäjät ovat ulkoilmaihmisiä”, sanoo Mikko ­Martikainen. Maailmalla lumikuiskaajaksi ristitty yrittäjä on ollut tekemässä talvea Sotshin olympialaisiin ja työskentelee parhaillaan vuoden 2022 Pekingin talvikisojen kimpussa.

Martikaisen alaa on lumen varastointi, ja juuri nyt siitä tuntuvat puhuvan kaikki muutkin. Varastolumesta on löytymässä apu niihin syksyn kuukausiin, joilla tunneleidenkin olemassaolo on ollut perusteltavissa.

Hiihtokauden pituuden kannalta kriittisintä on talven viivästyminen, sillä lumitykit vaativat pakkasta. Sitten kun sitä tulee, kauden jatkuminen saadaan kyllä turvattua pitkälle kevääseen. Mitä enemmän pakkasta, sitä parempi on tykkien hyötysuhde.

”Lumen tekemisessä on kysymys faasinmuutoksesta. Nollan alapuolella lunta pystytään tekemään aina, mutta elohopean laskiessa neljän pakkasasteen alapuolelle tuottokäyrä nousee rajusti. Kymmenessä pakkasasteessa lumen tekeminen on jo lasten leikkiä”, Martikainen selittää.

Seuraavaa syksyä varten varastoitava lumi voidaan tehdä optimioloissa, talven kylmimmän pakkasjakson aikana. Kesän yli se säilötään eristeiden alla.

Vallalla olevalla menetelmällä, sahanpurujen alla, lumikasasta hupenee kesän lämpötiloista riippuen 15–30 prosenttia. Liikaa, sanoo Martikainen, joka kehittää parhaillaan seuraavan sukupolven eristeratkaisua. Rukan ”koelaboratoriossa” on kuuleman mukaan päästy alle 10 prosentin hävikkiin, mutta tähtäin on viidessä ja lämpimissäkin olosuhteissa alle viidessätoista prosentissa.

Tykkilumi on rakenteeltaan luonnonlunta kestävämpää. Se sulaa hitaammin ja paraneekin hieman kosteutta saadessaan. Kesän yli varastoituna lumi on vieläkin tiiviimpää ja kestävämpää, eikä sido vettä juuri lainkaan.

Martikaisen visioissa tulevaisuuden ensilumenlatu voisi olla katettu. Se kulkisi raittiissa ulkoilmassa mutta sateelta suojassa. Kesällä samaa baanaa voisivat käyttää esimerkiksi rullaluistelijat ja -hiihtäjät.

Joka kolmas suomalainen ilmoitti hiihtäneensä viime talvena, kun Suomen Latu kysyi asiaa TNS Gallupin kautta. Tuoretta, joskaan ei täysin vertailukelpoista trenditietoa tarjoaa Kansallisen liikuntatutkimuksen seuraaja, Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen harrastajatutkimus vuodelta 2018. Hiihto on säilyttänyt asemansa, mutta 2000-luvun alun huippuvuosien jälkeen harrastajien määrä näyttäisi kääntyneen hienoiseen laskuun.

Vuonna 2010 julkaistun Luonnon virkistyskäyttöä mittaavan tutkimuksen yhteydessä tutkittiin ensimmäistä kertaa hiihtäjien sopeutumisvalmiutta ilmastonmuutokseen. Yli puolet jatkokyselyyn vastanneista hiihtäjistä ilmoitti olevansa valmiita matkustamaan latujen perässä lähialueella ja noin kolmannes yli 300 kilometrin päähän. Edelleen noin kolmannes hiihtäjistä oli valmis uusimaan tarpeen tullen välineitään tai vaihtamaan hiihtotekniikkaa.

Luonnonvarakeskuksen tutkija Marjo Neuvonen pitää halukkuutta suhteellisen korkeana. Hiihtotunneleihin tai tykkilumilatuihin kiinnostustaan osoitti kuitenkin alle 10 % vastanneista. ”Ilmastopakolaisiksi” ilmoittautui vielä harvempi. 4 % vastaajista piti mahdollisena muuttoa toiselle paikkakunnalle ja 7 % oli valmis harkitsemaan vapaa-ajanasuntoa lumivarmemmalta alueelta.

”Eteläsuomalaisten sopeutumisvalmius oli muuta maata korkeampi. Heillä on jo omakohtaista kokemusta ja sopeutuminen on osittain alkanut”, Neuvonen tulkitsee.

Maastohiihtäjien sopeutumista on tutkinut myös aiheesta Itävallassa väitellyt Lapin yliopiston tutkija Mia Landauer. Hän muistuttaa, että hiihtäjät eivät ole yksi ja sama porukka, vaan jotkut ovat muutokselle haavoittuvaisempia kuin toiset.

Tutkimuksessaan Landauer jakaa suomalaiset hiihtäjät kolmeen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä suhtautuu hiihtoon perinteenä ja sosiaalisena ajanvietteenä. Tähän ryhmään kuuluu viidennes hiihtäjistä ja se on eniten altis luopumaan hiihdosta olosuhteiden muuttuessa. Kahden muun ryhmän motiivit liittyvät luontokokemukseen ja kuntoiluun. Näiden ryhmien hiihtäjät ovat valmiimpia sopeuttamaan toimintaansa tilanteen muuttuessa.

Hiihdon tulevaisuutta on vaikea ennustaa. Kukaan tätä juttua varten haastatelluista asiantuntijoista ei lähde povaamaan lajin katoamista, mutta hiihtokulttuurista moni on huolissaan.

Maailma ei tunne vastaavaa esimerkkiä. Pelottavimmissa skenaarioissa etelärannikon lumitalvien tulevaisuutta voisi verrata Hollannin luisteluperinteisiin. Ne ovat perua 1800-luvun puoliväliin asti vaikuttaneelta pieneksi jääkaudeksi kutsutulta ajanjaksolta, jolloin Euroopassa mitattiin keskiarvoa alhaisempia lämpötiloja.

1900-luvulla kanaalit jäätyivät enää satunnaisesti, mutta kansallisurheilu on säilyttänyt asemansa. Pikaluistelu on siirtynyt halleihin, mutta merkille pantavaa on se, että luonnonolosuhteiden ilmaantuessa tavalliset hollantilaiset kaivavat edelleen luistimensa esiin.

Perinteinen 11 kaupungin luistelu, Elfstedentocht, on pystytty järjestämään 1909 alkaneen historiansa aikana vain 15 kertaa, viimeksi vuonna 1997. Siitä huolimatta 16 000 osallistujan kiintiö täyttyy varmasti.

Etelä-Suomessa sama skenaario voi käydä toteen, kun puhutaan hiihdosta. Lunta sataa entistä harvemmin. Toisinaan sitä voi silti tulla runsaastikin, ja silloin pitää olla valmiina lähtemään ladulle. Finlandia-hiihdosta voi tulla merkkitapaus, Etelä-Suomen Elfstedentocht.

Kysymys kuuluu, onko kulttuuri niin vahva, että se kantaa huonojen talvien yli.

Himohiihtäjien olosuhteet saataneen turvattua tykkilumella, mutta synnyttävätkö sellaiset ladut enää uusia hiihtäjiä? Siirtyykö hiihtoperinne sukupolvelta toiselle vai hiipuuko kansallislaji yhdeksi urheilumuodoksi muiden joukkoon?

Monista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta tykkilumessa on yksi perustavaa laatua oleva vika: se ei maalaa ympäröivää maisemaa valkoiseksi.

Suurimmalle osalle suomalaisista hiihtoharrastuksen keskeinen osa on luontokokemus, jonka tavoittaminen voi olla vaikeaa mustassa metsässä kiertävällä kuntoradalla. Siitä kertoo myös kyselytutkimukseen vastanneiden alhainen kiinnostus tekolumeen ja tunneleihin.

Marjo Neuvonen nostaa esille myös tasa-arvokysymyksen. Miten käy hiihtoharrastuksen, jos ei ole autoa tai taloudellisia mahdollisuuksia matkustaa tai maksaa latumaksuja? Tai onko harvaan asutuilla alueilla mahdollisuus samanlaisiin suorituspaikkoihin kuin isoissa kaupungeissa ja matkailukeskuksissa?

Lähiliikunnasta on tulossa suorituspaikkaurheilua. Oma ristiriitansa on myös siinä, että ainakin nykytekniikalla lumen tekeminen ja sen perässä matkustaminen aiheuttavat lisää päästöjä ja pahentavat osaltaan sitä ongelmaa, jota ne ovat ratkaisemassa.

Kansainvälisen hiihtoliiton puheenjohtaja Gian-­Franco Kasper vähätteli viime talvena antamassaan haastattelussa ilmastonmuutosta ja ilmoitti kannattavansa kisojen järjestämistä diktatuureissa, ”koska ei halua väitellä ympäristönsuojelijoiden kanssa”.

Hiihtoväki nukkuu. Tai siltä se ainakin tuntuu, kun rekkaralli kiertää Eurooppaa, urheilijat lentävät perässä ja luottamushenkilöt kokoustavat Pattayalla.

On joukossa silti tiedostaviakin urheilijoita. Suomalaisista maastohiihtäjistä näkyvimmin on ollut esillä jo aktiiviuransa lopettanut Martti Jylhä talviurheilijoiden muodostaman Protect Our Winters -ilmastoliikkeen lähettiläänä.

Toisinaan Jylhää ja muita ilmastotietoisia urheilijoita on nälvitty siitä, että heidän oma hiilijalanjälkensä on niin massiivinen, että pelkät lennot ylittävät keskivertosuomalaisen koko vuoden päästöt. POW Finlandin puheenjohtaja Niklas Kaskeala kuitenkin muistuttaa, että huippu-urheilijat muodostavat aika pienen osan maailman väestöstä.

”Urheilijatkin voivat minimoida hiilijalanjälkensä muilla elämänalueilla, mutta liikkuessaan maailmalla heidän tärkein tehtävänsä on olla äänessä. Urheilijoilla on mahdollisuus puhua laajalle yleisölle”, hän sanoo.

Muut elämänalueet ovat ruoka ja asuminen. Kaskealan mukaan liikkuminen on kuitenkin se asia, jossa harrastajatkin tekevät tärkeimmät päätöksensä.

”Kannattaa miettiä millä tavalla matkustaa rinteeseen, ladulle, tunturiin tai vuorille. Viikon Lapin-matkalla liikkumisesta aiheutuu 90 % koko loman päästöistä.”

Kaskeala on itse puristanut hiilijalanjälkensä puoleen keskivertosuomalaisesta. Aika helpoilla muutoksilla, hän sanoo. Lomalentoja ei ole tehty moneen vuoteen. Kodin energia on vaihtunut uusiutuvaan ja ruokavalio kasvipainotteiseksi. Vähät ajokilometrit taittuvat bioetanoliautolla.

Tämän kirjoituksen ensimmäinen virke on lähtöisin Niklas Kaskealan kynästä. Kaskealan tehtävä on herätellä, mutta musertavista faktoista huolimatta hänkin on optimisti.

”Olen toiminut ilmastoliikkeessä kymmenen vuotta ja nyt, vuoden 2018 IPCC:n raportin jälkeinen asennemuutos on ollut niin valtava, että uskon tai ainakin toivon, että olemme jonkin ison edessä.”

Kaskeala nostaa esiin nuorten ilmastoliikkeen. Sen, että meidän lapsemme haastavat nyt meitä.

Kaikista eniten hän pelkää, että ihmiset eivät ymmärrä tarvittavan muutoksen suuruusluokkaa ja nopeutta.