Traverse Aakenukselta Ylläkselle

01.03.2023 | Sauli Herva

Vapun tienoon hankikannot huhti-toukokuun taitteessa ovat huiman hienoa hiihtoretkiaikaa. Suksilla voi saavuttaa melko vaivattomasti upeita paikkoja, joihin talven lumikeleillä on hyvin vaivalloista päästä. Aakenukselta Ylläkselle, yli tuntureiden, seikkailimme päiväseltään.

Toisin kuin vielä hiihtolomien aikaan on loppukeväällä päivä Lapissa pitkä, eikä valoisa aika lopu kesken kaiken, vaikka retkelle lähtiessä vähän vetelehtisikin.

Suunnitelmana oli hiihtää Aakenukselta halki tunturiketjun ”yläkautta” Äkäslompoloon, ja ehtiä ihailemaan vielä sen jälkeen auringonlaskua piilopirtin rantasaunaan.

Aamukahveilla venähti kuitenkin tälläkin kertaa niin pitkään, että Aakenustunturin itäpäästä Totovaaran parkkipaikalta jouduttiin maastoon vasta puolilta päivin.

Vähän pitelisi kiirettä, mikäli meinattaisiin käsikirjoitusta loppuun saakka ihan auringonpilkulleen noudattaa.

Vaan eihän hyvää retkeä tiukkapipoisilla aikatauluilla kannata pilata. Harmittavan usein tosin näkee nykypolven retkeilijöiden joukossa sellaistakin tapahtuvan. Päätimme jatkaa hötkyilemättä. Mitä sitä hätäilemään valmiissa maailmassa. Sinkoilu ei kuulu vapaaretkeilyyn.

Aakenustunturi on jännittävä paikka. Talvella se on kuin valtava valkoinen banaani keskellä Ounasselän tunturijaksoa. Ylläkseltä pohjoiseen tai Pallakselta etelään tähyiltäessä Aakenus sijaitsee poikittain kukkulaketjusta ikään kuin sivuun lipsahtaneena.

Maaemo saattaakin kätkeä aivan ällistyttävällä tavalla kolttujensa moniin poimuihin kaikenlaisia geologisia ihmeellisyyksiä.

Yksi niistä on Aakenuksen–Ylläksen-tunturialue, jossa Ounasselän ja Kumputunturin kvartsiittijaksot, syvän ajan aikaisten vuoriketjujen ikivanhat jäänteet, risteävät.

Ylläksen seitsemän tunturin sekamelska on kaikesta siitä jännittävä nykyhetkinen lopputulema, jossa maankamaran muinaiset mullistukset ovat poikkeuksellisen hienolla tavalla nähtävillä ja retkeilijöiden ulottuvilla.

Yli tunturilakien ja niiden kupeilla poikki maiden kulkien tämä maailma aukeaa ehkä vieläkin hienommalla tavalla kuin pelkästään niiden välisissä laaksoissa liikuttaessa.

Aakenustunturin lakilinja on jotakuinkin kymmenen kilometrin pituinen. Etelästä katsottuna se on jännällä tavalla ensin koilliseen vievä ja vähitellen länteen puolelle kaareutuva paljakkaharjanne.

Iso Totovaaran näköalapaikalta Haavepalosta Yllästunturi on ihan päinvastaisessa suunnassa. Koko henkeä salpaava Aakenus–Pyhä–Lainio–Kesänki–Ylläs-helminauha aukeaa samalla laajan vuoma- ja metsäerämaan vastakkaisella puolella.

Kaikkiaan helminauhalle kertyy mittaa ainakin kolmekymmentä kilometriä. Aurinkoisen hankihiihtopäivän tarjottimella oli sen kaiken kiertäminen ylös alas kivuten ja kavuten ja laskea mutkitellen.

Tunturipurot ja hiki virtasivat.

Parkkipaikalta ensimmäiset pari kilometriä saatiin kiivetä tasaisesti viettävässä rinnekuusikossa. Keskipäivän aurinko helotti korkealta eikä ilmassa ollut tuulen virettäkään. Lämpötila saattoi olla lähellä +15 astetta. Tunturipurot ja hiki virtasivat.

Kivenlohkareen päällä puurajan tietämillä reviiriään tähysteli komeaan vaihtopukuun sonnustautunut riekko. Talven jäljiltä valkoisiin höyheniin yhä luottava peloton lintu arveli olevansa ehkä hyvässäkin piilossa ja antoi tunturihiihtäjien lähestyä melkein kosketusetäisyydelle.

Vähitellen nousukulma loiveni matalia katajia kasvavaksi lohkareiseksi lakimaastoksi. Vasalaen toiselta puolelta äkkiarvaamatta esiin pulpahtivat tunturit ja koko ketju kuin valkoiset styroxin palat vedenpinnalle.

Samassa tunnelma muuttui aivan toisenlaiseksi. Harjanteen ylityksen jälkeen matka taittui huiman hienossa tuntureiden panoraamassa ensin Moloslaen länsilaitaa Vaulokurun satulaan, ja sieltä edelleen tunturin etelälaitaa viistosti kivuten tunturin huipulle Pallilaelle 565 metrin korkeuteen.

Moloslaen tienoilla riekkoja tai kiirunoita lehahteli ilmaan tämän tästä tunturihiihtäjien suksien alta. Kanakannat tunturissa näyttivät selviä elpymisen merkkejä.

Pilviä oli kerääntynyt vaivihkaa kuin varkain taivaalle. Sankat lumikuurot Ylläksen suunnassa verhosivat hetkittäin auringon näkyvistä ja lyhyt kestoisia hyisiä tuulenpuuskia iski tietoisuuteen. Ilmamassassa oli epävakautta, kuten aika usein tunturissa loppukevään lämpiminä iltapäivinä.

Pallilaelta laskeuduttiin loivasti kallioita väistellen ensin Vareslaelle, ja sieltä edelleen paljon jyrkempään Varesparkuman rotkojen ja jyrkänteiden pohjoispuolitse Pyhäjärven pohjoispäähän.

Tätä kautta laskumaasto on tosi hienoa, mutta vaatii kunnollista laskutaitoa ja reipasta uskallusta. Epävarmoille laskijoille eteläinen laskureitti Vareslaelta Pyhäjärven kämpälle voi olla turvallisempi vaihtoehto.

Pyhäjärven kämppä järven eteläpäässä sattui juuri sopivaan kohtaan lounastaukoilla ja odotella lumikuurojen laantumista. Takana oli viitisentoista kilometriä vähän kaikenlaisessa ja välillä aika vaativassakin tunturimaastossa samoilua.

Iltapäivän kallistuessa iltaa kohti kelikin taas rauhoittui ja seestyi vähitellen kokonaan. Energiavarastot täyteen tankattuina oli hyvä nousta Pyhäjärvenlaen vanhojen metsien siimeksessä kohti Pyhätunturin lakimaastoja.

Äkäslompoloon, Pirtukirkon pihaan kurvataan sopivasti ennen valomerkkiä.

Muista alueen tuntureista poiketen Pyhätunturi on maastoltaan jotenkin epäselvempi ja rikkonaisempi. Korkeimmatkin lakimaat nousevat vain nipin napin puurajan yläpuolelle, mikä saa aikaan varsin omaleimaisen maisemavaikutelman.

Pyhätunturin etelälaita putoaa jyrkkänä seinämänä Kolmentunturin kuruun. Paras laskureitti voi löytyä metsästä kurun länsipäästä.

Sitä vastoin nousu vastakkaiselle Lainiotunturille on paljon maltillisempi ja selkeämpi, mutta myös korkeampi. Lainio (615 m) on Ylläksen jälkeen alueen tuntureista toiseksi korkein ja sijainti helminauhan keskivaiheilla takaa huipulta hulppeat maisemat jokaiseen ilmansuuntaan.

Pyhätunturin suuntaan pohjoiseen antava Lumikuru on lumoavan kaunis, mutta sen etelänpuoleiselle reunalle voi talven mittaan kertyä vaarallisen paksuja ja painavia lumilaattoja, joista tunturihiihtäjän kannattaa olla tietoinen.

Poron papanoiden ja koparan jälkien joukossa kovalla mutta pehmeäpintaisella kantohangella oli yllättäviä uusia jälkiä. Ikään kuin telaketjut ne nousivat suoraan kohti tunturin huippua.

Läskipyörillähän siinä oli hangen pinnalla ajeltu. Ellei sähköpyörien akuissa ollut kunnon latinkia, niin ainakin polkijoilla täytyi olla jerkkua reisissä.

Lainiotunturin etelälaidalla laskevan auringon loivassa valossa Hangaskurun vanhan metsän siimeksestä tölväsi vastaan tunturissa palkiva porotokka.

Hangaskuruun laskeudutaan aihki petäjien katveessa yhdessä auringon kanssa. Lasku ja vastakkaiselle Kesänkitunturille nousu ovat kerrassaan upeita viilenevästä ilmasta ja hämärtyvästä illasta huolimatta.

Tahkokurussa koukataan Ylläksen latuverkoston puolelle ja lasketellaan viimeiset kilometrit vauhdikkaasti koneella kunnostettua luistelubaanaa. Äkäslompoloon, Pirtukirkon pihaan kurvataan sopivasti ennen valomerkkiä.

Monotansseihin ei kuitenkaan koukata ja piilopirtin rantasaunassa ihaillaan auringonlaskun sijasta kuutamoa.