Salaperäinen kuru

07.09.2020 | Jouni Laaksonen

Vätsärin erämaassa sijaitseva upea Routasenkuru paljasti todellisen luonteensa vasta kolmannella vierailulla.

Matkataan ajassa heinäkuuhun 1997. En ollut paljon vaeltanut suosittujen alueiden ja merkittyjen reittien ulkopuolella, mutta uskaltauduin Vätsärin järvien ja lampien sokkeloihin, kivikoihin, männiköihin ja koilliskulman avotunturiin. Suunnistus sujui yllättävän hyvin.

Tuota vaellusta leimasivat tuskastuminen helteeseen ja räkkään, ja toisaalta ihastuminen Ruijan keinoon Järvenpään ja Jankkilan välillä.

Routasenkuru oli mainittu hienoksi ja kiersin toki sen kautta.

Minulle kuitenkin jäi kurusta aika valju kuva. En osannut 1:50 000-kartoista päätellä hyviä maisemapaikkoja, vaan kävelin vain nöyrästi kurun länsireunaa, enkä osunut mihinkään kummoiseen näköalaan. Eniten kuru jäi mieleeni siitä, että alajuoksulla uin Routasenjoessa – vaatteet päällä. Se vilvoitti hetkeksi, mutta liian nopeasti helle kuivatti kaiken.

Miten en näitä vuonna 1997 huomannut?

Hypätään kesäkuuhun 2009.

Ystäväni oli edellisenä syksynä vinkannut minulle vesiputouksesta Routasenkurun latvoilla. Hän oli jopa antanut paikalle nimen Routasen katedraali. Etsin paikan tarkoilta kartoilta ja tajusin, että putous alapuolisine suvantoineen varmaan todella on tuollaisen hehkutuksen arvoinen. Päätin suunnata seuraavan patikkavaellukseni Vätsärin halki Näätämön-tieltä Nellimiin, Routasenkurun kautta.

Tutkailin Karttapaikan ja Retkikartan tarkimpia karttatasoja ja löysin toisenkin kohdan, jossa Routasenjoen sininen viiva putoaa jyrkänteen mustan kamman yli. Olisiko siellä toinenkin vesiputous?

Jäin bussin kyydistä Sevettijärven ja Näätämön välillä Nuortijärvien kohdalla. Täältä johtaa oranssilla merkitty polku Pakanajoen vuokrakämpälle. Vuokrakämpässä ei ollut asukkaita, joten pystytin telttani piha-aukion laidalle.

Aamulla jatkoin Uutuanjoelle, jonka yli oli varsin helppo kahlata Routasenjoen suun tuntumasta. Sitten lähdin nousemaan Norjan rajan tuntumassa kohti Routasenkurun latvapäätä. Iltapäivällä saavuin Routasen katedraalin lähelle. Oloni oli lähes harras, kun tiesin kartan perusteella olevani jo aivan lähellä, mutta mitään ei vielä näkynyt.

Tulin rantaan suunnitelmieni mukaisesti putouksen yläpuolella. Putous näytti hyvältä, mutta huomasin, että paras näkymä katedraaliin on vastarannan kalliolta. Kapeaksi puristautuva joki oli ylitettävä hieman liukasta kalliota pitkin.

Lopulta olin paikassa, josta otetun kuvan olin nähnyt. Seisoin korkealla kalliolla, allani päilyi suvantolampareen tumma vesi, koivuissa oli tuoreenvihreät lehdet, ja valkoisena ryöppyävä noin 15-metrinen vesiputous oli vaikuttava. Vaikutusta korosti se, että olin jättänyt oranssilla sadesuojuksella peitetyn rinkkani putouksen vierelle lähtörannalleni, ja se näytti kovin pieneltä könkään rinnalla.

Pystytin telttani puolisen kilometriä putouksesta Routasenkurun vesistöketjua ylöspäin, järven rantaan ja kirkkaan purosen vierelle. Kivirinki todisti, että siinä oli jokunen muukin leiriytynyt vuosikymmenten mittaan.

Aamulla jatkoin innoissani kohti uumoilemaani toista putousta. Ristijärven ja Kalatonjärven välissä joki teki kartan mukaan vallan kummallisen sik-sak-mutkan jyrkänteiden puristuksessa ja jyrkänteen yli. Kurun itäreunaa seuraillen tulin tänne perimmäiseen mutkaan, ja siellä tosiaan suihkusi kapea, mutta eloisa, hieman spiraalimainen yli 20-metrinen vesiputous!

Ihailin putousta itäjyrkänteen päältä ja kävin katsomassa putouksen niskaakin. Olin vaikuttunut paikasta ja otin paljon kuvia, mutta sellaista kuvaa ei ollut mahdollista ottaa, jossa koko putous olisi näkynyt. Ylä- tai alapää jäi väkisin kallion taakse piiloon.

Jälkeenpäin kun kotona katselin kuvia, olin hieman pettynyt. Miksi en yrittänyt kovemmin? Putouksen juurelle pääseminen jyrkänneseinämäisen kattilamaisen laakson pohjalle tuntui maastossa liian hankalalta, mutta kai sinne olisi jostain päässyt?

Näin kaksi hienoa vesiputousta, mutta erityisen komeaa kurumaisemaa en edelleenkään Routasenkurusta löytänyt.

 

Sitten aikakone tuo meidät syyskuuhun 2019.

Olemme ystävieni Jussin ja Samin kanssa tehneet vuosikausia ruskavaelluksen joka syksy eri kohteeseen. Viimeksi vuorossa oli Vätsäri.

Vuokrasimme Pakanajoen kämpän viikoksi ja suunnittelimme retkiä sieltä joka suuntaan. Markkinalammesta nousi pari harjusta, Vuontisjärvestä sen sijaan ei mitään, vaikka soutelimme viehe perässä järveä ympäriinsä. Vedet olivat hyvin alhaalla.

Kun Uutuanjoki jatkaa Norjan puolelle, sen nimi muuttuu Munkelvaksi. Pakanajoen kämpältä rajalle on vajaat neljä kilometriä, ja kun on kävellyt kaksi kilometriä rajalta Norjan puolelle, yltiötasainen tunturikoivikko putoaa yht’äkkiä Uvdugoržiksi, jossa Munkelvfossen jylisee todella vaikuttavana vesiputouksena.

Jos tällainen putous olisi Suomessa, se olisi kansallinen nähtävyys ja sinne olisi merkitty retkeilyreitti. Norjassa tämä on vain yksi vesiputous satojen joukossa. Norjan suunnasta putous on kaukana kaikesta, mutta Suomesta siellä on helppo pistäytyä.

Pakanajoen vuokrakämppä on alun perin rakennettu vuonna 1869 Jankkila-nimiseksi metsänvartijantilaksi.

Metsänvartijan läsnäolo ehkäisi norjalaisten puuvarkauksia, sillä rakennushirsiksi sopivaa mäntyä ei Norjan puolella näillä korkeuksilla kasva. Samalla Jankkila oli tärkeä etappipaikka Ruijan keinolla eli ainakin 1500-luvulta asti käytetyllä kulkureitillä Suomesta Jäämeren rannalle.

Toinen tärkeä etappipaikka samalla keinolla oli Suolisjärven koilliskulman Järvenpää, jonne valtio rakensi vuonna 1892 majatalon. Tänä päivänä Järvenpäässä ei ole enää rakennuksia jäljellä, mutta porot pitävät hehtaarisen pihakentän avoimena, rakennusten pohjia näkyy paljon ja paikka uhkuu menneiden aikojen tunnelmaa.

V:n kärjestä luulisi aukeavan mainio kuvakulma Routasenkuruun.

Yhden päivän kuljeskelin virvelin kera Pakanajoelta Järvenpäähän johtavaa pilkkapolkua ja muistelin vuoden 1997 retkeäni. Reilut 20 vuotta sitten seurasin Ruijan keinoa suunnilleen koko matkan Pakanajoelta Järvenpäähän. Välillä polku haipui niin jäljettömiin, että kadotin sen, mutta löysin sen taas seuraavasta selkeästä maastonkohdasta, kuten järvien väliseltä kapealta kannakselta.

Suurimmaksi osaksi pysyin polulla, mutta se vaati tietynlaista salapoliisintyötä.

Nyt viritin etsivänkyvyt jälleen kuntoon ja seurasin tarkasti kapeaa polkua. Välillä se oli aivan selvä, paikoin taas katoamassa varvikkoon. Tällöin tarkastelin etumaisemaa äskeiseen kulkusuuntaan, ja yleensä löytyi polunhaamu, jonka aikanaan vahvisti oikeaksi kirveenpilkka, kivikasa, lantion korkuinen puutolppa tai ristiviitan jäänne.

Koin uudelleen samaa löytöretkeilijän riemua! Tällä kertaa kuitenkin käännyin joidenkin kilometrien jälkeen luoteeseen ja kävin kokeilemassa kalaonneani Pakanavaaran suunnan lammilla.

 

Vaelluksen tärkein osa minulle oli kuitenkin kahden päivän käyntimme Routasenkurulla. Oioimme kivikkoisen umpimetsän halki kurun länsipuolella katedraalille päin. Satuimme saapumaan kurun partaalle parempaan näköalapaikkaan kuin aiemmilla retkilläni olin kertaakaan osunut.

Tämä ei kuitenkaan ollut määränpää, vaan olin jälleen tehnyt karttatutkailuja ja kuvittelin, että olin löytänyt aivan parhaan maisemapaikan kuruun. Sinne oli vielä toista kilometriä.

Routasenjoki virtaa välillä jokena ja laajenee välillä muutaman kymmenen metrin levyisiksi pitkulaisiksi järviksi.

110 metriä merenpinnan yläpuolella lepää kilometrin pituinen kapoinen järvi. Järven molemmat rannat nousevat jyrkänteinä korkealle ylös. Järven eteläpäähän on kartalle piirretty jyrkänteen merkit, jotka muodostavat ylösalaisin olevan V-kirjaimen.

Tuon V:n kärjestä luulisi aukeavan mainio kuvakulma Routasenkuruun.

Rymistelimme alas kurun sisälle ja hakeuduimme haluamaani paikkaan. Eikä se tuottanut pettymystä! Nimesin saman tien mielessäni paikan Routasenkurun peräseinäksi, sillä maisema oli jopa verrattavissa Kevon peräseinään. Mittakaava oli toki pienempi, mutta huikeus ei juurikaan vähäisempi.

Kaverit jättivät paikalle geokätkön, jonka vaikeustasoksi he laittoivat maaston puolesta täydet 5/5. Routasenkuru on upea nähtävyys, mutta maasto on hankalakulkuista ja polutonta taivalta on runsaasti.

Viihdyimme kalliotasanteella pitkään, mutta lopulta jatkoimme katedraalille. Se oli yhtä hieno kuin viimeksikin, vaikkakin vettä oli nyt vähemmän kuin kesäkuussa. Leiriydyimme lähelle, 137.1-järveen lännestä pistävään niemeen.

 

Aamulla heräsin aikaisin ja lähdin käymään ylemmällä putouksella. Tarkoitukseni oli etsiä reitti alas putouksen juurelle.

Lähestyin tällä kertaa seinämien länsipuolelta. Kun Routasenkurun aivan perimmäinen seinämä tuli ensi kerran näkyviin, tunnelma oli kutkuttava. Takana näkyi 181 metrin korkeudella oleva Kalatonjärven ja Jaakkolanjärven välinen järvi, edessä alhaalla vesi päilyi noin 150 metrin tasolla, ja näiden vesipintojen välissä näytti olevan vain kuiva pystysuora kallioseinämä.

Tiesin kuitenkin, että seinän oikeasta laidasta ryöppyää vesisuihku, vaikka se ei vielä näkynyt.

Helppoa tietä alas ei ollut, mutta aivan kiipeilytaitojakaan ei sentään tarvittu. Tuntui kuin olisin saapunut eri maailmaan, jonkinlaiseen Shangri-lahan tai Paratiisikuruun. Ympärillä avautui lähes puuton tunturiylänkö, mutta alhaalla pihlajat hohtivat punaisina, tunturikoivut keltaisina, pajut olivat vielä vihreitä. Tuntui, että täällä ei ehkä moni ole käynyt – ei ihminen eikä porokaan.

Pian näin luolantapaisen. Lohkarelipan alle olisin mahtunut makaamaan ja sadetta pitämään. Sitten jatkoin vesiputouksen alasuvannolle.

Suomessa järven tai meren rantaa pystyy yleensä kävelemään, toisin kuin esimerkiksi Norjassa, jossa vuonon pinnasta voi kohota pystysuora kallioseinämä. Tästä pienestä lampareesta pystyjyrkkä kallio tuntui nousevan joka puolelta, mutta länsireunalta sentään pystyin hakeutumaan putouksen juurelle.

Katselukulma tosiaan oli paljon antoisampi täältä alhaalta kuin kymmenen vuotta aiemmin kallion laelta. Kannatti käydä, pitkään vain ihailin putousta. Sitten virittelin kameran jalustalle ja koetin saada paikasta kuvallisiakin muistoja.

Lopulta nousin ylös kurusta ja palasin leiripaikallemme. Kaverit olivat jo sovitusti lähteneet edeltä. Minä otin rinkan selkääni ja lähdin perään. Matkalla bongasin vielä parikin näköalapaikkaa Routasenkuruun. Miten en näitä vuonna 1997 huomannut?

Olimme sopineet lounastreffit tietylle lammelle Routasenkurun alaosaan, ja saavuin sopivasti ruuan juuri valmistuessa.

Vätsäri on ollut yksi lempierämaistani jo pitkään, mutta nyt Routasenkuru nousi yhdeksi suosikkipaikoistani.