Talvea etsimässä

26.02.2025 | Raija Hentman

Pääkaupunkiseudulla lunta on satanut vain sen verran, että kulkureitit ehtivät tallautua jäisiksi ennen seuraavaa vesisadetta. Kotoa tekolumiladuille matkaaminen kestää julkisilla kulkuneuvoilla tunnista kahteen. Siinä ajassahan pääsee kaverin kyydissä jo oikeillekin lumille. Vai pääseekö?

Tämän vuoden tammikuun lopussa pääkaupunkiseudun ulkoliikunta.fi-verkkosivun latusyheröt ovat surullisen mustia. Entä Lahdessa? Lahtihan on tunnetusti talviurheilukaupunki. Jospa siellä olisi tarjolla muutakin kuin tekolumiladun pätkiä.

Kaupungin verkkosivuilta selviää, että latuverkostolla on hyvinä talvina mittaa 180 kilometriä. Ei ihme, että noin mittavan verkoston ylläpitoon kerätään vapaaehtoista viiden euron latumaksua. Lisäksi Lahden maastoliikuntapolut ovat ympärivuotisesti kävelijöiden, maastopyöräilijöiden ja lumikenkäilijöiden yhteiskäytössä. Tapanilan hiihtomajan ja Tiirismaan Ladun pitämän Tiirismajan palveluille on varmasti käyttöä.

Naapurikunta Hollolassa on ympärivuotisia maastopyöräilyreittejä, Messilän laskettelukeskus sekä noin sadan kilometrin mittainen latuverkosto, joka on yhteydessä Lahden latuihin.

Lahden puolella hiihtoreitistö venyy Salpausselän reunaa pitkin itään. Nastolan Villähteeltä alkava latu jatkuu Rakokiven urheilukeskukseen ja sieltä Iitin rajalle. Iitin puolella ura jatkuu yli 20 kilometriä: ohi Kausalan keskustaajaman ja Myllytöyryn hiihtomajan Anhavaan asti. Sieltä latu jatkaa Kouvolan puolelle Kuusankoskelle. Villähteen ja Anhavan välilläkin latua on tarjolla viitisenkymmentä kilometriä suuntaansa.
 

Lähtöpäivään mennessä ei ole kertynyt yhtään hiihtokilometriä, mutta hinku hangille on kova.

Lähtöpäivään mennessä ei ole kertynyt yhtään hiihtokilometriä, mutta hinku hangille on kova.

LahtiSki-latupalvelusta selviää, että hyväkuntoisia latuja Lahdessa oli kahdessa paikassa, Hollolassa ei missään. Iitin latujen kunnostuksesta on aikaa viikon verran, mutta paikallinen tietolähde oli kyydin antavalle kaverilleni kertonut, että lähellä Iitin rajaa olisi hieno luonnonnähtävyys.

Suunnitelma muotoutuu seuraavanlaiseksi: ensin jääputoukset, sitten hiihtolenkki Rakokiven laduilla ja lopuksi lumikenkäilyä Hollolan puolella.

Navigaattoriin näpytellään Haramaantie 132, Lahti. Siinä kohdassa Haramaantie tekee 90 asteen mutkan ja siirtyy Iitin puolelle. Mutkaan on aurattu kahden auton tila.

Muutama metri edempänä alkaa metsätiepohjalle tallaantunut polku, joka sadan metrin päässä yhtyy Haramaanjärvelle johtavaan aurattuun mökkitiehen. Edellisten kulkijoiden jäljet kääntyvät ojan ylittävälle lyhyelle lankkusillalle vajaan puolen kilometrin päässä. Haramaanjärven itärannalla kohoavan Jääkirkkovuoren juurella kuusikossa on kovin vähän lunta. Ensimmäisillä paljailla kalliokaistaleilla näkyy jäätä, mutta vasta jyrkänteen puolivälissä eteen avautuu jääputous.

On se näinkin, vesisateiden ja plussakelien kurittamana, komea! Mutta miten vaikuttava näkymä olisikaan kirkkaana pakkaspäivänä, kun laelta valuvien liruvesien muodostama jääseinämä kimaltaisi puiden lomasta siivilöityvän iltapäivän auringossa.

Nyt aamuyön räntäkuorrutus peittää jään eri sävyjä, eikä seinämän jääpeitto ei ole yhtenäinen, mutta repaleisenakin näkymä on vaikuttava. Parhaimmillaan se on varmaan kuin Lapin Kenespahta pienoiskoossa. Syvää hiljaisuutta rikkovat vain hiljainen veden lirinä ja putoilevien pisaroiden ääni. Liioittelulta tuntuneet lumikengätkin ovat liukkaalla rinteellä hyvään tarpeeseen. Kannatti tulla!

 

Kouvolantiellä (tie 12) käännytään takaisin länteen. Navigaattori ohjaa Nastolan Rakokiven urheilukeskukseen ja uimahallille. Täällä on luvassa hyväkuntoista helppoa latua, mitä arvostan kovasti, koskapa olen ensimmäistä kertaa suksilla hyvään toviin.

Hiihtäminen tuntuu mukavalta, kun alkukankeuden jälkeen saan paremmin rytmistä kiinni. Yöllä puiden oksat kuorruttanut lumi ja valkoinen hanki taikovat talvista tunnelmaa. Onhan tämä nyt toista kuin kotikulmilla! Salpausselkä on sekä vedenjakaja että säänjakaja ja siksi lumivarmana pidetty alue.

Oma arvioni ladun helppoudesta on kuitenkin erilainen kuin lahtelaisten tai hollolalaisten. Joutuisinkohan konttaamaan vaikeaksi luokitellut ladut? Lenkin loppupuolella uskallan jo kyykistyä joustavampaan asentoon ja laskea suorat mäet. Vieläköhän sitä oppisi paremman hiihtotekniikan?

 

Salpausselän metsiin on syntynyt uskomattoman monipuolinen polku- ja reittiverkosto.

Lahden maastoliikuntapolut ovat mahtava satsaus ympärivuotiseen liikuntaan. Salpausselän metsiin on syntynyt uskomattoman monipuolinen polku- ja reittiverkosto sekä ulkoilijoiden uurtamista urista että vanhoista metsäteiden pohjista.

Niiden ansiosta latu-urat on kokonaan rauhoitettu hiihdolle, sillä kävelylle, maastopyöräilylle ja lumikenkäilylle varattuja yhteisiä reittejä on niin monta ja erimittaista, että tarvetta latujen tallomiseen ei pitäisi olla. Tosin yhteiseloon tarvitaan kaikkien käyttäjäryhmien sopuisuutta.

Suomen Ladullakin oli oma osuutensa näiden reittien syntyyn, sillä Lahti oli yksi niistä pilottikunnista, joiden kanssa suunniteltiin talvikunnossapidettyjä reittejä vuonna 2023. Hanke tuotti myös talvireittioppaan kunnille, yhdistyksille ja ulkoilun puolestapuhujille. Oppaan voi ladata Ladun verkkosivuilta.

Nämä Salpausselkä Trails -maastoliikuntapolut on merkitty tunnusvärisin nuolimerkein, joiden asento ohjaa oikeaan suuntaan. Ja mikä parasta, ne ovat paljolti polkuja, joilla luonto tulee liki. Päivä on jo niin pitkällä, että ehtii vain käydä toteamassa yhdellä polulla kuljetun sekä jalkaisin että maastopyörillä.
 

Lumikengille tulee kunnon käyttöä, kun lähdemme kapuamaan Hollolan Tiirismaan kierroksen varrella sijaitsevalle Martan majan laavulle. Tosin oikaisemme Arvi Hauvosentien parkkipaikalta suoraan laavua kohti pääosin koiranulkoiluttajien tallomaa reittiä myötäillen (päätelmä siitä syystä, että koiranulkoiluttaja tulee vastaan).

Karttaa ja karttaohjelmaa käyttäen kapuamme rinnettä. Osumme maastopyöräreitille, jonka nuoliviitta vinkkaa, että laavulle on enää lyhyt matka. Ja siellähän se on.

Katon lappeen alla on hyllylle pinottuja koivuklapeja, ja kohta nuotio luo tunnelmaa. Mutta mikä mahtaa olla laavun nimen tarina, sillä mitään majaa ei ole mailla halmeilla?

Tammikuun pilvinen päivä on lyhyt, ja hämärä alkaa jo laskeutua, kun suuntaamme Pirunpesän ja parkkipaikan väliselle ulkoilutielle. Karttaan on kyllä merkitty kivikkoa, ja useita siirtolohkareiden merkkejä, joten ei ole varsinainen yllätys, millaista pujottelua kulku on.

Jääkauden lopulla vuolaat virrat ja jään vetäytyvä reuna ovat kuljettaneet kivikansan niille sijoilleen. Sakea hämärä on jo laskeutunut, kun tavoitamme ulkoilutien. Pirunpesälle ei enää kannata mennä, sillä on liian pimeää kuvien ottamiseen. Tiedän jo ennestään, kuinka jylhä paikka se on.

Toivottavasti ensi talvena olisi edes hiukan talvisempaa, niin tänne voisi tulla muutamaksi päiväksi, nauttia tarjolla olevista liikuntamahdollisuuksista ja illalla kulttuuritarjonnasta. Mukav B&B-majoituskin on jo tiedossa Hollolassa.