Tuulinen käsivarsi

01.03.2023 | Raija Hentman

Kun Käsivarteen asti matkustaa, tekee mieli nähdä enemmän. Kaksi eri vaellusta suuntasivat Käsivarren välituntureille ja Haltin reitistä itään.

Pättikkä–Kilpisjärvi

Aatsajoki oli juuri sellainen kuin Pättikässä jututtamani saamelaismies oli varoittanut: sula ja korkeapenkkainen. Ehkäpä seuraamamme kahden vaeltajan ahkion jälki johdattaisi turvalliseen ylityskohtaan, jossa kesäreitti ylittää joen ja suuntaa Aatsan autiotuvalle?

Vaan eipä johdattanut. Ura jatkui ohi Valkeapään suvun vanhan asuinkentän ja 1960-luvulla hylättyjen ja osittain romahtaneiden rakennusten. Vaeltajat taisivatkin olla palaamassa Kutukosken suunnasta.

Käännyimme takaisin. Vajaa kilometri talolta länteen, kolmihaaraisen suon keskimmäisen haaran kohdalla joki kapeni ja muutaman metrin matkalla paksu lumisilta peitti uoman. Nopea sujahdus yli. Huh.

Aatsan tuvassa oli puita, mutta liiteri oli tyhjä. Onneksi Metsähallitus ei sentään ollut hävittänyt kämppää, vaan antoi sen vapaaehtoisten hoitoon. Kellon viisari oli liikahtanut jo hyvän matkaa iltapäivän puolelle ennen kuin suoriuduimme matkaan. Kylmä pohjoisviima puhalsi vastaan, mutta lämmin kauluri ja sadehame suojasivat tuulelta.

Hevospohtuvaaran alarinne, Njárgajávri, Mársoaivin jokikuru. Vasta sitten alkoi myötämaa. Idässä Aatsakursun jyrkkä rinne jatkui rajamuurina kilometristä toiseen.

Pilvien rusotukset kertoivat auringon jo laskeneen. Teltta pystyyn ensimmäiseen hämärässä jokseenkin tasaiselta näyttävään kohtaan. Sisällä oli tyyntä, ruoka lämmitti vatsassa ja tuulen lennättämä lumi sihisi valuessaan ulkoteltan päältä pois.

Enää makuupussijumppa ja selän oikaisu!

Täydellinen sää ja keli: melkein tyyntä, kantavan hangen päällä ohut lumikerros ja aurinko paistoi. Gaskkamus Bovnnoaivin ohittaminen kestää ja kestää. Lasku Davimus Bovnnoaivin rinnettä Pitsijoelle oli juuri passelin kalteva. Jokikurussa oli kiva taukopaikka.

Kun eväät oli jo syöty, Leena kääntyi sukset jalassa ahkion puoleen. Humps! Vaelluskaveri ähki selällään ja yritti ylös. Rusaus, ja toisen hiihtojalkineen pohja oli irti melkein kantaan asti. Jeesusteippi esiin ja hätäinen korjaus, jota hankaloitti kärkiside. Hiihtäminen oli sen jälkeen varovaista lykkimistä liikuttaen kenkää mahdollisimman vähän.

Hämärtyi. Paikantamiseen käytetty karttaohjelma sippasi, mutta Kaskasjoen tuvalta kulkeutuva savun tuoksu ohjasi oikeaan suuntaan.

Lämmin kämppä! Pipa ja Keijo olivat lopettelemassa päivällispuuhiaan. Näiden eräoppaiden kanssa jutun juurta löytyi oitis. Jo etukäteen oli nautinnollista ajatella, että edessä olisi luppopäivä.

Aamulla tuntui vielä paremmalta, sillä sää äityi hurjaksi. Tuuli lennätti pyryä ja hangesta kiskomaansa irtolunta vaakatasossa. Keijo paranteli monon korjausta vielä rautalangalla ennen kuin lähtivät jatkamaan matkaa.

Tuisku oli peittänyt kaikki jäljet, kun lähdimme lykkimään Kaskasjoen länsirantaa. Joki virtasi monin paikoin avoimena. Kaskasjärven luoteiskulmasta löytyi pätkiä paljon ajetusta kelkkajäljestä, joka kinosten alta paljastuessaan johdatti Roggejávrille ja edelleen Njamatjávrille.

Njamatjávrin rinteessä näkyi useita erotuspaikan mökkejä, pohjoisempana karttaan oli piirretty erotusaita pitkine siuloineen.

Matka jatkui kompassisuunnalla kohti Puuvrasjohkan tupaa. Tuulenpyyhkimää autiutta, siellä täällä matalia koivuja, niin loivaa nousua, että sitä tuskin huomasi.

Vuomušjohkan kaksi koivujen reunustamaa peräkkäistä haaraa auttoivat paikantamaan. Viimein osuimme kelkkajäljelle, joka kaartoi pohjoiseen ja rinteeseen ilmestynyttä rakennuksen siluettia kohti.

Siellä se oli! Tunne oli suorastaan voitonriemuinen, kun etsimme sopivan loivaa kohtaa laskeutua autiotuvan viereen. Toisenlaisille vaeltajille tämä matka olisi ollut alkulämmittelyä, meille se oli saavutus.

Mutta vieläkö saisimme rutistettua samanlaisen matkan Ailakkajärvelle? Ei se ainakaan olisi maastollisesti kovin vaativaa. Käyrien myötäilyä Mággádievván editse Silotvárrin lammelle. Tauolla istuessa tuuli ajeli irtolumijuovia kovalla hangella. Gunašoaivin jäisellä rinteellä kanttaaminen oli hankalaa hajonneella monolla, joten laskeuduimme Šaddamašjohkan uomaan.

Viimeiset kuusi kilometriä sivuvastaiseen, hupun karvareunus silmillä, oli loputon. Kun tuvan ja huussin pienet mustat pisteet ilmestyivät rinteen takaa, ne eivät tuntuneet lähenevän ollenkaan.

Heitimme henkiset ylävitoset, kun tavarat olivat sisällä lämpimässä tuvassa, ja meille oli löytynyt makuupaikat ylälaverilta. Tällä hiihdolla hankimme toisen luppopäivän.

Toisenlaisille vaeltajille tämä matka olisi ollut alkulämmittelyä, meille se oli saavutus.

Uusin hajonneen hiihtokengän korjaukset, sillä tueksi asetettu rautalanka oli katkennut. Taivuttelin notkean rautalangan kengän pohjan muotoihin ja vaihdoin teipit uusiin, kirkkaan punaisiin, joissa oli harmaata jeesusteippiä parempi liima.

Päiväretkeläisiä kävi vielä auringon vilkuillessa kämppäsiljoa, mutta heidän lähdettyään humina savutorvessa ja vinkuna nurkissa voimistui.

Kohta muutaman kymmenen metrin päässä sijaitsevasta huussista erotti myterin keskeltä vaivoin vain katon. Sukset, sauvat ja ahkiot oli tuotava sisälle, ja ulko-ovi täytyi sitoa narulla kiinni, sillä tuuli repi muuten oven auki. Ei auttanut muu kuin viedä likavesiämpäri eteiseen yöllisten lorotusten varalle.

Tuuli on aamuksi heikentynyt, mutta näkyvyyttä ei ole muutamaa metriä enempää. Suunnitelma vaihtui lennossa, ja päätimme lopettaa vaelluksen Ailakkalahteen, josta saisi soitettua taksin hakemaan. Sinne päädyimme. Mutta mistä saisi tähän hätään Leenalle sukset ja hiihtojalkineet?
 

Porojärvi–Kilpisjärvi

Saunapuhtaina, hyvin syöneinä, puhtaat vaatteet päällä ja uudet sapuskat ahkiossa odotimme bussia, joka toisi Paulan ja Karinin.

Ihmiset yllättävät välillä. Kilpisjärveltä ei ollut löytynyt vapaita vuokra- tai lainavälineitä, ja vielä oli pieni toivon kipinä, josko Leviltä voisi saada vuokravälineet bussin kyytiin. Vaan eipä tarvinnut, sillä Leena oli aukaissut suunsa vuokramökin pihalla ja kertonut ongelmastaan pois lähtevälle pariskunnalle. Niinpä ennestään tuntemattoman miehen liian pitkät sukset ja liian isot hiihtokengät pakattiin kelkan rekeen, kun kumppanimme saapuivat.

Kaikenlaisista periaatteista joutuu iän myötä joustamaan, joten istuimme tyytyväisinä liian isoissa kelkkahaalareissamme reessä, kun maisema liukui liukkaasti ohitse. Pilvet repesivät ja hangella lepäsi sinisiä varjoja.

Pieni synkän pilven varjo kävi katseessamme, kun tuijotamme katon lapetta myöten lumeen hautautunutta Porojärven kämppää – ja varsinkin oven kohtaa, jonka eteen on pakkautunut lunta yläkamanaa myöten. Tauotonta vuorolapiointia, ja ennen auringon laskua syvän kuilun pohjalle johtivat lumiportaat. Tehokas ihmisketju siirsi tavarat sisälle.

Aamulla tuuli humisi taas savutorvessa, lumi lensi ja tuisku oli tukkinut osittain oven edustan ja peittänyt portaat.

Tuuli olisi vastainen. Mutta eihän meillä ollut pakkoa lähteä. No, oli ainakin hyvä mahdollisuus paneutua Karinin syntymäpäivien viettoon, pää- ja jälkiruoan tekoon. Paula kaivoi kassista valkoviiniä lohi-viljapihvien seuraksi.

Taas siirtyi tulevaisuuteen yöpyminen Tenomuotkan kämpällä. Mutta saimmepahan suksia hyvässä säässä. Maat olivat matalia Juovva-Jantarin ja Jalges-Jantarin välistä lykkiessämme. Dalssigielaksen kahden laen välissä oli loivaa nousua ja melkein kauempana siintävälle Poroharjulle asti myötämaata.

Teltat olivat pystyssä Poroharjun vieressä ja koti kunnossa, kun paikalle kaartoi kelkka. Antti-Oula Juusohan se siinä. Kysäisin tarkemmin, mihin taloon meidän siellä Raittijärvellä huomenna pitääkään asettua. Sekin selvisi mitä telan jälkeä kannattaa seurata, jotta päätyy kylään vievälle risutetulle reitille. Laskeva aurinko maalasi harjun hennon punertavaksi, ja pakkanen kiristyi.

Untuvissa kuuntelin hetken telttakankaan räpätystä ja nukahdin.

Poroharju nostaa selkänsä ympäröivistä hiekkakankaista Somasjärven tietämillä, myötäilee Valtijokea, hajoaa välillä ja nousee taas teräväksi harjuksi, katkeaa Poroenon kohdalla ja leviää viimein Suohpatgielaksen ja Guolbanoaivin rinteille, jotka viettävät kohti Rommaenon laaksoa ja Raittijärveä. Sujuttelimme pitkää ja leppoisaa laskua kylän laidalle. Onneksi yösijamme seinät on maalattu oranssin sävyisiksi, niin talo löytyi helposti.

Iltapäiväkahveilla oli varmaan vähän samanlainen tunnelma kuin ennen maalla naapurin piipahtaessa kupposella. Kiireetön ja sopivasti laiska olo.

Antti-Oula tuli tuomaan sylyksen puita ja kävi istumaan pallille. Hänen jutuissaan pirttiin tulvahti niin porosaamelaisten elämä kuin nykyaika. Kyllä, säät ovat muuttuneet ja tuuletkin kinostavat lunta eri tavalla kuin ennen, mikä aiheuttaa vaaratilanteita. Sekin käy ilmi, että Antti-Oula maalaa tauluja, teatteriharrastuskin vilahtaa puheessa ja nuorin poika Andte voitti taannoin Big Brother -kilpailun.

Olisihan sitä rupatellut vaikka kuinka pitkään, mutta kysymys ”haluaisitteko saunoa” sai heti kaikkien silmät kirkastumaan. Isäntä lähti saunan lämmitykseen. Illalla kuu nousi taivaalle syvimmän sinisellä hetkellä.

Aamulla pakkasimme kuivat teltat ja keventyneet kassit ahkioon ja suuntasimme saamamme vinkin mukaan kyläläisten käyttämälle kelkkareitille Rommaenon pohjoispuolen palsasoille ja Nihkejávrin kautta Unkkavuomaan.

Teltat nousivat Unkkajärven länsipäähän. Käsivarren Kelkkareitin pärinät loppuivat viimein ja hiljaisuus asettui järvelle ja ympäröiville tuntureille. Tyyni tunturin rinteiltä heijastuva kuutamo vaihtui yöllä äkisti rajuksi tuuleksi. Oli pakko pukea päälleen ja mennä varmistamaan teltan kiinnitykset, kääntämään ahkiot nurin ja työntämään sukset ja sauvat teltan päädyn alle. Untuvissa kuuntelin hetken telttakankaan räpätystä ja nukahdin.

Aamulla tuuli oli vastainen ja vähitellen lämpötila kapusi plussan puolelle. Karinin suksiin lumi tarttui ja silikonisuihketta oli lisättävä muutaman kerran. Leena ja Paula olivat jo pieninä pisteinä Termisjärvellä. Välillä pärinä lähestyi, kelkat suhahtivat ohi ja nenään leijui bensan katku. Eikä kämppä lähestynyt, vaikka rantamaisema vaihtui verkkaan.

Termisjärven varaustuvan puolella ei ollut vielä muita, kun viimein saavuimme perille. Pihalla ja autiotuvan puolella sen sijaan kävi vilske. Vähitellen muut varaustuvan asukkaat saapuivat. Vuoroteltiin kaasuhellan ja pöydän ääressä.

Yksin vaeltava eläkeikäinen saksalaismies kertoi lähteneensä Grövelsjön tunturiasemalta Ruotsista ja hiihtäneensä Vita bandet -reitin kolmen valtakunnan rajapyykille. Tämä Käsivarren kierros oli lisäkiekka, kun aikaa oli.

Ylälaverille majoittui kaksi nuorta naista.

Aamulla oli vastatuuli ja vesikeli. Välillä ripeksi silkkaa vettä. Heti alkumatkasta saksalaismies tikutti ohitsemme kuin Singerin ompelukone.

Hiihtäjiä tulee vastaan ja kelkkoja menee ohi. Ehkä tuntuisi toisenlaiselta, jos aurinko paistaisi. Nyt toivoo vain, että pääsisi pian perille.

Tai takaisin erämaan hiljaisuuteen.