Sturmbock

04.11.2024 | Raija Hentman

Kaikesta Lappiin liittyvästä kiinnostuneena silmiini osui artikkeli, jossa kerrottiin kahdesta nuoresta tutkijasta, jotka olivat tekemässä maastokartoituksia saksalaisten Lapinsodan aikaisella Sturmbock-puolustuslinjalla. Noilla tuntureilla en vielä ollutkaan vaeltanut.

Paras paikka aloittaa Sturmbock-vaellus on Järämän museo Kilpisjärven tien varressa, noin 17 kilometriä Kaaresuvannosta Kilpisjärvelle päin.

Järämän alue maantien molemmin puolin oli ollut Sturmbock-aseman puolustuksellisesti tärkein kohde, ja siellä voi tutustua entisöityihin kallioon louhittuihin juoksuhautoihin, tuliasemiin, miehistö- ja komentokorsuihin. Museon näyttelystä saa taustatietoja ja varsinkin museon isännältä Reijo Mannelalta hyviä vinkkejä.

 

Maastokarttaan merkitty Palovaaralle nouseva polku osoittautui lähinnä metsään hakatuksi leveäksi aukoksi, jossa erottui heikko polunpohja. Sen sijaa Palovaaran laella yhytimme Nunakselle nousevan uran. Tunturin paljakkarinteeltä avautuivat laajat näkymät Lätäsenoa reunustaville laajoille suoalueille järvineen ja koivikoineen.

Tuolla, Markkinan kylässä, suomalaisjoukot olivat olleet asemissa loppuvuodesta 1944. Juuri näissä maisemissa aiemmin samana vuonna, aivan huhtikuun loppupuolella, 20. Vuoristoarmeijan sotilaat olivat hiihtäen kiskoneet raskaita pulkkia. He olivat olleet kartoittamassa maastossa puolustuslinjan tarkempaa sijaintia osana Operaatio Birkeä. Operaatiolla haluttiin turvata Pohjois-Suomessa sijaitsevien saksalaisjoukkojen vetäytyminen uusiin asemiin Neuvostoliiton vastaiselta rintamalta.

Jatkosodan päättäneen välirauhan ehdoissa Neuvostoliitto määräsi, että saksalaisjoukot oli pakotettava pois Suomesta. Aseveljistä tuli vihollisia.
Saksalaiset olivat nimenneet Nunas-tunturin Kahlhöheksi. Lakea kiertävät taisteluhaudat puskivat koivikkoa, ja meiltä jäivät näkemättä korsut, tähystysasemat ja muut rakenteet, sillä oikaisimme laen poikki taisteluhautojen välistä.

Yllätyimme, kun kävelimme pahki paikallisen pariskunnan, jotka istuivat tulistelemassa mönkijänsä vieressä. Saimme hyvät maastovinkit, sillä matkaa oli vielä leiripaikalle Autsasenkursun pohjoisreunalle. Talvi-Nunas, Pikkuvaara, Guolbanoaivi. Iltapäivä oli pitkällä emmekä saattaneet tutkia tarkemmin rakennelmia Guolbanoaivin laella eikä varsinkaan poiketa länsirinteelle huoltotien, saksaksi Pulkwegin, varteen jossa oli sijainnut leiripaikkoja ja komentopaikka.

Me tarvoimme vähän hankalakulkuisessa maastossa Autsasenkursun pohjoisreunalle, soiden ja puron rajaamalle koivukumpareelle leiriin. Hämmästyimme jyrkkärinteisen kurun poikki kulkevaa, paljon käytettyä mönkijäuraa, jota oli vahvistettu telamatoin. Ura löytyi kolmisen sataa metriä leiripurolta länteen.

Olin suunnitellut, että nousisimme Autsasenlakea Palkkisvaaralle, jonka koillislaelle oli maastokarttaan merkitty linnoitteita. Sieltä matka jatkuisi karttaan piirretylle polulle ja Palkkiskurun itäpään kautta louhikkoisen Stoarpmavárrin pohjoispuolitse Ruossakerolle.

Emme menneet, ja näkemättä jäivät koivikon kätkemät vahvat linnoitusrakennelmat: konekiväärien tuliasemat, korsut ja pitkät juoksuhaudat. Reijo Mannela oli kertonut, että maastot olivat erityisen hankalakulkuisia ja oli neuvonut helpomman reitin. Onnistuimme myös kävelemään ohi leirialueen jäänteistä, sillä kuljimme leirialueen ja linnoitteiden välistä.

Kivikkoisen ja pusikkoisen Palkkiskurun länsipäässä puro oli näkymättömissä. Linnoiteketju jatkui tunturien itärinteillä, mutta me suuntasimme avarassa paljakassa kulkumme Aathasuolaman harjanteille. Mönkijäuran vierestä löytyi sopiva leiripaikka.

 

Linnoiteketju jatkui tunturien itärinteillä.

 

Yöllä kuunsirppi vaelsi yli taivaankannen ja aamu maalasi pilvet hennon punertaviksi. Luvassa oli kävelyä tiellä. Ruohottunut jälki johdatti meitä kohti Saitsijärviä ja Bergstrassea eli Kalkkoaivintietä, jonka saksalaisjoukot olivat rakentaneet.

Kalkkoaivintielle saavuttuamme saavuimme myös keskelle kiihkeintä riekkojen metsästyskautta. Saimme kunnon haukut terhakkaalta pystykorvalta. Saitsijärven itäpuolella sekä sen ja čuolbmajávrin välisellä alueella oli sijainnut saksalaisten isot leirialueet. čuolbmajávrin koillisrannan ja tien välistä olisi löytynyt tykkiasemia, jos olisi osannut katsoa.

Jälkikäteen harmitti, kun en ollut löytänyt aiemmin tutkijoiden Aleksi Rikkisen ja Emil Kastehelmen nettisivuja, joilta reitin varren kohteista olisi saanut helpommin tietoja, sillä perusteellisen teoksen kahlaamiseen ei ollut tarjoutunut tilaisuutta.

Kalkkoaivintietä on kohennettu Lapin sodan jälkeen vain vähän esimerkiksi Rajavartiolaitoksen tarpeisiin. Niinpä tavallisella henkilöautolla on turha lähteä sen kivikoihin. Ehkäpä joku oli yrittänyt, kun tiellä huomio kiinnittyi tummien täplien rivistöön, joka jatkui ja jatkui käyden tiheämmäksi. Öljypohja oli saanut tällin. Ison läntin kohdalla oli ehkä lisätty öljyä, ja tiplat jatkuivat kolmena vanana. Notkelmassa oli tapahtunut lopullinen hajoaminen, sillä vesilammikkoa reunusti musta raita. Siihen loppuivat tiplat.

Metsästäjät olivat perustaneet telttaleirin Kalkkoaivin autiotuvan yläpuolelle. Mukavuuksia ja ruokaa ei puuttunut. Mutta meilläkin oli oikein kodikasta autiotuvassa. Kun illalla tuuli rypytti lampiketjun pintaa ja taivas vihmoi vettä, tuvan lämpöön oli taivaallista palata.

 

Luppopäivä antoi mahdollisuuden käydä tutkimassa Kalkkoaivin laen ja kämpän ympäristön sotajäänteitä, peseytyä kunnolla, levätä sekä ladata kaikki puhelimet ja varavirtalähteet, sillä metsästysporukan leirissä puksutti aggregaatti.

Sturmbockin puolustuslinja päättyi tänne, joten vaelluksemme jatkui mönkijäuraa Kalkkojärvien (alussa pätkä saksalaisten tietä Eisbär-tukikohtaan) luoteispuolella ja kääntyi lampiketjun päästä kohti Darjun lakea. Ylhäällä laajalla alueella kasvava vaalea heinikko poikkesi paljakan muusta kasvillisuudesta.

Olisikohan juuri tässä se alue, jonne Gován kylän Valkeapään perhe oli kuljettanut keväällä tokkansa vasomaan? Alarinteiden lammet olivat kuivuneet kesän helteissä. Vasta länteen kallistuvan rinteen isosta lammesta pystyi täydentämään vesipulloja.

Lännessä kohosivat Välituntureiden laet: Marsoaivin kaksi lakea, Hevospohtuvaara, taaempana Tammukkaoivi ja korkeimpana Ropi. Niiden ja Darjun välissä kumpuilivat Aatsakursun harjumuodostelmat, maastomylläkkä, jonne ei haluaisi eksyä.

Olin suunnitellut, että leiriytyisimme hienolle maisemapaikalle kurun reunalle, kuruun laskevan puron varteen. Kuiva. No seuraava puro: kuiva. Ja seuraava. Päivämatka venyi tuplasti pidemmäksi, sillä kuljimme alas Aatsajoen varteen, Valkeapäiden suvun entiselle kesäpaikalle.

Mutta ei veden ottaminen joestakaan ollut yksinkertaista, sillä penkat ovat korkeat ja jyrkät. Onneksi joen mutkassa oli matalampi penkka ja toisella kädellä pajupensaasta kiinni pitäen sai toisella koukittua vettä.

Talo aukealla asuinkentällä oli murheellisen näköinen, lasittomat ikkunat, romahtanut katto, seinät kenollaan. Arvuuttelimme muiden romahtaneiden rakennusten tarinaa: olisiko tuo hirsikehikko ollut vuohien navetta, vai härkälato, jonne porohärät menivät räkältä suojaan, olikohan tämä rakennus sauna?

Vuosina 1944–1945 Lapin sota vei myös Nils-Aslak Valkeapään, Áilun, perheen evakkoon Ruotsin puolelle, mutta sodan jälkeen palattiin myös Aatsakursuun, joka oli jutavan poroperheen yksi kotipaikka. Tämä oli myös yksi niistä paikoista, joista Áilu ammensi taiteeseensa sen rikkaan sisällön, runot, joiut, kuvat, musiikin.

 

Kumisaappailla pärjäsi hyvin, mutta vaelluskengillä oli välillä hankaluuksia.

Aatsajoki mutkittelee, mutkittelee eikä kartassa ole kuin yksi polun paikka joesta yli. Ympäri vuoden sulana pysyvä joki virtasi syvänä ja syvällä uomassaan, uposkasvit keinuen virran mukana. Kävimme katsomassa ainoaa ylityspaikkaa, jossa joki kapeni ja puristui kivien väliin.

Siitä olisi voinut kahlata, jos olisi ollut menossa Aatsan autiotuvalle ja Ropin suuntaan. Mutta me jatkoimme mönkijäjälkeä, joka myötäili joen kulkua siitä vähän etäämmällä, ja etsimme kuivempaa reittiä soiden lomasta. Kumisaappailla pärjäsi hyvin, mutta vaelluskengillä oli välillä hankaluuksia.

Mönkijäjälki päättyi Pättikkään, jonne Aatsakursusta Áilun vanhemmat siirsivät yhden rakennuksen ulkorakennukseksi. Pättikästä tuli Áilun koti aikanaan, ja sinne hän palasi laajoilta esiintymismatkoiltaan kotimaahan ja ulkomaille.

Pättikän läheltäkin löysimme vielä isoja kaivantoja. Paikalla oli ollut perääntyvien saksalaisten iso leiri- ja marssilepoalue. Kaivannot olivat olleet parakkien, vaneritelttojen ja korsujen pohjia. Tuollaisia leirialueita sijaitsi Käsivarrentien (myös saksalaisten aikaansaannos) varrella säännöllisin välimatkoin, sillä hevosvetoiset joukot kulkivat hitaasti.

Vähän jäi kaivelemaan kaikki se mitä emme nähneet. Silti tämä oli erikoinen vaellus – sota ja kulttuuri rinnakkain.

 

Aleksi Rikkinen, Emil Kastehelmi, Sturmbock – Tutkimusmatka Lapin sodan linnoitteisiin, Atena 2022

Taarna Valtonen, Leena Valkeapää (toim.), Minä soin – mun čuojan. Kirjoituksia Nils-Aslak Valkeapään elämäntyöstä, Lapland University Press 2017

forgottenfronts.fi