Tyhjän pilkillä Látnajávrilla

30.11.2022 | Sauli Herva

Ulkoilmaihmisten almanakkaan voi kuulua teemoja, joita ei niin vain sivuuteta. Monelle eräkalastajalle sellainen seikka on vuotuinen rautupilkkireissu ylätuntureille. Punakylkinen saaliskala välkkyi silmissä, kun huhtikuun alussa matkasimme Pohjois-Norjaan Laksefjordin erämaan tunturijärviylängölle.

Himot, paheet ja heikkoudet ajavat ihmistä eteenpäin. Tällä kertaa oli kysymys kirkkaan punaisesta lihanhimosta, nimittäin raudusta, arktisen villistä superruoasta ja tunturijärvien arvostetusta aarteesta.

Rautu eli tunturinieriä on lohien heimoon kuuluva kesälläkin viileiden kylmien vesien asukas. Rautu on maailman pohjoisimpana elävä sisävesien kalalaji, jonka levinneisyys ulottuu kaikille pohjoisille mantereille.

Pilkkikalana rautu on varsin oikullinen. Avannon äärellä voi mennä tunti tai päiväkausia ilman nykäystäkään tai sitten saalista tulee solkenaan jopa kymmenittäin, sitä mukaan kuin ehtii jään päälle nostella.

Ruokakala rautu on puolestaan tavattoman herkullinen joko tuoreeltaan pannulla paistettuna, graavattuna tai savustettuna. Aivan parhaalta rautu maistuu heti kalapaikalla tai kämpässä tunturijärven rannassa.

Punakylkiset ja -lihaiset raudut vetävät väkeä tuntureihin kuin seireenit purjelaivoja karikkoihin.
 

Reissun tavoitteena oli rautujen pilkkiminen ja päämääränä syrjäinen Látnajávri, vajaan 30 kilometrin vaellustaipaleen takana Laksefjordin tunturierämaassa Pohjois-Norjassa. Vaeltaminen alkaisi Sirbmán kylästä kuta kuinkin Utsjoen ja Nuorgamin puolivälin tienoilta Tenon Norjan puoleiselta rannalta.

Liikkeelle lähdettiin neljän miehen porukassa Suomen Lapista, Pelkosenniemeltä Pyhätunturin kupeesta jo aamutuimaan. Silti jo pelkästään lähtöpisteeseen pääseminen oli täyden päivän mittainen maantieseikkailu.

Kalamiesten mielestä asia oli sillä tavalla, ettei talven rautureissua passaa missata tai koko loppuvuosi voi olla kerta laakista piloilla. Niinpä retken onnistumiseksi ja saaliin saamisen varmistamiseksi nuohottiin kaikki matkalle osuneet kalastus- ja retkitarvikeliikkeet Sodankylässä, Ivalossa ja Utsjoella.

Suutari Seppo Kalastustarvikkeet Ivalossa on kernaasti suosittelemisen arvoinen matkailunähtävyys jopa sellaiselle, jota ei kalastus niin kovin paljoa edes kiinnostaisi.

Punakylkiset ja -lihaiset raudut vetävät väkeä tuntureihin kuin seireenit purjelaivoja karikkoihin.

Maantieseikkailu jatkui Inarin ja Utsjoen välisellä maantiellä tai tarkkaan ottaen kinoksessa maantien vieressä, kun sulapintaisen tien poikki tuulen kasaama nietos haukkasi kulkuneuvon pientareen puolelle.

Neljän miehen ja kahden lumilapion voimin auto saatiin takaisin tielle, mutta maastoon pääsemisen aikataulu viivästyi.

Lopulta lähtöpisteessä Sirbmán kylässä oltiin vasta illansuussa. Varusteet ahkioihin, maastopyöriin ja reppuihin pakattuna liikkeelle maastoon päästiin kuuden seitsemän aikoihin.

Sirbmán kohdalla Tenon korkeus merenpinnasta on kutakuinkin 50 m ja maastoreitin parkkipaikka ehkä noin 100 m korkeudella. Ensi metreistä alkaen päästiin heti reippaaseen vastamäkeen. Kovasta kelkkajäljestä huolimatta polkemisesta ei ollut puhettakaan, nousukulmaa oli liikaa ja Liukulumikenkämiehet menivät menojaan.

Parin kilometrin tunkkaamisen jälkeen maasto vähitellen tasoittui loivasti kumpuilevaksi nousuvoittoiseksi tunturikoivikoksi. Aluksi kelkkajälki oli riittävän kova polkemiseen, osat liukulumikenkien kanssa jälleen vaihtuivat.

Koivikko harveni ja tuulen kinostamat tuiskulumivallit lisääntyivät. Puurajan yläpuolelle tultaessa jyrkkenevään nousuun päästiin enää jalkapatikassa läskipyörää työntäen ja raskasta ahkiota vetäen.

Kolmen tunnin, kuuden kilometrin ja 300 nousumetrin jälkeen oltiin ylängöllä Retkenjóhkan painanteessa. Johtopäätös oli selvä: läskipyörät lohkarerakkaan piiloon, telttakota pystyyn, ruokaa koneeseen ja unta kuulaan. Aamulla matkaa jatkettaisiin hiihtämällä.

Erikseen mainittava yksityiskohta tässä yhteydessä ovat pienet ja kevyet pussukat, jotka vallitsevissa lumiolosuhteissa toimivat lumiankkureina selvästi suksia, sauvoja, lumikiiloja ja muita tavanomaisia releitä paremmin.
 

Haikeina jätimme arvokkaat läskipyörät viikoksi kivikkoon. Pieni pelko piilon pitävyydestä hiipi mieleen, mutta muitakaan järkeviä vaihtoehtoja ei ollut.

Rautupilkkikohteiden lähestyminen jatkui retkisuksi- ja liukulumikenkä vaelluksena.

Pakko todeta, että jalkava, kärkisiteellinen ja teräskanttinen retkisuksi on oikea valinta ahkiovaelluksille tunturiin. Liukulumikengät sen sijaan ovat rimpuloita vehkeitä erämaahan.

Paikallisten merkkaama kelkkareitti näytti johtavan oikeaan suuntaan tunturiylängölle.

Pilvipoutaisessa päivässä auringon silloin tällöin pilven raosta pilkahdellessa suunnistaminen sujui rallatellen.
 

Gáritoaivvien, Ánddábákoaivin ja näiden välisen Juvrritjávrin koivikkoisten tievojen jälkeen laskeuduttiin satakunta metriä laaksoon Gurtejohkalle. Gurtejávrilta merkitty kelkkaura jatkui länsiluoteeseen.
Linnuntietä taivalta määränpäähän Látnajávrille oli viitisen kilometriä, mutta nuhruisen sumuiseksi ja pilviseksi muuttuneessa säässä kesti tovin ennen kuin älysimme, että lyhin reitti perille kaartuisikin Gurtoaivin sivuitse pohjoiskoilliseen.

Njirranjohkan länsipuolelta tehty koukkaus tarkoitti muutamaa ylimääräistä hiihtokilometriä, mutta oli harjukumpareiden, lompoloiden ja rosoisen rotkon takia mielenkiintoinen.

Njirranjávrilta viimeiset kilometrit Látnaluobbalien kautta Látnajávrille puhkottiin maisemaa siniharmaassa sinkissä ilman minkäänlaista kontrastia.

Karttaan merkitty Látnajávrin pikkuruinen kammi löytyi melkein kokonaan lumen sisään hautautuneena. Tunnin lapioinnin jälkeen päästiin sisällekin. Tilaa ja makuupaikkoja oli juuri ja juuri sopivasti neljän miehen porukalle.

Puhtaan juomaveden kairaaminen jään alta ei onnistunut yhtä kivuttomasti. Vasta kymmenennellä reiällä metrisen jään alta pulppusi kuraisen pohjamudan sijasta kirkasta ja raikasta juomavettä.
 

Ansaittujen yöunien jälkeen uusi päivä valkeni kirkkaan aurinkoisena. Pilkkimiehet olivat heti aamuvarhaisella tarkistamassa tilannetta. Voihan itku ja hampaiden kiristys! Järvi oli jäätynyt lähes kauttaaltaan pohjaan saakka.

Kirkasta vettä löytyi jään alta parhaimmillaankin vain vaaksan verran. Turhautuneet pyyntimiehet laahustivat pettyneinä ja mielet maassa takaisin kammille pohtimaan tilannetta ja jatkosuunnitelmia.

Iltapäivällä päädyttiin kokeilemaan onnea harjanteen alajuoksun puolella. Látnaluobbalat osoittautui lupaavaksi pilkkipaikaksi antaen heti muutaman päivälliskalan ja palauttaen paremman mielialan. Yltyvä myrskytuuli vinkui vimmatusti irtolunta lennättäen ja pakottaen lopulta porukan leiriin ennen aikojaan.

Yöllä ja koko seuraavana päivänä ulos kammista ei ollut muuta asiaa kuin pissalle tai lunta oven edestä lapioimaan. Puolitoista vuorokautta pelkästään kärvisteltiin.

Yöllä jouduttiin ryömimään pariin kertaan ulos kammin sisätilojen puolelle avautuvan ikkunan kautta. Onneksi olimme älynneet lapioida ajoissa paksun ja kovan kinoksen edestä pois, jotta reitti ikkunan kautta oli auki.

Pahimmassa tapauksessa kammiin olisi voitu jäädä lumen sisään vangiksi koko loppu kevääksi.

Yöllä ja koko seuraavana päivänä ulos kammista ei ollut muuta asiaa kuin pissalle tai lunta oven edestä lapioimaan.
 

Viides päivä tunturissa oli aivan fantastinen. Tätä täältä oli tultu hakemaan! Keli oli kaunis ja sää upea. Keskikokoisia ja vähän suurempia rautuja alkoi nousta avannosta jään päälle. Joukossa oli muutamia kelpo taimeniakin.

Saantimiehen vaisto, Timpan herkkä ranne ja vilkkuva ledivalopilkki osoittautuivat kaloille täysin vastustamattomiksi petollisen tappavaksi yhdistelmäksi. Me muutkin saimme saalista ihan kohtuullisesti, mutta Timpan uskomaton kalakäsi oli kiistatta valttia.

Pitkän pilkkipäivän päätteeksi kaloja oli kammilla siivottavina ja fileoitavana ainakin parikymmentä mieheen.

Päättäväisen ahkeroinnin jälkeen tunturijärvien antia ahmittiin monta pannullista ja yöpuulle käytiin vatsat tuntureiden punalihaisesta aarteesta pullottaen.

Látnajávrin alussa antama kuravesiperä kaihersi vieläkin kalamiesten mieltä. Oli aika ottaa revanssi ja katsoa kortit loppuun saakka.

Kahden lumilapion ja jääkairan avulla alkoi koko järven laajuinen haravointi. Kalakameralla varmisteltiin jään alaisen veden syvyyttä ja laatua. Timpan vilkkupilkki avantoon vielä kerran ja voitto kotiin! Niin vain yksittäinen rautu nousi Látnajávristakin.

Hyvällä mielellä palattiin siivoilemaan kammia ja valmistautumaan seuraavana aamuna koittavaan parin päivän paluumatkaan.

Alkuun paluureittiä saatiin hiihdellä kauniissa kelissä, mutta pian oltiin jälleen harmaan pilven sisässä. Viimeinen yö vietettiin telttakodassa Juvrritjávrin jäällä porontaljoilla köllötellen.

Viimeisenä aamuna keli kirkastui ja sääennusteet lupailivat seuraavaksi viikoksi komeaa korkeapainetta.

Paikalliselle väelle oli tulossa upea tunturipilkkiviikko. Moottorikelkkoja alkoi lappaamaan vastaan reki perässä kohti tuntureita.

Yhden kelkan perässä oli pikkupoika rattikelkalla köyden päässä hinauksessa. Vauhti oli niin kovaa, että urbaanissa maailmassa joku olisi soittanut jo lastensuojeluun. Melkoiset ovat tunturilaisten leikkikentät!

Tosi mahtavan leikkikentän tarjosivat Laksefjordin erämaajärvet ja tunturit meillekin. Loppuhuipennuksena läskipyörät alla saatiin nauttia kerta kaikkiaan upeasta pitkästä laskusta Tenojokilaaksoon.

Eräs vastaan tullut lapinmies kertoi hauskan tarinan, kuinka pari talvea takaperin poroja tunturista tähystettäessä okulaariin olikin yhtäkkiä ilmestynyt polkupyörä. Edellisiltana oli saatettu nauttia vähän väkeviäkin. Piti antaa kiikari kaverillekin.