Suomen suuri kanjoni

20.04.2018 12:46 | Sauli Herva

”Utsjoki-Kevo – ohutta yläpilveä”. Säätieto maa-asemilta on syöpynyt alitajuntaan kaikille menneitten vuosikymmenten analogisten radiolähetysten kuuntelijoille. Ihmettelimme, ettei koskaan aikaisemmin ole tullut tarkistettua itse tilannetta, vaikka Kevon kanjoni on yksi Suomen kuuluisimmista vaellusklassikoista. | Teksti ja kuvat Sauli Herva

Kevon lähellä oli käyty, aiottu jo monta kertaa ja lähiseuduilla pyöritty, mutta aina jostain syystä kanjoni oli jäänyt väliin. Nyt aukko paikattaisiin siitä huolimatta, että säätiedot olivat entisen kaltaiset tälläkin kertaa.

Logistiikka toimi sillä keinoin, että yksi auto vietiin määränpäähän Utsjoen maantien (E75) varteen Kenesjärvelle odottamaan ja toisella siirryttiin lähtöpisteeseen Karigasniemen Sulaojan parkkipaikalle, missä nostettiin reput pykälään.

Syksyistä päivänvaloa oli vielä sen verran jäljellä, että iltahämärissä ehdittiin pötkiä parin kilometrin päähän maantien varresta ensimmäiselle viralliselle, Luopmǒsjohkan leiripaikalle. Vielä ei oltu luonnonpuiston rajojen sisäpuolella, missä ei ole suotavaa leiriytyä minne sattuu, mutta etikettiä silti noudatettiin.

Kevon vaellusreitti yllättää monipuolisuudellaan. Etelästä pohjoiseen patikoitaessa heti alussa on Sulaojanlähteen geologinen erikoisuus ja luonnonnähtävyys.

Kaltioon pulppuaa maan uumenista + 3°C lämmintä pohjavettä ehtymättömänä virtana vajaat 0,5 m3/s, mikä nimensä mukaisesti pitää alapuolisen puron ja lammet sulana ympärivuotisesti, kovillakin pakkasilla.

Vaelluksen ensimmäinen maisemaetappi Ruktajärvelle (12 km) ja koko reitin ainoalle autiotuvalle taivalletaan aluksi hauskasti kumpuilevilla rutikuivilla koivua kasvavilla tievoilla. Vähitellen hiekkatievat ryhmittyvät yhtenäiseksi, Luomusjärvet (Luopmošjávrrit) kahtia halkaisevaksi upeaksi harjuksi.

Alueen muut kaksi autiotupaa Njávgoaivi ja Guivi sijaitsevat Kevon kanjonin vaellusreitiltä sivussa Paistuntureiden erämaassa ja luonnonpuiston ylängöllä.

Aika pian polku ylittää vedenjakajan ja luonnonpuiston rajan, ja nousee seuraaviksi noin 15 km ajaksi aika yksitoikkoiseen ja vähän tylsämieliseenkin avotunturiin.

Kevojoen alkulähteet ovat jossakin oikealla kädellä vähitellen yhä syvemmälle uurtuvan purolaakson painanteessa. Toinen vaelluksen maisemaetappi päättyy kuin seinään Kevon kanjonin eteläpäähän (24 km) henkeäsalpaavan näkymän avautuessa aivan yllättäen ylängöllä turtuneen vaeltajan silmien eteen.

Alppilainen vuoripoimutus noin 60 miljoonaa vuotta sitten aiheutti valtavia lohkoliikuntoja kaukana Lapin kallioperässä saakka. Saariselät, Muotkatunturit, Paistunturit ynnä muut Ylä-Lapin nykyiset ylängöt ovat kaikki tuolloin syntyneitä maankuoren sisäisten voimien koholle pusertamia kalliolohkoja, geologian kielellä ilmaistuna ”horsteja”.

Horstien kohotessa joet uursivat uomiaan laaksoihin ja maaston painanteisiin.

Eräs tällainen joki virtasi nykyisen Kevon kanjonin paikalla ollutta kalliomurrosta pitkin, ja kulutti vuosituhansien kuluessa uomaansa yhä syvemmälle. Edes jääkausien mannerjäätiköt eivät kovin radikaalisti vaikuttaneet ikivanhan jokiuoman ominaispiirteisiin.

Kevon kanjoni on Suomen suurin, syvin, korkein ja levein rotko. Maapallon historian nykyhetkessä se on dimensioiltaan 80–150 m syvä, 150 –300 m leveä ja yli 40 km pitkä, rosoinen rotkolaakso.

Rotkokanjonille leimaa-antavimpia muodostumia ja nähtävyyksiä ovat komeat kalliopahdat, rakkakivikkoiset rinnekeilat eli ”talukset” niiden juurella, ”riippuvat” sivujokilaaksot, pääuoman ja sivujokien vesiputoukset sekä jäätikköjoen kanjoniin kerrostama soraharju.

Tähän saakka taipaleen varrella oli ollut muutama sinänsä ihan mukava huollettu tulipaikka, mutta näiden yleisessä siisteydessä ja viihtyisyydessä olisi kenties ollut jonkin verran toivomisen varaa.

Näköalojen avaruutta ihailtaessa vierähti tovi jos toinenkin, joten pystytimme teltat seuraavaan notkoon Gaskkamuš Suohppášája leiripaikalle aivan puron äärelle. Yöllä ohut yläpilvi tiivistyi, puro solisi ja taivaalta alkoi ripsiä vettä.

Vaelluksen kolmas maisemaetappi koostuu kanjonireitin erikoisuudesta ja väkevästä nähtävyydestä Fiellun vesiputouksesta (30 km) sekä sitä edeltävästä ja sen jälkeisestä ylänköhyllyosuudesta. Ylös kiipeämiset ja alas laskeutumiset ovat aiempaa jyrkempiä, muhkuraisempia ja vaivalloisempia.

Fiellujoen kurunotkossa on putouksen lisäksi ensimmäinen kahlaamo ja sen rannalla vähän rähjäinen mutta muuten aika sympaattinen vanha turvekammi.

Vaelluksen neljännen maisemaetapin voi ajatella alkavan Kevojoen rannasta Roajášjávrin leiripaikalta (39 km), jonne oli laskeuduttu jyrkkää rinnettä, monisatavuotisten mahtiaihkien vartioiman karhean ja havumetsien äärimmäisen pohjoisen etuvartion lomitse.

Hiljaa myhäilevät mahtavat puuparrat ovat jäänteitä lämpimiltä vuosilta vuosisatojen takaa. Saattaa hyvin olla niin, että koko kylmällä 1800-luvulla ei ollut kertaakaan niin lämmintä ajanjaksoa, että mäntymetsät olisivat pystyneet uusiutumaan lainkaan.

Nyt edessä on kaksi kahlaamoa, jonka jälkeen noustaan vielä kertaalleen karuun tunturiin. Suunnilleen 10 km ylängöllä nulkkaamisen jälkeen laskeudutaan muutamaksi kilometriksi takaisin jokivarteen ja vielä yhdelle kahlaamolle.

Ohut yläpilvi ei enää pelkästään ripsinyt vaan tiivistyi synkeäksi ja märäksi harmaudeksi, joka painostavan tuulettomana huokui kaikkialla. Gamajotnsuohppášájan leiripaikalle tultaessa ylängölle laskeutui rättimärkä ja synkeä pimeys. Asetuimme kotaan yön yli kamppeita kuivatteleman.

Vaelluksen viimeinen maisemaetappi johtaa Guoikáhoitájan (57 km) taukopaikalta Palttojärvien (Stuorra Bálddotjávri) kautta luonnonpuiston itärajalle ja edelleen maantienvarteen Kenesjärvelle.

Loppulaskussa taivas repesi ja kuin kiusalla aurinko alkoi vaihteeksi paistaa mäntyjen lomitse. Utsjoki-Kevo – ohutta yläpilveä! n