Syksy alkaa ennen kesää

06.09.2023 | Pertti Koskimies

Ellemme pidä parempaa huolta luonnosta, eivät lapinsirrinkään piskuiset untuvikot enää palaa iloksemme livertämään Tunturi-Lapin jängille ja rannoille.

Suomen kesä on lyhyt mutta vähäluminen – eivätkä kaikki lintumme kesäksi tänne jääkään. Alkaahan lintujen syysmuutto jo pian vapun jälkeen, kun ensimmäiset haahka-, telkkä- ja isokoskelokoiraat lähtevät eteläisemmille sulkasatoalueilleen.

Kiireisimpiin kesävieraisiin kuuluvat myös kahlaajat, ennätyksenä mustaviklonaaraat. Ne saapuvat Lapin allikkoisille aapasoille, tunturiselänteiden palsasoille ja lammenrannoille toukokuun jälkipuolella. Osa on pariutunut jo matkalla koiraan kanssa, loputkin perillä muutamassa päivässä.

Naaras munii oitis 3–4 munaa, mutta yli kolmeviikkoinen haudonta ja liki neliviikkoinen poikashuolto jää yleensä koiraan huoleksi. Naaras saattaa munia pesyeen toisellekin koiraalle, ennen kuin se lähtee pariviikkoisen pikavisiittinsä jälkeen takaisin talvikotiinsa Välimeren maissa.

Elämän tarkoitus on tuottaa mahdollisimman paljon jälkeläisiä liikaa rasittumatta.

Elämän tarkoitus on tuottaa mahdollisimman paljon jälkeläisiä liikaa rasittumatta, ja siinä viklonaaras onnistuu. Vain talitintin kokoinen lapinsirrinaaraskin hylkää ykköspesyeensä koiraan huoleksi mutta hoitaa yksinhuoltajana toisen koiraan hedelmöittämän kakkospesyeen, joten joka yksilöllä on kaksi parittelukumppania. Kahlaajilla on muitakin epätavallisia perhemuotoja.

Kahlaajilla, kuten sorsilla ja kanalinnuillakin, untuvikot osaavat kävellä ja syödä heti kuoriuduttuaan. Siksi yksikin emo riittää opastamaan poikaset antoisille ruokailupaikoille ja pitämään ympäristöä silmällä petojen varalta.

Ruokaa riittäisi kahlaajille pohjoisessakin, mutta muuttomatkalla rauhallisia ja alavia vuorovesirannikoita ja lieterantoja, jokisuistoja, kosteikkoja, tulvaniittyjä ja muita levähdys- ja tankkauspaikkoja on niukasti ja ihmisen rakentamis- ja raivausvimman tähden yhä harvemmassa.

Kilpailu elintilasta ja ravinnosta kävisi liian kovaksi, mikäli kesällä suurimmilleen kasvaneet kahlaajajoukot muuttaisivat kaikki yhtaikaa. Lajeilla, joilla koiras hautoo ainakin loppuajan ja vahtii yksin poikasia, naaraat ehtivät talvikotiinsa Länsi-Eurooppaan tai Afrikkaan viikkoja ennen koiraita ja kuukausia ennen viimeisinä matkaavia nuoria yksilöitä.

Toisaalta moni kahlaaja muuttaa äärivauhtia. Alaskassa pesineet punakuirit lentävät syksyllä laskeutumatta Tyynen valtameren yli Australiaan, 11 vuorokaudessa jopa yli 13 500 kilometriä, ja heinäkurpat Pohjois-Ruotsista Afrikkaan 4 000–7 000 kilometrin eli 2–4 vuorokauden yhtäjaksoisin etapein. Keväällä isosirrit nousevat ilmaan Pohjanmeren rannikolta ja laskeutuvat kahden vuorokauden ja liki 5 000 kilometrin jälkeen Taimyrin niemimaalle.

Kahlaajat kuuluvat niihin harvoihin eliöryhmiin, joita elää lisääntymisaikaan pohjoisessa enemmän kuin etelässä. Suomi on ollut vuosituhannet kahlaajien parhaita paratiiseja Euroopassa, mutta soiden ja kosteikkojen kuivatus niin täällä kuin muutto- ja talvialueilla ovat romahduttaneet kantoja. Lapinsirreistäkään ei Tunturi-Lapissa ole jäljellä kuin viidesosa 40 vuoden takaisesta parimäärästä.

Ellemme pidä parempaa huolta luonnosta, eivät lapinsirrinkään piskuiset untuvikot enää palaa iloksemme livertämään Tunturi-Lapin jängille ja rannoille.