Tunnista ja hallitse tunturivaeltajan riskit

04.12.2024 | Tapani Leppänen

Vakavat vaellusonnettomuudet ovat harvinaisia, mutta pienemmät, retkeilijöitä koskevat tehtävät, työllistävät Lapin pelastusviranomaisia sitäkin enemmän. Tässä jutussa pureudutaan riskeihin ja tehdään vaelluksen riskianalyysi kahden ammattilaisen opastuksella.

”Riskien tunnistaminen on avain riskienhallintaan”, sanoo lumivyöryasiantuntija, vapaalaskija ja Lapin poliisin vanhempi konstaapeli Antte Lauhamaa.

Kilpisjärvellä syntynyt Antte on liikkunut tuntureilla koko ikänsä. Hän asuu niiden keskellä ja viettää luonnossa lähes kaiken vapaa-aikansa. Muiden paikallisten tavoin hän näkee olosuhteiden kehityksen ympärillään, olipa kysymys lumitilanteesta tai jostain muusta vuoden kiertoon liittyvästä muutoksesta. Samaan paikallistuntemukseen perustuu monien tunturi- ja vuoristo-oppaiden toiminta. He viettävät kohteessa pitkiä aikoja, usein koko kauden.

Muualta tulleilla vaeltajilla ei tätä perspektiiviä ole. He irtoavat omasta arjestaan viikoksi tai kahdeksi ihan toisenlaisiin olosuhteisiin. Jos olosuhteet sitten kääntyvät vastaan, ero tulee myös siinä, ettei paikallisilla ole pienintäkään tarvetta mennä tunturiin juuri silloin.

Eivät tunturit mihinkään katoa, sanotaan. Tämä on retkeilijänkin hyvä muistaa, vaikka jokin tavoite jäisi sillä kertaa saavuttamatta. Suunnitelman muutokset ja varapäivät ovat perusasioita, jotka tahtovat nykymaailmassa unohtua.

”Tavoitteeseen sitoutuminen on yleisimpiä onnettomuuksiin johtaneita syitä. Ei olla valmiita poikkeamaan alkuperäisestä suunnitelmasta, vaikka olosuhteet sitä vaatisivat. Halutaan kokea se, mikä on päätetty kokea ja palata takaisin silloin, kun on sovittu”, Lauhamaa sanoo.

Hän peräänkuuluttaa nöyryyttä. Liikkumista luonnon ehdoilla.

Uutismedian otsikoissa esiintyvät vakavien onnettomuuksien uhrit ovat usein kokeneita retkeilijöitä.

Antte Lauhamaa muistuttaa, että kokeneet retkeilijät viettävät luonnossa huomattavasti enemmän aikaa kuin kokemattomat, ja todennäköisyys onnettomuudelle kasvaa sitä kautta.

Lumivyöryjenkin kohdalla kurssit käyneiden riski kuolla lumivyöryssä on tutkimusten mukaan suurempi siitä yksinkertaisesta syystä, että he liikkuvat alueilla, joissa vyöryt ovat ylipäätään mahdollisia.

Kokenut voi tarkoittaa myös iäkästä, mikä altistaa uudenlaisille riskeille. Kun nuoruudessa on tehty urotekoja, se voi johtaa omien voimavarojen yliarvioimiseen.

Vaativia arktisia retkikuntia opastava Jaakko Heikka on pohtinut riskejä sekä omasta että ammattinsa puolesta. Jonkinlaisen riskianalyysin tekemistä hän suosittelee jokaiselle tunturivaeltajalle.

Heikalla on tapana jakaa riskit kahteen koriin. Subjektiiviset riskit, kuten eksyminen, johtuvat retkeilijän omasta toiminnasta. Objektiiviset, esimerkiksi lumivyöryt, johtuvat ulkoisista tekijöistä. Molempia voi hallita, mutta vähän eri tavalla. Subjektiiviset ovat estettävissä ja objektiiviset vältettävissä.

”Riski on ei-toivottu tapahtuma, jonka suuruus muodostuu todennäköisyydestä ja seurausten vakavuudesta”, hän sanoo.

”Esimerkiksi rakot ovat todennäköisiä, mutta niiden seuraukset eivät ole kovin vakavia. Lumivyöryt taas ovat epätodennäköisiä, mutta seurauksiltaan vakavia.”

Olosuhteet näyttelevät usein isoa roolia. Heikka ei kuitenkaan pidä säätä varsinaisena riskinä, vaan ajurina, joka voi johtaa muiden riskien realisoitumiseen. Vakavissa onnettomuuksissa kysymys onkin lähes aina jonkinlaisesta tapahtumaketjusta. Huono näkyvyys voi aiheuttaa eksymisen, eksyminen uupumisen ja uupuminen kylmettymisen. Jossain kohdassa ketjua tehdään joku huono päätös.

Heikka lähtee siitä, että retkikunta on varustautunut niihin olosuhteisiin, mihin se on menossa. Jos mukana on oikeanlainen teltta, makuupussi, vaatteet ja riittävästi ruokaa, sää ei itsessään aiheuta vaaraa, vaikka se estäisi etenemisen. Silloin pystytetään leiri ja odotetaan sään parantumista.

”Ajattelen, että kevään hankikannoilla Haltille suuntaavat luisteluhiihtäjät ottavat paljon suuremman riskin kuin Sarekin halki hiihtävä vaellusretkikunta. Jos tulee ongelmia, maastohiihtäjän omavaraisuusaste on olematon ja seuraukset paljon vakavampia”, hän sanoo.

Heikka huomauttaa, että vaeltajat ottavat joskus ajattelemattaan samantyyppisiä riskejä lähtiessään päiväretkelle kevyillä varusteilla.

”Millaisissa varusteissa olet liikkeellä, jos näkyvyys katoaa tai putoat jäihin?” hän kysyy. Hyvistäkään varusteista ei ole hyötyä, jos ne ovat leirissä.

Useimmat tunturivaellukseen liittyvät riskit eivät ole seurauksiltaan kovin vakavia. Varsinkaan silloin, jos niihin on varauduttu asiaankuuluvalla tavalla.

Aina näin ei kuitenkaan ole. Lapin läntisen pelastusalueen palopäällikkö Pekka Väliheikki kertoo, että hätäkeskukseen soittaa nyt retkeilijöitä, jotka eivät jaksa hiihtää tai kävellä. Päivämatkojen päässä on ollut myös vaeltajia, joilta on loppunut ruoka, ja rippikouluryhmä, joka soitti hätäpuhelun tilatakseen sääskiöljyä.

Kaikki tätä juttua varten haastatellut viranomaiset arvioivat, että avun pyytämisen kynnys on madaltunut jopa dramaattisesti. Osaltaan ilmiöön vaikuttanee viestintäteknologian kehitys. Takavuosina avun pyytäminen ei usein ollut edes mahdollista.

Ongelmalliseksi asian tekee se, että erilaiset maastopelastustehtävät ovat aikaavieviä ja sitovat muutenkin rajallisia resursseja. Samaan aikaan jollain voi olla oikeasti hätä.

Pelastustoimen resurssit on laskettu Lapin asukasluvun mukaan, eikä matkailua ole huomioitu millään tavalla. Poliisin tilannetta kuvaa se, että Länsi-Lapissa voi olla vuorossa ainoastaan yksi poliisipartio, jonka alue kattaa Kolarin, Muonion, Kittilän ja Enontekiön kunnat.

Kukaan ulkopuolinen ei tietenkään voi sanoa, koska hätänumeroon pitää tai ei pidä soittaa.

”Jos ihminen kokee tarvitsevansa apua, silloin on parempi soittaa kuin olla soittamatta”, Väliheikki neuvoo ja huomauttaa, että toisessa ääripäässä ovat vaeltajat, joille ulkopuolisen avun kynnys on turhankin korkealla.

Vähän kärjistäen osa retkeilijöistä näyttää kuitenkin suhtautuvan viranomaistoimintaan verovaroin kustannettuna kyytipalveluna.

Jos sairastut kuumeeseen kotona, soitatko hätäkeskukseen? Jos sairastut maastossa, tarvitsetko oikeasti lääkärin apua, vai onko sinulla kiire junaan tai lennolle?

Jaakko Heikka neuvoo selvittämään alueen kaupalliset palveluntarjoajat ennen vaellusta. Esimerkiksi Kilpisjärvellä kelkat ja kopterit kuljettavat retkeilijöitä muutenkin.

Ennen kaikkea hän arvostaa kuitenkin omavaraisuutta. Heikka pitää puhelinta ja satelliittiviestintälaitetta tärkeinä turvallisuusvälineinä, mutta toivoo, ettei vaelluksen turvallisuutta rakennettaisi ulkopuolisen avun varaan.

Retkeilijöihin liittyvistä viranomaistehtävistä ei ole olemassa tarkkoja tilastoja. Maastopelastustehtävät jakautuvat poliisin ja pelastustoimen vastuille, eikä tilastoista aina käy ilmi, onko avun tarpeessa ollut vaeltaja, hiihtoturisti tai marjastaja.

Kun apua tarvitsevan olinpaikka on tiedossa, tehtävä kuuluu pelastuslaitokselle. Osa tapauksista on ensihoidon kautta tulevia virka-aputehtäviä, joissa tarvitaan maastoon soveltuvaa kalustoa.

Vuonna 2023 tällaisia maastopelastustehtäviä tilastoitiin koko Lapin alueella 380, joista 40 oli maastoliikenneonnettomuuksia. Tapaukset käytiin tätä juttua varten läpi siltä osin, kun tietoja oli kirjattu.

Vaellusretkeilijän evakuointiin johtaa useimmiten loukkaantuminen. Toiseksi yleisin, mutta selvästi harvinaisempi syy on sairastuminen. Yleisimmin kysymys on kuumepotilaista, mutta vakavammissa tapauksissa myös sairaskohtauksista tai äkillisestä yleistilan laskusta. Yksittäisenä syynä erottuu myös retkeilijän uupuminen. Näihin tapauksiin liittyy omien voimavarojen yliarviointia, mutta myös muita tekijöitä, kuten vaikeita sääolosuhteita ja eksymisiä.

Etsintätehtävät kuuluvat poliisille, ja niitä on huomattavasti vähemmän. Vuositasolla noin 20:een liittyy vaeltaja, retkeilijä tai hiihtäjä. Tavallisesti ilmoittaja on huolestunut omainen, joka ei ole saanut yhteyttä erämaassa liikkuvaan vaeltajaan.

Poliisin mukaan kolme tapausta neljästä selviää käymättä paikalla. Retkeilijä ei seuraa puhelinta tai on kuuluvuusalueen ulkopuolella. Vain 10–15 % hälytyksistä johtaa pidempiaikaisiin etsintöihin.

Sama ilmiö näkyy retkeilyaiheisilla sosiaalisen median palstoilla. Puolison harrastusta ei ehkä tunneta riittävän hyvin, eikä viestinnästä ja siihen liittyvistä rajoitteista ole puhuttu kotona.

Huoli rakkaista on tietenkin aitoa. Sen taustalla on epäilemättä nykytodellisuus, jossa ihmisen oletetaan olevan jatkuvasti tavoitettavissa. Jokainen tunnistaa tilanteen, jossa ei saa yhteyttä ihmiseen, joka ei edes tiedä olevansa kateissa.

Jaakko Heikka on opastanut retkikuntia Grönlannissa ja Huippuvuorilla. Toisaalta asiakaskunnassa on kasvava määrä retkeilijöitä, jotka tulevat hakemaan perustaitoja kotimaan lumilta.

Se on järkevää, sillä mikään tieto ei korvaa kokemusta.

”Vaikka retkeilijällä olisi hyvä käsitys siitä, miten haastavassa tilanteessa pitää toimia, harva on sellaisessa tilanteessa ollut. Jos on pystyttänyt teltan lumimyrskyssä kymmeniä kertoja, se ei ole mikään juttu, mutta ensimmäisellä kerralla se on”, Heikka sanoo.

Ryhmällä ja sen dynamiikalla on Heikan mukaan valtava merkitys. Ryhmä tuo turvaa, mutta siihen liittyy myös ryhmäpaineen riski.

Yksin vaeltavalla riskit ja varsinkin niiden seuraukset ovat jossain määrin suurempia. Heikan mukaan se pitää vain hyväksyä.

Hän huomauttaa, että otamme liikenteessä sen enempää ajattelematta paljon isompia riskejä kuin retkellä. Vaikka retkeily ei ole erityisen vaarallista, suhtaudumme siihen eri tavalla, koska se eroaa arjesta.

Ja ihan syystä. Erämaassa apu on kauempana kuin kotona.

 

Näin teet hiihtovaelluksen riskianalyysin

Vaelluksen riskianalyysi on työkalu, joka alkaa riskien tunnistamisella. Sen jälkeen lasketaan todennäköisyyksiin ja seurauksiin perustuvat riskitasot ja kirjataan ylös riskien hallintaan liittyvät toimenpiteet. Jaakko Heikan johdolla laadittu opas perustuu hänen vetämäänsä Ankarat avotunturit -koulutusohjelmaan ja antaa valmiudet oman riskianalyysin tekemiseen.

Riskianalyysissä olisi hyvä käydä läpi seuraavat asiat:

1) riskin todennäköisyys             

2) seurausten vakavuus                                

3) todennäköisyyden pienentäminen                 

4) seurausten vähentäminen 

Riskin todennäköisyys voidaan pisteyttää esimerkiksi yhdestä kolmeen asteikolla epätodennäköinen - mahdollinen - todennäköinen, ja seuraukset asteikolla vähäinen - haitallinen - vakava.

Riskien tunnistamisen jälkeen käydään läpi tarvittavat toimenpiteet. Todennäköisyyden pienentämisessä on kysymys niistä toimenpiteistä, joiden avulla riskejä pyritään välttämään vaelluksen aikana tai vaellukselle valmistauduttaessa. Seurausten vähentäminen tähtää niihin toimenpiteisiin, jotka otetaan käyttöön riskin realisoituessa.

Nämä asiat on hyvä kirjata taulukkoon tai vähintään keskustella läpi ennen jokaista vaellusta. Seuraavassa erilaisia riskejä käydään läpi yleisellä tasolla, mutta varsinainen analyysi on tehtävä jokaiselle vaellukselle erikseen.

Riskien todennäköisyyteen ja niiden hallintaan vaikuttavat monet asiat. Näitä ovat vuodenaika, kohde, reittisuunnitelma ja lähtijät.

Riskianalyysin lisäksi on hyvä laatia jonkinlainen turvallisuussuunnitelma, johon kirjataan reittisuunnitelma sekä paikallinen ja/tai kotona oleva yhteyshenkilö, tärkeät puhelinnumerot sekä viestintälaitteet ja niiden käyttöön liittyvä suunnitelma. Ei-kiireellisen ulkopuolisen avun tarvetta varten on hyvä selvittää paikalliset palveluntarjoajat.

 

Varustepuutteet
Varustepuutteet ovat mahdollisia, mutta harvoin kovin vakavia. Pakkauslista ja sen huolellinen noudattaminen pienentävät riskiä.

Vaelluksella mahdolliset unohdukset pyritään paikkaamaan jakamalla varusteita kanssavaeltajien ja telttaryhmien kanssa. Pahimmassa tapauksessa seurauksena voi olla paluu lähtöpaikkaan. Sekään ei ole seurauksiltaan vakavaa, vaikkakin harmillista.

Varusterikko
Varusterikoista aiheutuu seurauksia, mutta nämäkään eivät yleensä ole kovin vakavia. Varusteiden tulisi tietenkin olla laadukkaita ja tarkoituksenmukaisia. Riskiä pienentävät oleellisesti myös varusteiden huolto, testaaminen ja käytön harjoittelu ennen vaellusta.

Yhteneväiset varusteet vähentävät seurauksia. Sama polttoaine ei tee yhden keittimen vikaantumisesta kriittistä ongelmaa. Yksi varaside sopii jokaisen kenkään. Korjausvälineiden lisäksi mukaan on hyvä pakata kriittiset varaosat ja ryhmäkohtaisesti esimerkiksi varasauva ja toinen GPS-laite. Jakaminen on näissäkin tilanteissa luonteva ratkaisu. Jos keitintä tai telttaa ei saada korjattua, sopu antaa sijaa, ja ruoan valmistus korkeintaan hidastuu.

Sairaskohtaus
Sairaskohtaus on riski, jonka toteutumiseen voi vaikuttaa ehkäpä kaikista vähiten. Se on epätodennäköinen, mutta seurauksiltaan vakava. Ryhmässä kannattaa selvittää mahdolliset perussairaudet, joiden lääkitsemiseen tulisi luonnollisesti varautua.

Seurausten kannalta tärkeässä roolissa ovat ryhmän jäsenten ensiaputaidot, evakuointiin liittyvä suunnitelma ja sen täytäntöönpano.

Sairastuminen
Sairastumisriskin pienentämiseen pätevät tutut toimet: käsihygienia, potentiaalisten tartuntatilanteiden välttäminen ennen vaellusta ja vaellukselle lähteminen terveenä. Vaelluksen aikana huomiota kannattaa kiinnittää ainakin juomaveden puhtauteen ja elintarvikehygieniaan. On tapauksia, joissa vatsatautiepidemia on lähtenyt leviämään tuvilla. Tässä mielessä telttailukin on riskienhallintaa. Jos tuvalla sairastetaan, siitä on hyvä viestiä muille retkeilijöille.

Sairastumisen seuraukset ovat harvoin erityisen vakavia. Ne ovat kuitenkin harmillisia ja muuttavat suunnitelmia. Lepopäivä ja lääkitys voivat mahdollistaa matkan jatkumisen, mutta se vaatii valmiuden poiketa alkuperäisistä tavoitteista. Kantamuksia voi jakaa. Evakuointi tulee kysymykseen tilanteessa, jossa sairaus vaatii lääkärin hoitoa. 

Hiertymät ja rasitusvammat
Jonkinlaiset rakot ja hiertymät ovat mahdollisia tai jopa todennäköisiä. Niiden ennaltaehkäisyyn liittyvät hyväksi todetut varusteet, tärkeimpänä huolellisesti sisään ajetut jalkineet. Jos rakkoja tulee joka reissulla, jalkojen teippaaminen voi olla järkevää jo lähtiessä. Muiden rasitusvammojen todennäköisyyttä pienentää hyvä fyysinen kunto, jonka ansiosta tuki- ja liikuntaelimistö kestää retken kuormitusta. Reitin suunnittelussa on tärkeää huomioida jokaisen osallistujan kuntotaso.

Seurausten kannalta on tärkeää, että hiertymät hoidetaan mahdollisimman nopeasti. Rasitusvammoja lääkitään yleensä tulehduskipulääkkeillä ja teippauksilla. Matkan jatkumisen kannalta on olennaista riittävä lepo, varusteiden keventäminen ja mahdollisuuksien mukaan myös reitin lyhentäminen.

Loukkaantuminen
Loukkaantumiset johtuvat pääsääntöisesti vaeltajan omasta toiminnasta. Vahingot ovat toki inhimillisiä, mutta niihin voi vaikuttaa varovaisuudella. Teräaseiden, tulen ja kiehuvan veden käsittelyssä kannattaa noudattaa huolellisuutta. Vaativissa maastonkohdissa kuten jyrkissä laskuissa varovaisuus on viisautta, kun määränpää ja apu ovat päivämatkojen päässä. Usein vahinkoja sattuu väsyneenä. Vireystilaan kannattaa kiinnittää huomiota.  

Tapaturmista vakavin on iso verenvuoto, jonka tyrehdyttämiseen tarvitaan ensiapuvälineitä ja -taitoja. Polven, nilkan tai olkapään rikkoutuminen ei johda välittömään vaaraan. Tämän tyyppisille vammoille on kuitenkin tehtävissä hyvin vähän, ja evakuointi voi olla ainoa vaihtoehto. Lievempien vammojen kohdalla matkan jatkuminen voi olla mahdollista esimerkiksi kuormitusta keventämällä ja matkaa lyhentämällä.

Paleltumat ja kylmettyminen
Paleltumat ja kylmettyminen ovat kaksi eri asiaa, mutta molempien todennäköisyyttä voi pienentää pukeutumalla. Paleltumien ehkäisyssä kysymys on tyypillisesti kasvojen tai käsien suojaamisesta sekä ymmärryksestä, kuinka kylmissä olosuhteissa toimitaan. Oireiden tunnistaminen – omien ja muiden – on tärkeää. Kylmettyminen liittyy usein jonkin muun riskin realisoitumiseen, esimerkiksi kastumiseen, uupumiseen tai loukkaantumiseen.

Molempien seuraukset voivat olla vakavia ja vaativat välitöntä hoitoa. Kylmettymiseen tepsivät kuivat ja lämpimät vaatteet sekä lämmin juoma ja ruoka. Vakavammissa tilanteissa se voi tarkoittaa leiriytymistä, kämpälle hakeutumista, varusteiden kuivattelua tai pahimmillaan hypotermiapotilaan evakuointia. Makuupussi on varuste, joka kannattaa pakata vesitiivisti myös talvella. 

Uupuminen
Retken vaatimuksia vastaava fyysinen kunto on hyvä lähtökohta. Omien voimavarojen tunnistaminen ja niiden esille tuominen on tärkeää, sillä ryhmäpaine voi johtaa tarpeettomiin riskeihin. Tauot, riittävä nesteytys ja energiansaanti ehkäisevät uupumista.

Uupumistapauksessa tankkaus ja lepo ovat tärkeimmät toimenpiteet. Matkan jatkuessa kannattaa kokeilla kuorman keventämistä jakamalla tavaroita. Tarvittaessa kuormitusta voidaan keventää muuttamalla alkuperäistä suunnitelmaa.

Eksyminen
Eksymisen todennäköisyyttä voidaan pienentää kartan lisäksi esimerkiksi GPS-laitteen avulla. Hyvin varustautuneelle retkeilijälle eksymisen seuraukset eivät kuitenkaan ole kovin vakavia. Jos mukana on teltta, makuupussi ja keitin, ne toimivat samalla tavalla riippumatta siitä, onko retkeilijän sijainti tiedossa.

Jos eksyminen johtuu huonosta näkyvyydestä, kannattaa leiriytyä ja jatkaa matkaa sään selkiydyttyä. Suomen suurimmissakin erämaissa törmää lopulta tiehen tai uraan, olkoon sitten vaikka päivämatkojen päässä. Järkevän suunnan valitsemiseksi ison kuvan hahmottaminen on tärkeää.

Eksyminen ryhmästä
Ryhmästä eksyminen on astetta vakavampaa. Sen välttäminen on yksinkertaista, mutta ryhmässä pysyminen ja hitaimman mukaan kulkeminen vaativat kurinalaisuutta. Huonolla näkyvyydellä on hyvä nimetä peräpään valvoja. Viestintä- ja merkinantovälineet tuovat turvaa, samoin se, että jokaisella on tärkeimmät varusteet. Erityisen tärkeää on teltta- ja ruokaryhmien pysyminen yhdessä.

Tilanteeseen ei ole olemassa yhtä oikeaa toimintatapaa. Ratkaisut riippuvat ympäristöstä, olosuhteista ja ryhmästä. On tärkeää sopia ennalta, kuinka ryhmän hajaantuessa toimitaan, varsinkin jos sitä pidetään todennäköisenä. Jos ryhmästä eksynyt ei tiedä sijaintiaan, parasta lienee pysähtyä, suojautua olosuhteilta ja odottaa etsijöitä. Ennen etsintöjen organisoimista pääjoukonkin kannattaa pysähtyä ja tarvittaessa leiriytyä. Mikäli määränpäänä on tupa, johon löytää suurella varmuudella, se lienee parempi valinta.

Äärimmäiset sääolosuhteet
Vaativien sääolosuhteiden todennäköisyyteen voi vaikutta oikeastaan vain vuodenajan valinnalla. Hyvin varustautuneelle retkikunnalle sään ei pitäisi itsessään olla riski, mutta haastavat olosuhteet voivat johtaa monien muiden riskien realisoitumiseen. Näitä ovat esimerkiksi loukkaantumiset, varusterikot, eksyminen ja kylmettyminen.

Sääennusteita kannattaa seurata ennen vaellusta ja mahdollisuuksien mukaan sen aikana. Suunnitelmia voi tarvittaessa muuttaa, esimerkiksi tukeutumalla kämppiin. Jos olosuhteet muuttuvat vaarallisiksi, pystytetään leiri, hakeudutaan suojaan tai käännytään takaisin. Seurausten kannalta on olennaista, että päätös tehdään riittävän ajoissa, kun kaikki ovat vielä toimintakykyisiä. Vaikeat sääolosuhteet vaativat myös suunnitelmiin liittyvää joustoa.

Jäihin putoaminen
Jäihin putoamisen todennäköisyys ja siihen varautuminen riippuvat kohteesta ja vuodenajasta. Jäätilanteen seuraaminen ja riskipaikkojen tunnistaminen on joka tapauksessa tärkeää. Virtapaikat vaativat varovaisuutta läpi talven.

Vakavimmat seuraukset ovat hukkuminen ja hypotermia. Ryhmän toiminta on tärkeää sekä pelastamisessa että kuivien vaatteiden vaihtamisessa. Talvella veden varaan joutunut on saatava lämpimäksi mahdollisimman nopeasti. Matkan jatkamista, leiriytymistä ja evakuointia on harkittava tapauskohtaisesti.

Lumivyöry
Riskinhallinnan kannalta tärkeintä on lumivyörymaaston tunnistaminen sekä reittiä suunniteltaessa että paikanpäällä. Tilastollisesti riski kasvaa sitä suuremmaksi, mitä kauemmin lumivyöryalueella vietetään aikaa. Lumipatjan humahtelu tai halkeilu ovat varoitusmerkkejä kasvaneesta todennäköisyydestä.

Lumiturvallisuuskurssia voi suositella kaikille tunturimaastossa liikkuville. Pelastusvälineiden tarve on tapauskohtaista ja riippuu kohteesta. Onnettomuuden tapahtuessa oikeaoppinen etsintä on ainoa tapa vaikuttaa seurauksiin, sillä lumeen hautautuneen kannalta ensimmäiset 15 minuuttia ovat kriittisiä. Tässä ajassa ulkopuolinen apu ei ehdi erämaahan.