Tuntemattomissa kairoissa

26.02.2025 | Jouni Laaksonen

Hiihtovaelluksia upeissa erämaissa parhaiden keväthankien aikaan näkemättä edes suksen piirtoja muista retkeilijöistä. Miten se on mahdollista?

En harrasta metsästystä, mutta kahtena peräkkäisenä keväänä ajatukseni pyörivät hiihtopäivien aikana moneen kertaan entisaikain hirvenhiihdon ympärillä.

Toissa keväänä Koitelaisenkairassa näin syvälle hankeen painuneita hirven jälkiä ja säälittelin, kuinka raskasta Lapin suurimmalla eläimellä on täytynyt olla. Tai kuinka helppoa Lemminkäisen olisi pyydystää Hiiden hirvi tällä suksimiehelle liukkaalla ja kantavalla kelillä.

Viime keväänä Kemihaaran erämaa-alueella näimme sitten todellisuuden, kuinka suuri hirvisonni raahusti syvässä lumessa maata myöten pahnostaen.

 

Koitelaisenkaira

Aloitetaanpa alusta. Tein Koitelaisenkairassa neljän päivän vaelluksen huhtikuun puolivälissä yksin. Jäin bussin kyydistä Peurasuvannon kahvilan pihalla, josta pääsee kätevästi moottorikelkkauraa pitkin ensimmäiset muutamat kilometrit tylsän ja tiheän nuoren metsän halki Koitelaisen luonnonsuojelualueen rajalle.

Suojelualueen luonnontilaisilla soilla erkanin kelkkaurasta ja nautin täydellisestä hankikannosta. Aurinko paistoi, oli pikku pakkanen ja hanki upotti pahimmillaan jopa kokonaisen sentin.

Oli jo iltapäivä, joten aloin katsella lounaspaikkaa. Talviretkillä tulee yleensä etsiydyttyä tauoilla auringon lämpöön, mutta nyt porotti niin mojovasti, että hiihdin avosuolla yksinään kasvavan männyn luo. Sen juurelta löytyi muutama pudonnut oksa nuotiotani varten, ja kaivelin kuopan sen varjoon.

Kun lounaan jälkeen jatkoin matkaa, poromies koukkasi luokseni kelkallaan. Hän avasi keskustelun suunnilleen sanoilla: ”Nyt on oikeaa toimintaa!” Hän selvästi arvosti hiihtäen liikkuvaa. Jutustelimme hyvän tovin poroista ja hangesta.

Mies jatkoi työmatkaansa ja minä hiihtelin tutkimaan, missä kunnossa Ylä-Liesijoen kota on. Kota oli homeessa ja vailla polttopuita, kuten olinkin ennalta kuullut.

Kodalta lähdin suunnistelemaan Lauttiselän autiotuvalle. Iltapäivän lämmössä hanki alkoi pehmetä, mutta pitkillä metsäsuksilla leijumistekniikalla edeten pääsi silti uppoamatta. Leijuminen tarkoittaa sitä, että takajalalla ei hiukkaakaan polkaista vauhtia, vaan suksia työnnellään kevyesti ja paino laajalle levittäen eteenpäin.

Omassa reitinvalinnassa on monta eroa moottorikelkkauralla hiihtoon nähden. Uralla toki on monissa olosuhteissa helpompaa ja nopeampaa, mutta umpihangessa tai hankikannolla pääsee juuri sinne, minne itse haluaa.

Lisäksi huomaa yksityiskohtia, kuten hangen pinnalle juuri pudonneen kuusen siemenen, ja toisaalta oksanpätkän, joka on pudonnut jo päivä pari sitten ja uponnut auringon ansiosta pari senttiä lumen sisään.

Ruostesiiven toukka on ryömimässä minne lie, pitkä luppoliehu roikkuu oksankärjestä, suuren muurahaiskeon etelän kylki onkin jo sula.

Ja ne hirvien jäljet. Eläimet olivat uponneet lähes metriseen kinokseen maahan asti. Hangen pinnassa oli vieläpä parin sentin kova kerros, sevä, joka varmasti on hangannut hirven etusäärtä. Ankarin pakkastalvi oli takana, mutta ei ole helppoa huhtikuukaan.

Ihastelin täydellistä hiljaisuutta, kunnes illemmalla hoksasin, että suksethan rahisevat. Siis rahisevat. On mennyt pakkasen puolelle! Iltakylmäsellä keli kävi mukavasti liukkaammaksi, ja yöpakkanen enteili hyvää huomiselle. Silti vielä puoli kahdeksalta illalla hiihdin t-paidassa, ilman takkia.

 

Lauttiselän tupa oli vielä käyttökelpoinen, mutta tulevaisuus ei näyttänyt hyvältä. Oven edessä ulkokaton jatke oli hurjan paksun lumikuorman alla sortumassa ja sisällä kämpässä oli hometta. Nukuin silti yön kämpässä.

Aamulla heräsin auringon kanssa yhtä aikaa. Tunnin hiihdon jälkeen palasin talousmetsästä Koitelaisen suojelualueelle eli kauniiseen maisemaan. Tämä oli pitkä ja monipuolinen päivä.

Aamulla kuulin teerien soidinkujerrusta, päivän mittaan näin paljon riekkojen jälkiä ja myös metson hakomamäntyjä sekä teeren kieppejä.

Koitelaisenkairassa on paljon käärmemäisiä mäntyjä. Suon laidalla tuon tuostakin seisoi mänty, jonka pitkät oksat kiemurtelivat villisti, täysin tavallisesta hongasta poikkeavasti.

Alueelle nimen antanut Koitelainen on tunturimassiivi, jota laajat aapasuot ympäröivät joka puolelta kuin vallihauta. Tänään olin välillä aivan pihalla sijainnistani. Jossain Keikkuma-aavansaaren tuntumassa olin, mutta avosuot ja metsäsaarekkeet eivät suostuneet täsmäämään karttani kanssa.

Koko laajaa Keikkuma-aapaa ei löytynyt.

Mutta eipä tuo haitannut. Kompassissani oli perussuunta, jolla aikanaan varmasti päätyisin Koitelaisen juurelle. Lähempänä päämäärää pääsin taas kartalle ja osuin lopulta juuri aikomaani paikkaan, Kainalomukkaan.

Olin käynyt Koitelaisella kerran ennenkin huhtikuussa, mutta en muistanut, että tunturin alarinteiden metsä on näin upeaa. Huikeita kilpikaarnaisia, lakkapäisiä männynjärkäleitä!

Ja kun puusto ylempänä harveni, taakse katsomalla alkoi nähdä komeita kaukomaisemia.

Viihdyin lakialueella pitkään. Keli oli tyyni ja lempeä, hangen pettäminen ei uhannut ja maisemat kairan korkeimmalta laelta olivat esteettömät joka suuntaan.

Koitelaiselta näkee komeasti niin oman kairan suo-metsämosaiikin, Lokan tekojärven, Saariselän tunturijonon kuin Sompion alatunturit eli Vuoltistunturin naapureineen.
 

Tänään suunnistus onnistui nappiin. Avosuot, puustoiset suot, metsäsaarekkeet ja purot asettuivat nätisti kartalle.

Kun lopulta maltoin lähteä laskeskelemaan alas, osuin Isolaen tuntumassa vaikuttavalle kalliopatsaalle. Omaan silmääni suuri pysty lohkare näytti ihmisen tai eläimen päältä ja mietin, onkohan se seita?

Alas laskeskelin upean aarnimännikön halki ja sain yllätyksen. Laskin lumisen suuren kummun ohi metrin päästä ja tajusin, että siinä on kämmentä suurempi musta aukko yläosassa. Karhun talvipesän hengitysreikä!

Kun sukseni noin kymmenen metrin päässä pysähtyivät liu'ustaan, en halunnut kavuta takaisin pesän luo ottamaan lähikuvaa. Jos häiritsin otson keväistä unta? Painoin näkemäni visusti mieleen ja varmistin retken jälkeen tutulta luontokuvaajalta, että kyse oli tosiaan karhun pesästä. Juuri saman näköisiä otoksia hänellä oli hengitysreiästä.

Kun alamäki lopulta päättyi, löysin itseni yhdestä kauneimmasta näkemästäni kelorämenotkosta. Loputtomasti arvokkaasti harmaantuneita keloja, joiden hopeisuutta ilta-aurinko korosti.

Aamulla lähtiessäni kuvittelin yöpyväni laavukankaan alla jossain päin Koitelaisen alarinteitä. Nyt kuitenkin hiihtokeli oli edelleen niin hyvä, että päätin hiihtää Louejoen autiotuvalle asti. 14 tunnin hiihdon päätteeksi oli soma saapua tuvalle, johon oli sitten viime käynnin jälkeen vaihdettu kamiina avotakan tilalle.

Seuraavana päivänä en siirtänyt rinkkaani. Jo illalla olin kuullut kämpän pihalle kolinaa. Tiesin, että kyse on Kevitsan kaivoksesta, joka sijaitsee heti Koitelaisen suojelualueen lounaisrajan takana. Päätin tehdä päiväretken Huutamoaavalle, joka on kaivosta lähin luonnontilainen suo.

Täältä lounaasta Loueaavalta taakse päin katsoessa Koitelainen näkyi komeasti. Huutamoaavalta kaivoksen sivukivikasa näkyi luonnon muodoista poikkeavana, suurena vaakapintaisena kakkuna.

Itse aapa oli yhtä valkoinen ja kovahankinen kuin muutkin suot, mutta aavan pohjoislaidalla metsän rajassa oli tummia aloja, jotka olivat pehmenemässä. Niissä oli jotain muutakin kuin neulasia, ilmeisesti kaivospölyä.

Mainio keli jatkui viimeisenä päivänäni. Koitelaiskaira on hyvin erämainen alue: suot, metsät ja nimitunturi ovat luonnontilassa ja lisäksi parhailla keväthangillakaan ei ole lainkaan retkeilijöitä, ei edes suksen jälkiä. Poromiesten kelkanjälkiä vain näkyi jonkin verran.

Mutta kaivoksen jyly kuului Kivijärvelle asti, 13 kilometrin päähän. Sivukivikasa näkyi vielä kauemmas, aina Rookkiaavalle asti.

Tänään suunnistus onnistui nappiin. Avosuot, puustoiset suot, metsäsaarekkeet ja purot asettuivat nätisti kartalle. Koko ajan tiesin missä menen.

Olen ennenkin huomannut, että minulla ottaa hetken aikaa tottua näin avosuovaltaisen, tasaisen kairan suunnistukseen.

Retken toisen ihmisen kohtasin, kun olin puikahtanut suojelualueelta Peurasuvantoon vievälle kelkkauralle. Mies oli vienyt kelkalla tavaroita mökilleen. Hän manasi Metsähallituksen ojitukset, joiden takia hänen kotijokensa Jeesiöjoki kuulemma menetti harjukset ja taimenet. Hän myös kysyi, oliko soilla kaivospölyä. Kerroin Huutamoaavan tilanteen.

 

Kemihaara

Viime maalis-huhtikuun vaihteessa puolestaan hiihdimme vaimoni kanssa Kemihaaran erämaa-alueella emmekä tavanneet ihmisiä muualla kuin Kemihaaran parkkipaikalla.

Kemihaaran parkkipaikalta itään ja pohjoiseen aukeaa Urho Kekkosen kansallispuisto ja länteen Kemihaaran erämaa-alue. Tie Kemihaaraan aurataan ainakin vielä tämän talven, mutta sen jälkeen on jälleen syytä varmistaa, onko auraussopimus uusittu vai ei.

Toivotaan, että auraus jatkuu, sillä Kemihaara on loistava aloituspaikka talvivaellukselle!

UK-puiston eteläosassa vaeltajia on tasaiseen tahtiin, vaikkakaan ei toki pohjoisosan eli Saariselän määriä. Kemihaaran erämaa on vielä paljon hiljaisempi kaira.

Hiihdimme Kemijoen yli, jolloin siirryimme saman tien erämaa-alueen puolelle. Heti kohta Ukonojalla tuntui, että maisemassa tiivistyy Kemihaaran erämaan ydin: Kapean avosuon reunustamaa puroa kehystivät molemmilla puolilla kynttiläkuuset.

Etelärinteen kuusissa oli koristeena hento lumihuntu, pohjoisrinteen kuusien oksilta aurinko oli lumet sulattanut. Jokunen aihkimänty kurotteli myös taivasta kohden. Suksien alla hohti valkoinen hanki ja yllä loisti sininen, pilvilampaiden kirjoma taivas. Tätä on Kemihaara, tätä on kevättalvinen hiihtoretkeily.

Kaunista on hakkaamattomassa ikimetsässä hiihdellä. Erityisen upeana jäi mielen Ätimysaavan ja Akanvaaran välinen metsä.
 

Kaunista on hakkaamattomassa ikimetsässä hiihdellä.

Metrinen hanki ei metsäsuksen alla pettänyt missään vaiheessa, mutta kova kansi oli kymmenen sentin pakkaslumikerroksen alla. Eteneminen ei ollut kevyttä liu'uttelua, mutta maittavaa kuitenkin.

Pystytimme laavumme Akanojan latvalle. Leiripuuhissa kun astui pois suksilta, jalka upposi heti kovan kerroksen läpi.

Aamulla nousimme Uurto-oiville, jossa koin déjà vu -ilmiön. Viimeksikin kun olin Kemihaarassa hiihtämässä tunturin laelle, koin saman: Tunturi on kuin elämä. Mitä korkeammalle kapuaa, sitä enemmän näkee; siis mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmän ymmärtää.

Kauas näkyi laelta, niin Saariselän tuntureille kuin Uittipiekkaankin. Oli kuitenkin pilvistä ja tuuli oli kovin vilakka. Emme jääneet katselemaan maisemia, vaan laskettelimme alas kohti Pihtijokea.

Pihtijoella nukuimme lämpimässä autiotuvassa. Yön aikana tuprutti viisi senttiä lisää pöpperölunta, mutta pitkillä metsäsuksilla eteneminen ei silti käynyt hankalaksi.

Kevät oli saanut eläimet jo liikkeelle. Päivien aikana näimme paljon poron jälkiä ja lisäksi useammat ketun, näädän ja kärpän jäljet sekä jäniksen ja oravan loikkia. Kuukkeli kävi tervehtimässä, hiiripöllön näimme kuusen latvassa, neljä teertä pölähti lentoon jalkojemme juuresta kiepeistään, koppelon näimme lennossa, ja ukkometson askelluksen hangella.

Ja se hirvi. Jaara-aavalla näimme noin kilometrin päässä etuvasemmalla hirven puskemassa suon poikki. Eläin upposi joka askeleella maahan asti. Kulku oli hidasta ja näytti todella raskaalta.

Suopattilammelta asti tukkeja lienee aikoinaan uitettu Pihtijoelle ja edelleen kohti Kemijokea. Lammen jälkeen metsä nimittäin komistui luonnontilaiseksi, tässä lienee ollut paikallinen hakkuiden nollaraja.

Suunnistimme Härkävaaran autiotuvalle. Suuri porokämppä oli tyhjillään ja saimme saunoa omassa rauhassa.

Viimeisen päivän monelta retkeltä tuttu hiihto Härkävaarasta Kemihaaraan tuntui siirtymätaipaleelta. Ajatukset alkoivat jo kääntyä kotiasentoon, mutta viipyilivät vielä Kemihaarassakin. Nyt satoi lunta ja oli jo kolmatta päivää peräkkäin pilvistä. Harmaus korosti sitä, miten upea oli ensimmäinen, aurinkoinen päivä.

Kevään hankikantoviikkoina suosituissa kohteissa on autiotuvilla peräti ruuhkaa, mutta samaan aikaan monessa kairassa kämpät ovat tyhjillään ja hankea koristavat ainoastaan eläinten jäljet.