Sipoonkorven opetukset

03.03.2021 | Raija Hentman

Talvivaellukset kahdelta vuodelta tekemättä, koronan supistama elinpiiri; mitä tehdä, kun Latu&Polku-lehden deadline lähestyy? Talvi oli puolitoista viikkoa aiemmin rysähtänyt vauhdilla pääkaupunkiseudulle. Miten olisi lumikenkävaellus Sipoonkorvessa?

Viikolla olisi varmaankin hiljaisempaa, mutta senhän nyt arvasi, ettei ketään saa kaveriksi mukaan. Vaikka eihän se ole ennenkään reissuja rajoittanut.

Saan reitin tallentamiseen lainaksi viimeistä huutoa olevan GPS-laitteen, mietin tarkkaan mukaan otettavat varusteet, tulostan tarkemmat kartat suunnittelemaltani reitiltä ja lähtöaamuna pakkaan sohvalle keräämäni tavarat pieneen rinkkaan.

Vielä pitää hoitaa verkkopankkiasioita. Tunnusluku ei kelpaa, ei kelpaa. Tajuan, että olen silpunnut ja pannut roskiin väärän taulukon. Siis roskista kaivamaan. Sen palapelin tekemiseen menee tunti.


Vantaan Länsimäestä Helsingin Landbohon tarvitaan kahta bussia: ensimmäinen on myöhässä, toinen menee nenän edestä. Toinen tunti vierähtää ja valoisaa on enää kaksi tuntia, kun laitan lumikengät jalkaan Landbon urheilukentän laidalla. Laitan GPS:n päälle.

Suuntaan voimalinjan alla länteen. Porvoon moottoritie kohisee vasemmalla puolellani. Tuulen lennättämä hienojakoinen lumisade himmentää näkyvyyttä.

Alkumatkasta jokin kulkuneuvo on jättänyt urat lumeen. Pyörän painanne on vähän liian kapea lumikengille. Sitten vain umpista kalliolta toiselle, joilla vain muutamia matalia mäntyjä ja koivunraippoja työntyy lumesta.

Lumikengät uppoavat puolisääreen. Toisen sauvan sompa irtoaa ja löytyy kun palaan etsimään. Tästä lähtien toinen sauva uppoa parikymmentä senttiä syvempään.

Noin puolitoista kilometriä Landbosta sijaitsevan parkkipaikan lähistöllä on tallottu uria, mutta niistä ei ole iloa, kun käännyn voimalinjan aukon yli metsään. Täällä jossain kuljin kesällä polkua mustikkaan.

Pidän lyhyen juomatauon, pidempään ei ole aikaa, sillä auringon laskuun on tunnin verran ja matka etenee hi-taas-ti.

Ylitän Gumböleträskin lammesta ja soilta vetensä keräävän puron umpeen kasvavalle vanhalle niitylle. Vielä vähän matkaa ja tavoitan vanhan metsätien pohjan. Joku on pukkinut täällä umpihankisuksilla.

Pellon ruokintapaikalta kaksi metsäkaurista säntää pakolaukkaan. Käännyn puronotkoon, joka on selvästi kauriiden oleilualuetta. Mustikan varpuja on kaivettu lumen alta esiin ja jälkijonoja risteilee tiuhaan.

Suuntaan luoteeseen kohti Storträskin keittokatosta. Avokallioilla tarkistan sijaintini karttaohjelmasta. Kesämailla 800 metriä ei olisi mitään, mutta vauhdin ollessa kilometri tai puolitoista tunnissa, se tuntuu pitkältä. Jokainen askel on erillinen operaatio. Mutta metsä on kaunis lumiverhossaan.

Lähellä lampea suolaikulla rysähdän ohuesta jäästä läpi sulaan muraikkoon ja temmon monta kertaa ennen kuin saan aukkoon juuttuneen mudan peittämän oikean jalkani lumikenkineen ylös. Aurinko on laskenut aika päiviä sitten, ja sytytän viimein otsalampun.

Storträskin vastarannalla välähtelee otsalamppu ja nuotion lepattava liekki näkyy kuin pelastava majakan valo.

Neljän hengen porukka on tullut iltaretkelle ja katsastamaan paikkaa tulevana pilkkiretkikohteena. Laitan pikaruokaa ja juon lämmintä mustikkaglögiä. Ruoka juuttuu ruokatorveen enkä saa sitä alas. Lusikoin sen pakastepussiin, jossa voin lämmittää sen uudelleen. Tuuli lennättää lunta ja rapsin sitä tavaroistani, kun pakkaan taukovaatteet pois.

 

Henkisesti helpottaa, kun tiedän että Kalkinpolttajan laavulle asti on tallottua polkua, sillä viikonloppuna on varmasti ollut porukkaa liikkeellä. Kahlominen askel askeleelta umpihangessa on kuitenkin verottanut voimiani enkä saanut tankattuakaan.

Lumikenkien siirtely kovallakin alustalla tuntuu raskaalta.

Juuri ennen Högbergetille nousua iskee hirmuinen kramppi oikeaan reiteen. Sen siitä sain, kun en ollut juonut tarpeeksi enkä saanut ruoasta suolaa.

Muistelemani jyrkät portaat aiheuttavat ongelman. Näiden lumikenkien hihnat ovat nyt niin jäässä, etten saa lätysköjä jaloistani ja portaalle mahtuu kerrallaan yksi lumikenkä. Ristiastunta alemmalle portaalle on hidasta ja kömpelöä, ei mitään balettia. Huh. Ne toiset portaat ylöspäin ovat paljon helpompi nakki.

Kun vihdoin viimein näen laavukalliolla loimottavan nuotion liekit, olen vain helpottunut. Kolme nuorta miestä eivät ehkä varsinaisesti ilahdu seniori-tädin seurasta, mutta ovat hyvin kohteliaita ja avuliaita. He tekevät tilaa laavun toiseen laitaan.

Saan jäätyneet kangashihnat kengän päällä hinkutettua auki, mutta kengän takaa kulkeville kumisille hihnoille en mahda mitään. Yksi kavereista saa painettua ne voimalla pois kantapään takaa. Olisinkohan joutunut nukkumaan lumikengät jalassa, jollei apua olisi ollut?

Syön, juon ja iloitsen. Mutta GPS ei ole piirtänyt metriäkään kulkemastani urasta. Huokaus. Makuupussissa vasempaan reiteen iskee kramppi. Mutta polvien tekonivelet eivät ole olleet moksiskaan, vain kaikki muu kropassa on kuin kunnon selkäsaunan jälkeen.

 

En tohdi ennen kahdeksaa ryhtyä pukeutumaan ja makuukamppeita pakkaamaan. Tuhkassa kytee vielä hiillos ja yksi miehistä virittää tulet. Nykyisissä tulisijoissa nuotiot eivät juuri ihmisiä lämmitä, mutta lieskojen loimotuksella on suuri henkinen merkitys.

Vesien sulattelu höttölumesta vie paljon aikaa. Yhdellä kaveruksista on syntymäpäivä – onneksi olkoon – ja saan palan mutakakkua ennen kuin kaverukset suuntaavat Nybyggetin bussille.

Luvattu pyry on alkanut. Ei puhettakaan, että toteuttaisin alkuperäisen suunnitelmani: merkittyjä reittejä Kalkinpolttajan laavulta Fiskträskille, sieltä pätkä Kasabergin mökkitietä ja Tjärnepottsbergetin kupeesta traktoritieltä näyttävää uraa kohti Knutersia ja edelleen pienen maantiekävelyn jälkeen umpihankea Ängesbölen telttailupaikalle. Ei.

Päätän lähteä luvattomille teille. Hakunilasta Kuusijärvelle ulottuu leveä latupohja, jolla ei ehkä tällaisena arkipäivänä tällaisessa lumimyräkässä ole kovin montaa hiihtäjää antamassa sapiskaa. Ne kaksi, jotka näen, sujahtavat ohi, kun olen ladun sivulla, hiidenkirnuille vievän polun varressa pitämässä juoma- ja evästelytaukoa. Olen siis viisastunut ja tankkaan.

Ladun kääntyessä jyrkästi kohti Kuusijärveä lähden vastakkaiseen suuntaan. Olisikohan matkaa suon itäreunaan 300–400 metriä, mutta ne ovat raskaita metrejä. Sommaton sauva uppoaa paikoin noin 70 senttiä ja tuki on perin epäparinen. Askel. Askel.

 

Toinen tankkaustauko ison kuusen juurella. Rinkan päällä istuen katselen talvista näkymää, kuusia, joiden lumiviltti painaa oksat alas, pihlajan ja koivun ohuita runkoja, jotka kantavat kapeita luminauhoja.

Tästä ei ole pitkä matka auraamattomalle Mosabackantielle, joka yhdistää Vanhan Porvoontien ja Martiksentien.

Karttaohjelma ei ole koko päivänä näyttänyt topografikarttaa siltä kohdalta, jossa ”tässä olet”-pallukka pyörii, vaan pelkkää vihreää näyttävää kaupunkikarttapohjaa. Kävelen ohi peltotiestä, jolle olin suunnitellut kääntyväni, sillä hakkuut ovat muuttaneet maisemaa. Tarkempi karttakopioni ei ulotu Martiksentielle.

Talojen ja peltojen kohdalla tutkailen Sipoonkorven virallista karttaa hämärtyvässä päivässä ja päätän lähteä seuraamaan Jousjärven ammusvarikolle vievää sähkölinjaa. Pienen sompailun jälkeen päädyn linjalle.

Onpa täälläkin paljon kauriin jälkiä ja makuupaikkoja.

Linjaa seuraa määrätietoisesti jälkijono. Olisikohan hirven, kun askelväli on niin pitkä? Vai tosi pitkäkinttuisen ihmisen? Ei siitä kulkemiseen apua ole, lähinnä on vain lohduttavaa huomata, että joku muukin elävä olento on pistellyt aukolla pohjia myöten.

Kolmas evästelytauko. Sytytän lähtiessä otsalampun. Ei tästä pitäisi olla enää kuin 300 metriä sähkölinjan päähän. Aidalla ympäröidyn kallioluolan edessä on rakennus ja ilmeisesti valvontalaitteiston korkea tolppa, jonka päässä hehkuu punainen valo. Tämä taitaa olla aluetta, jonne ei periaatteessa olisi asiaa.

Aidan ympärillä on paljon kävelyuria ja paikalle tuova tie on aurattu parin päivän sisällä. Kai tästä tieltä nyt joku valmiiksi poljettu ura vie Ängesböleen.

Kaksi hyvin kirkasta valoa lähestyy. Koiriaan ulkoiluttava pariskunta ei ollut huomannut että leiripaikan suuntaan olisi lähtenyt selviä uria. Olisikohan tuo sellainen? No ei ollut, hukkalenkki, joka toi takaisin tielle. Pariskunta osuu taas kohdalle ja mies kiskaisee minut ojan yli tielle. Heiltä kuulen, että varikolla oli ollut armeijan talviharjoitus.

Yhtä matkaa kulkien ja jutellen matka sujuu mukavammin. Nyt tiedän millaisella lipalla pariskunta on saanut kalaa Storträskistä.

Mutta tahtini vain hidastuu ja vajaan kilon painoinen lumikenkä alkaa tuntua monta vertaa painavammalta. Uuvuttaa. Ei innosta lähteä hankeen rämpimään. Kun mies tarjoutuu viemään Källängin parkkipaikalta noin kilometrin päähän Byabäckenin parkkipaikalle, en voi vastustaa ehdotusta. Ainakin takuuvarmasti kovapohjaista uraa. Saan kammettua lumikenkäni etupenkin jalkatilaan.

Kiitollisin mielin paarustan polkua Ängesbölen laavulle. Asetun taloksi, vaihdan kuivan paidan alimmaiseksi, märät sen päälle, untuvatakin, kaulurin ja lämpimän päähineen. Sahaan puita ja lisään niitä tulisijaan. Liukuovi kiinni.

Kuuluu rapinaa; pieni myyrä tapittaa minua leipäpussini vieressä. Kohta se vilistää kameralaukun yli ja kapuilee tyhjän rinkkani päälle kun nautin ilta-ateriaa. Tukin seinän ja laverin välisen raon, josta se kulkee. Ripustan säärystimet ja kengät kattohirrestä hihnaan roikkumaan. Siellä ylhäällähän se lämpö on, sillä kummallinen tulisija ei lämmitä laverilla istujaa, saati jalkatilaa.

Sulatan vedet valmiiksi termokseen. Laitan vielä pari puuta, kun ryömin makuupussiin. On kiva katsella tulta, kunnes silmät painuvat kiinni.

 

Paremmat unet kuin edellisyönä. Ilma on kääntynyt plussan puolelle ja puista mätkähtelee isoja lumipaakkuja. En todellakaan jaksaisi lumikenkäillä täältä Kuusijärvelle. Ensimmäisenä päivänä olin kulkenut noin 7,5 kilometriä ja eilen vähän vaille kymmenen. Ja se tuntuu joka paikassa.

Olen jo melkein pakannut, kun laavulle saapuu väkeä. Joel, Aino ja Rami Metsähallituksesta, joiden kanssa olen aiemminkin ollut tekemisissä. Juttelemme tovin ja saan tarjouksen, josta en voi kieltäytyä: kyydin ihmisten ilmoille. Viimeistelen pakkaamiseni sillä aikaa, kun he käyvät työasioillaan. Päätän, että tämä ei ole yhtään noloa. Pääsenhän pikemmin kotiin kirjoittamaan tätä tarinaa.

Kiitos Metsähallituksen pelastavat enkelit! (Parin päivän päästä jo naurattaa…)