Raakkujoki Lutto

15.10.2019 | Matti Mela

Kuuluisan raakkujoen pääuomassa elää muutamia kymmeniä tuhansia simpukoita ja voisi luulla, että puhdasvetisessä ympäristössä kaikki olisi kohdallaan. Näin ei kuitenkaan ole.

Lokakuisella Luttojoella akanvirta muotoilee jäälaatoista geometrisiä kuvioita. Talven lähestyminen huurtaa rantakasvillisuutta ja jättää metsiin pieniä lumilaikkuja. Kuuluisan raakkujoen pääuomassa elää muutamia kymmeniä tuhansia simpukoita ja voisi luulla, että puhdasvetisessä ympäristössä kaikki olisi kohdallaan. Todellisuudessa koko populaatio on kuitenkin hiljalleen kuolemassa ilman ihmisen tekemiä muutoksia.

Näin syksyisin luonnontilaisessa raakkujoessa jokihelmisimpukan glokidiotoukkien pitäisi olla kiinnittyneinä ja kypsymässä lohen 0–1-vuotiaiden poikasten kiduksissa. Seuraavana kesänä toukat pudottautuisivat joen pohjaan aloittamaan raakun pitkää, yli satavuotista elämää. 

Lutollakin raakkunaaraat tuottavat toukkia, mutta isäntäkaloja talveksi niille ei löydy. Syy on parisataa kilometriä kauempana, alavirran puolella Venäjällä sijaitseva Ylä-Tuuloman voimalaitos, jossa ei ole toimivaa järjestelmää siirtämään lohia eteenpäin ylävirtaan Luttojoelle, Nuorttiin ja muille sivujoille. 

Siksi Luton pääuoman ja suurten sivujokien lohisidonnaisista raakuista nuorimmatkin ovat jo 60-vuotiaita. Pitkäikäisellä lajilla on aikaa odotella lohenpoikasia hyvinkin vielä toiset 60 vuotta. Tosin luontainen kuolevuus alkaa pudottamaan raakkujen määrää populaation vanhetessa.

Ongelmaan on kyllä kehitetty toinenkin ratkaisu. Glokidiot voidaan ottaa talteen naarasraakuista joella ja tartuttaa kalanviljelykaitoksella siellä oleviin kalanpoikasiin. Myöhemmin kalanpoikaset tai pienet raakut voidaan sitten siirtää takaisin jokeen. Näin saadaan ainakin pitkitettyä raakkupopulaation elämää, vaikka ongelman syyhän ei mihinkään poistu.