Saariselän kruununjalokivi

20.04.2018 12:45 | M

Urho Kekkosen kansallispuistoa vaeltaessaan matka taittuu kerran Siliäselän rinteille, joiden leveiltä reunoilta valuu maa komeaksi kuruksi – niin vihannaksi, ettei enää tiedä, onko edes pohjoisessa.

Talven tuiskujen jäljiltä jäänyt lumi narskuu vaelluskenkien alla. Vaikka Lappi ei tiedä kiireestä mitään, askel ei malta. Kuljemme verkkaisesti pitkin paksua lumivaippaa kohti kurua, jonka sanotaan olevan kuin portti Saariselän salaiseen puutarhaan.

Lapin kesä kukkii, ollaan toukokuun paremmalla puolen – yöttömät yöt ovat juuri alkaneet. Osallistun kymmenen muun kanssa Suomen Ladun järjestämälle Sokosti Challenge -retkeilykurssille. Sen suomin valmiuksin voisin tulla tänne ensi kerralla ihan itse.

Viiden päivän mittainen vaelluksemme huipentuu Urho Kekkosen kansallispuiston ja samalla Itä-Lapin korkeimman tunturin huiputtamiseen, mutta Sokostille on vielä matkaa.

Kohta vaeltajan hengitys kiihtyy ihan jostain muusta kuin vauhdista.

Aurinko puskee hien pintaan, sillä kurun pohjalla ei ole tuulista tietoakaan. Ne jäivät puhaltamaan kansallispuiston toiseksi korkeimman tunturin, Ukselmapään huipulle.

Sydän hakkaa, ja jokaista meistä jännittää.

Pian lumi leikkaa viivan vihreään kuin erottaen luonnon kauneimmat värit ja vuodenaikojen vastakohdat toisistaan. Nuoskan narahtelut vaihtuvat nurmikon pehmeään kahinaan.

Palkinto odottaa: Saavutaan yhteen Urho Kekkosen kansallispuiston komeimmista kohteista, erämaaresorttiin vailla vertaa. Siitä se kai on nimensäkin saanut. Paratiisikuru – UKK-puiston kruununjalokivi ja Saariselän kukkea keidas, jota ei täällä keskellä lapinkorpea tohtisi uskoa todeksikaan.

Sitten levätään hetki, ihastellaan ympärillä avautuvaa vihantaa niittyä, valmistetaan lounasta ja keitetään sumpit. Trangiat ja retkikeittimet porisevat. Juomapullot täyttyvät kirkasvetiseen tunturilampeen laskevasta vesiputouksesta.

Jos viereinen vesikertymä on nimeltään Paratiisilampi, onko tämä sitten Paratiisiputous?

Ainutlaatuisen luonnontilan säilymiseksi leiriytyminen upeassa Paratiisikurussa on kiellettyä ja hyvä niin. Niinpä mekin nostamme rinkat selkäämme ja lähdemme kipuamaan ylös Siliäselän rinteitä tunturinummien aavoihin ja upeisiin maisemiin.

Laelle päästyäni katsahdan vielä kerran taakseni: kontrasti puuttomiin paljakoihin on uskomaton. Näky on voimaannuttava – on kuin kangastus olisi ilmestynyt keskelle kaikkea kuivaa ja karua, vaan yhtä totta se kaikki on, kuten fakta, että tänne on päästävä uudestaan.