Retkellä naapurissa

02.12.2019 00:39 | Jouni Laaksonen

Heti itärajan takana on mahtavia luontokohteita, mutta onko retkeily Venäjällä hankalaa?

Itäisessä Suomessa asuville venäläiset luontokohteet saattavat olla lähempänä kuin lähin suomalainen kansallispuisto. Itselläni kotoa on yhtä paljon ajomatkaa Hiidenportin kansallispuistoon kuin Kostamuksen luonnonpuistoon, 70 kilometriä molempiin.

Hiekkapohjainen järvi houkutti luonnollisesti uimaan.

Kaikkialla Kainuussa retkeilen tiiviisti, mutta yhtä lähellä sijaitsevassa Kostamuksen luonnonpuistossa en ollut koskaan käynyt. Kesällä 2018 korjasimme tilannetta huomattavasti.

Samalla tavalla kuin Kostamuksen luonnonpuisto sekä Kalevalan kansallispuisto ovat lähellä Kuhmossa ja Kainuussa asuvia, Paanajärven kansallispuisto on lähellä kuusamolaisille, ja erilaiset Laatokan Karjalan luontokohteet sopivat lähiretkiksi Imatran tai Vaalimaan suunnilla asuville.

Venäjän puolen suojelualueet ovat pääsääntöisesti hyvin laajoja samalla korkeudelle sijaitseviin suomalaisiin suojelualueisiin verrattuna. Erämaista metsää ja komeita nähtävyyksiä on – mutta tiettyjä eroja retkeily- ja muussakin kulttuurissa on otettava huomioon.

Olemme retkellä Kostamuksen luonnonpuiston halki lokakuun alussa. Lunta on paikoin maassa ja plusasteita neljä. Heti ensimmäisten kilometrien aikana näemme lumikon, metson, näädän, metsäpeuran ja karhun jäljet. Ja karhun raapimapuun. Eläimiä on!

Taiga on varsin luonnontilaista. Kvartaalitolppa siellä, toinen täällä kertoo ihmisestä, mutta reitin ulkopuolella ei juuri mikään muu. Kilpikaarnaisia sylintäyttäviä aihkeja, hopeisia keloja, palokoroja, kaiken lahoasteisia maapuita, tynnyrihaapoja, raitavanhuksia, kääpiä, sammalnilkkakuusia, jäkälää ja pitkiä naavalettejä on paljon, aivan koko ajan.

Olemme kahden päivän vaelluksella puiston halki, joten saamme nauttia näistä maisemista kunnolla. Aiemmin kesällä kävimme täällä lyhyemmillä retkillä.

Heinäkuun helteillä olimme liikkeellä lasten kanssa. Hyvää suomea karjalaisittain puhuva opas esitteli meille Kostamuksen luonnonpuiston mielenkiintoisen näyttelyn sekä parin kilometrin mittaisen rengasreitin Laukunkantajan polku.

Luonnonpuiston toimisto sijaitsee Kostamuksen kaupungin etelälaidalla. Itse luonnonpuisto sen sijaan on Kostamuksen ja Suomen rajan välissä. Laukunkantajan polun lähtöpisteeseen on toimistolta 20 kilometrin ajomatka.

Reitti kulki ikimetsän halki suuren Kivijärven eli Ozero Kamennojen rantaan ja silmukkana takaisin. Polun varressa oli keittokatos järven rannassa, ja lisäksi pari muuta kaunista rantakalliota.

Omin päin emme olisi saaneet polusta irti ollenkaan yhtä paljon, vaan opas-Valentina osasi kertoa meille mielenkiintoista historiaa. Venäjän Karjalasta kävi paljon kulkukauppiaita kävellen ja soutuvenekyydein myymässä tuotteitaan Suomessa, etenkin 1700-luvulta 1900-luvun alkuun. Oppaamme osoittamassa Kivijärven poukamassa oli paikka, jossa laukunkantajat odottivat venekyytiä yli laajan järven.

Oppaamme näytti myös karsikkopuun, joka olisi muuten ehkä jäänyt huomaamatta, samoin kuin hevoskärryjen rengaspari. Kun saavuimme viimeisen kerran järven rantaan, kaislikkoiseen lahdelmaan, Valentina kertoi, että tämä on vanhan kalakämpän paikka.

Emme olisi arvanneet, muuta Valentina kertoi syyn:

Koska järvikasvillisuus menestyy, niin lahti ei ole kovin tuulinen paikka, ja tämä puolestaan tarkoittaa, että verkon lasku ja nosto onnistuu yleensä yksinkin. Toden totta, rannasta löytyi kalakämpän alimpia hirsiä ja vanha vene.

Kivijärven rannoilla oli paljon kyliä ennen sotia. Sodassa kaikki kylät poltettiin, lukuun ottamatta Akonlahtea, joka sekin tyhjennettiin. Oppaamme kertoi, kuinka nykyään järjestetään joka kesä praasniekka Akonlahdessa, ja ortodoksisen juhlan ja laulun merkeissä vaalitaan karjalaista kulttuuria.

Luonnonpuistossa on mahdollista tehdä opastettu veneretki kylänraunioihin tutustuen, mutta me halusimme patikoida.

Illaksi palasimme luonnonpuiston toimistolle, josta olimme vuokranneet parakkityyppisen majoituksen. Hellepäivän päätteeksi oli mukava käydä kävelyllä toimistolta lähtevällä kokonaan pitkostetulla 600 metrin polulla Kontokkijärven rannan näkötornilla.

Hiekkapohjainen järvi houkutti luonnollisesti uimaan.

Seuraavana aamuna ajoimme eri oppaiden kanssa luonnonpuistoon. Anatoli ei puhunut suomea, mutta hänellä oli elinikäiset tiedot ja kokemukset alueen luonnosta. Anastasia osasi suomea ja toimi tulkkina.

Olimme liikkeellä lasten kanssa, mutta olimme silti pyytäneet vähän pidempää retkeä. Tällainen oli Munankin reitti, jonka kävelimme kahden päivän retkenä.

Kuuden kilometrin mittainen märin paikoin pitkostettu polku oli melko lailla kuin suomalainen retkeilyreitti. Metsä oli kauttaaltaan vanhaa, ja tieto siitä, että koskematon taiga jatkuu laajalti joka suuntaan, lisäsi vaikuttavuutta.

Jälleen oppaat antoivat paljon lisää retkeen. Anatolilla oli mielenkiintoinen lakki, jossa oli niskan peittävä kangas. Hän pysäytti retkueemme muurahaispesän luo ja antoi demonstraation: hän laski lakin, etenkin niskaosan pesän päälle, jolloin muurahaiset suojautuivat vihollista vastaan suihkuttamalla muurahaishappoa. Muurahaishappo puolestaan toimi nyt luonnon omana hyttyskarkotteena lakissa.

Anatoli kertoi monenlaista taigametsästä ja näytti esimerkiksi 520-vuotiaan mäntyvanhuksen, jonka tarkka ikä oli selvitetty lustokairauksella. Aihkissa oli usean eri metsäpalon jättämiä arpia.

Munankin kämppä oli varsin vastaava kuin suomalainen autiotupa, tai paremminkin vuokratupa, koska tänne saa tulla vain maksua vastaan oppaan kanssa. Viileämmille keleille kämpässä on kamiina, mutta nyt teimme tulet vain ulkosalla keittokatokseen. Nukkumatilaa kämpässä on isommallekin ryhmälle. Pihapiirissä on huussi ja puuvaja.

Rannassa oli sauna, ja uimassakin kävimme, mutta mutapohja ei ollut siihen puuhaan erityisen sovelias. Kämppä on rakennettu vuonna 2016 ja sauna 2017 ja kaikki on oikein siistiä.

Kämpässä nukutun yön jälkeen patikoimme samaa polkua takaisin, ja siihen päättyi heinäkuun kolmen päivän retkemme Kostamuksen luonnonpuistoon.

Palataan lokakuuhun. Olimme nyt liikkeellä ilman lapsia ja halusimme kävellä luonnonpuiston pisimmän reitin, 25-kilometrisen Satumetsän polun. Lähtöpaikka oli sama kuin kesällä ja Munankin kämpälle asti reittimme oli yhteneväinen.

Munankissa tulilla nauttimamme lounaan jälkeen jatkoimme etelään. Reitin luonne muuttui selvästi. Kämpältä eteenpäin soilla ei enää ollut pitkospuita ja polku oli monin paikoin hento. Vaellussaappat olivat hyvä jalkinevalinta. Reitti oli merkitty pienillä kirveenpilkoilla ja maalitäplillä, ja suunnitelmissa on suo-osuuksien pitkostaminen.

Munankijärvestä Kivijärveen laskevan joen yli oli silta, jonka rannassa oli nuotiokehä. Muita rakenteita loppupäivän aikana ei juuri ollut, mutta mahtavia luontokokemuksia kyllä.

Viitisen kilometriä Munankin kämpältä eteenpäin oli luvassa kanjoni, josta jo heinäkuinen tulkkimme puhui. Ennen kanjonia yksi männikköinen mäki jäi erityisesti mieleen aivan hurmaavana ikimetsänä. Kanjoni ei ollut sen kummempi kuin moni suomalainen kuru, mutta ensilumen koristamana kaunis.

Kanjoni on vedenjakaja Munankijoen ja Kivijoen valuma-alueiden välillä, joskin samaan Kivijokeen Munankijoenkin vedet Kivijärven kautta laskevat. Kanjonin eteläpäässä oli hieno latvalampi ja lähde, josta saimme raikasta vettä.

Lopun päivämatkan taivalsimme paljolti komeaa korkeaa harjua pitkin. Suolammet molemmin puolin elävöittivät maisemaa. Harjun päätteeksi polku ylitti erikoisen arokosteikon. Päivän päämäärä oli Verhnej-kämppä, joka on kuin pieni suomalainen autiotupa. Tilaa on kolmelle hengelle ja lämmityksestä huolehtii kamiina. Päivämatkaa kertyi 14 kilometriä.

Kämppä ei ole aivan Kivijoen rannassa, vaan vedenhakumatkaa oli muutaman sata metriä. Kivijoki on todella nimensä mukainen, aivan ylettömän kivinen joki!

Nukuimme oppaamme Anatolin kanssa pitkät unet. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta kaikesta selvittiin hyvin elekielellä ja muutamilla yhteisillä sanoilla.

Aamulla jatkoimme hentoa polkua Kivijoen vartta alavirtaan. Joki oli erityisen kivinen ja leveä kämpän kohdalla, muualla tavallisemman oloinen erämaavirta. Männiköitä ja kuusikoita koristivat isot haavat, raidat ja pihlajat.

Kahdeksan kilometrin päässä kämpältä polku nousi kalliojyrkänteen päälle. Laelle oli rakennettu katselutasanne, eikä suotta!

Matka jatkui kallion harjalla, kunnes puolitoista kilometriä myöhemmin tulimme Saarikoskelle. Suvannon rannalla oli uuden oloinen lukittu vaaleanvihreä tupa, jossa valmistimme lounaan.

Tästä olisi vain puolitoista kilometriä puiston rajalle ja metsätielle, josta iltapäivällä kyyti tulisi hakemaan meidät. Luppoajan hyödynsimme nauttimalla jokimaisemista ja astelemalla kosken kiviä pitkin Saarikosken saareen.

Päälimmäisenä mieleen jäi, että oli meillä hienot kaksi päivää. Satumetsän polku ei sovi kokemattomille, mutta kokeneille se on sopivasti seikkailullinen ja todellinen luontoreitti.

P.S. Venäjän byrokratiasta

Olen aiemmin retkeillyt Venäjällä pariin otteeseen ja näillä matkoilla on vahvasti jäänyt mieleen nyrkkisääntö: mikään ei toimi suunnitellusti, mutta lopulta kaikki kuitenkin järjestyy. Jonotuksiin ja muutoksiin aikatauluissa täytyy varautua.

Kostamuksen luonnonpuiston kanssa kokemus oli aivan erilainen. Kaikki toimi sujuvasti ja juuri niin kuin oli ennalta sovittu. Suuri apu varmasti on siitä, että luonnonpuistossa on töissä parikin suomea taitavaa ihmistä. Puiston osoitteeseen kostzap.turism@mail.ru voi lähettää sähköpostia suomen kielellä.

Sen sijaan rajamuodollisuuksissa byrokratiaa on.

Venäjälle täytyy olla voimassa oleva viisumi, joka kannattaa hakea hyvissä ajoin. Viisumin haun edellytyksenä on voimassa oleva matkavakuutus ja se, että passi on voimassa riittävän pitkälle tulevaisuuteen. Autolle pitää pyytää omalta vakuutusyhtiöltä niin sanottu vihreä kortti, joka todistaa ulkomailla, että auton liikennevakuutus on kunnossa.

Rajanylityksessä Suomen puolella ei suomalaiselle ole mitään kummallista. Passi ja auton rekisteriote näytetään kerran.

Venäjän puolella passi ja viisumi näytetään neljään kertaan erilaisilla puomeilla sekä rajavartiosto-tullissa, joten niitä ei ensimmäisen näytön jälkeen kannata pakata syvälle. Näin ainakin Kuhmon Vartiuksen rajanylityspaikalla.

Tullipisteessä tarvitaan auton rekisteriote ja auton kuljettajalla pitää olla ennalta täytetty tulliselvityslomake. Lisäksi jokaisella matkustajalla täytyy olla ennalta etukäteen täytetty maahantulokortti, josta on pidettävä huolta koko ulkomaanmatkailun ajan.

Jos matkustaa Venäjälle ensimmäistä kertaa, kannattaa pyytää samasta matkatoimistosta apua, jonka kautta hakee viisumin. Ensimmäisellä kerralla ei ole itsestään selvää, miten maahantulokortti ja tulliselvityslomake tulee täyttää.

Sinänsä rajanylityksessä ei yleensä ole ongelmia, kunhan ei yritä kuljettaa mitään laitonta. Huomaa, että esimerkiksi perunoiden tai raakalihan vienti on kiellettyä. Aikaa on varattava, ja jos ei osaa venäjää, kommunikaatio tapahtuu lähinnä elekielellä.