Pullopostia Paratiisikurusta

01.06.2022 | Jouni Laaksonen

Latu&Polku-lehdessä on seurattu tyttäriemme Unnan ja Vienan vaelluksia jo kolmen kesän ajan. Viime kesän yksi kohokohdista oli jälleen koko perheen odottama vaellus – mutta tällä kertaa jakaannuimme kahtia. Paratiisikurussa odotti Vienaa kirje.

Olen vuosikausien ajan tehnyt perheellemme joululahjaksi valokuvakirjan kuluneen vuoden tapahtumista. Viime talvena tulimme katselleeksi kuvakirjaa, joka oli Vienan syntymävuodelta 2014.

Tuona vuonna kävin kaveriporukalla ruskavaelluksella Urho Kekkosen kansallispuistossa. Ikävöin hieman perhettä ja reissun aikana kirjoitin rakkauskirjeen neljän kuukauden ikäiselle pienokaiselle. Taittelin kirjeen vesitiiviiseen purkkiin ja piilotin sen Paratiisikuruun, kalliojyrkänteen koloon vesiputouksen juurelle.

Otin seinämästä kuvan ja kirjoitin kuvakirjamme kuvatekstiin selityksen asiasta. Nyt näytin tuon sivun Vienalle kunnolla ensi kertaa ja sanoin, että jos hän haluaa, voimme sitten joskus tulevaisuudessa käydä tutkimassa, vieläkö kirje löytyy. Viena innostui saman tien: ”Heti ensi kesänä mennään!”

Ja tälle retkelle ei kuulemma otettaisi äitiä ja isosiskoa mukaan. Niinpä päädyimme ratkaisuun, jossa minä ja Viena lähdimme neljäksi tai viideksi päiväksi Paratiisikuruun ja samaan aikaan vaimoni Mervi patikoisi Unnan sekä ystävämme Päivin kanssa Kevon reitin.

Paratiisikuru on todellinen Shangri-la.
 

Elokuun ensimmäisenä päivänä vilkutimme linja-auton perään. Kolmikko matkasi siinä rinkkoineen kohti Sulaojaa, Kevon reitin lähtöpistettä. Sitten nousimme Vienan kanssa autoon ja ajoimme Aittajärvelle, UK-puiston pohjoisrajalle. Täältä on lyhin matka Paratiisikuruun. Vaellukselle Kullervo Kemppisen erittäin osuvasti nimeämään satulaaksoon ja takaisin kertyy mittaa noin 40 kilometriä.

Sataa tihuutteli vettä, mutta sateenvarjo, sadehousut ja kumisaappaat pitivät Vienan kuivana. Hän kantoi innolla omaa pikku reppuaan, minulla oli selässä iso putkirinkka.

Suomujoen kahlauksessa vettä oli pitkän saappaanvarren verran. Harkitsin parhaaksi, että pieni hento tyttö ei kahlaa itse, edes minua kädestä pitäen, vaan kannoin hänet olkapäilläni yli. Vein ensin rinkan ja palasin sitten virran pohjaan pultattuja oransseja merkkilätkiä seuraten hakemaan Vienan. Hän istui hartioillani ja piti tiukasti kiinni, joten molemmat käteni olivat vapaat käyttelemään vankkaa kahluusauvaa.

Kun polkumme nousi Maantiekuruun, kerroin vanhasta Ruijan keinosta. Viena pyysi lisää tarinoita, ja niin kertoilin Raja-Joosepista, Huhti-Heikistä, helmenpyynnistä, sompiolaisista, Moskusta ja koltista. Itäkairan Prinsessa kiinnosti tyttöä tietysti myös.

Lapsi on mahtavaa retkiseuraa. Hän hoksaa asioita, joista aikuinen kävelee ohi. Viena keräsi monenlaisia aarteita, kuten pieniä ”kulta”- ja kvartsihippusia, hän huomasi lintuja, sudenkorentoja ja perhosia, hän näki oivaltavasti palokannossa sukeltavan kalan ja pahkassa karhunpennun.

Pidimme sopivin välein istumataukoja. Heti alusta retkemme perinteeksi muodostui se, että minä piilotin jotain välipalaa, kuten pienen rusinapaketin, kuivahedelmiä, siripiri-pastillin tai lakupötkön Vienan reppuun. Tuossa pienessä repussa on puolenkymmentä pikku taskua, joista löytyy yllättävän monenlaisia piilopaikkoja. Tauolla hän sai sitten etsiä herkun, joka antoi energiaa taas seuraavalle etapille.

Illalla pystytin telttamme Sotavaaranojan varteen, ennalta tietämääni viehättävään paikkaan. Viena oli ollut viime kilometreillä hieman nuutuneen oloinen, mutta kun pääsimme perille ja pyysin häntä istumaan alas ja lepäämään, hän juoksikin puron varteen. Kun olin saanut teltan pystyyn ja hain vettä ruuanlaittoon, Vienalla oli edelleen reppu selässä ja mahtavat pato- ja siltaleikit käynnissä. Väsymys oli täysin pyyhkiytynyt pois.
 

Toisena päivänä nousimme Kaarnepään hännän yli Sarviojan laakson puolelle. Lounashetki kristallinkirkkaan Sarviojan latvalla jäi mahtavana mieleen. Keli oli muuten kolea, mutta nyt aurinko lämmitti.

Sudenpesän vuokrakammi ja Sarviojan autiotupa-varaustupa olivat remontissa, tosin työ näytti olevan jo varsin valmis. Jatkoimme matkaa Paratiisikurun suuntaan ja Vienakin pääsi itse kahlaamaan Sarviojan yli. Selvästi näki, miten tilanne oli hieman jännittävä, mutta hyvällä tavalla. Kahluusandaaleille tuli käyttöä!

Päivälliseksi söimme tuttua retkiherkkua. Valmistin Paratiisikurusta laskevan puron somerikossa keittimellä tomaatti-soijarouhekastiketta, johon dippasimme nachoja. Koristeeksi silppusin puukolla juustoraasteen tapaista.

Hyvällä säällä pitkät lounas- ja päivällistauko ovat tärkeitä. Lapsi saa paitsi lepoa, myös hänelle hyvin tärkeää leikkiaikaa. Päivällisen jälkeen oli taas oivasti voimia kävellä vielä muutama kilometri.

Teltan pystytimme saman puron varteen. Itse Paratiisikuru on nykyään kansallispuiston rajoitusosaa, joten jäimme leiriin hyvissä ajoin alajuoksun puolelle.
 

Aamulla jätimme teltan pystyyn ja otimme vain kevyet varusteet mukaan. Viena oli pelkkää hymyä koko ajan, kun patikoimme puronvarsipolkua kukkaniittyjen ja katajaketojen halki ylös. Lopulta saavuimme Paratiisikurun alemmalle lammelle. Se on kuin kaunis soikea kaivo, jonka reunalla kohoaa harju lakipolkuineen.

Sitten eteemme aukenikin koko komeus. Osoitin kurun perällä pudottelevalle vesiputoukselle ja kerroin piilopaikan olevan vasemmassa seinämässä putouksen juurella. Viena muisti tarkkaan kuvakirjan valokuvan: tummasta jyrkänteestä pitää löytää kullanvaalea neliskanttinen kivi, jonka takana piilo-onkalo on.

Paratiisikuru on todellinen Shangri-la. Kivisten, karujen, täysin puuttomien tunturien keskellä lepää laakso, jossa on vesiputous, kaksi lampea, tunturikoivuja, pihlajia, ja kypsiä lakkojakin saimme suihimme.

Mielestäni vaikuttavinta on saapua Paratiisikuruun Muorravaarakanjoen suunnasta Pirunportin halki. Tällöin paratiisi aukeaa eteen yht'äkkiä. Tällä kertaa kuitenkin täytyi priorisoida matkan pitäminen lyhyehkönä, joten siksi saavuimme Sarviojalta päin.

Riensimme vesiputoukselle. Minä en tahtonut löytää oikeaa seinämää, mutta tarkkasilmäinen Viena osoitti pian yläviistoon: ”Isi, onko se tuo?”

Kapusimme valkean kiven luo ja Viena silmät loistaen nosti kiven pois kolostaan. Sen takaa löytyi purkki, ja kirje oli peräti säilynyt kuivana kaikki nämä vuodet. Istuimme putouksen juurelle suurelle lohkareelle. Seitsemänvuotias, kohta ekaluokan aloittava Viena osasi lukea, mutta isän harakanvarpaita ei kuitenkaan ollut aivan helppo tulkita.

Päätimme, että luemme kirjeen yhdessä illalla teltassa. Ensin kävisimme katsomassa kurua vielä putouksen harjalta.
 

Lounasta palasimme syömään teltalle. Sitten oli vain kevyt alamäkitaival Sarviojan tuvan pihapiiriin, jonne perustimme kolmannen leirimme. Tuvan ympäristössä oli kymmenen muutakin telttaa.

Illalla alkoi sade ja yöllä nousi rankka tuuli. Kun aamulla nousimme teltasta, sade oli onneksi laantunut tihkuksi, mutta ilma oli kylmennyt huomattavasti. Lämpötila oli +6°C, jota tuuli vielä viilensi.

Puimme Vienalle neljä kerrosta vaatteita sekä pipon, kaksi huppua ja kolmet hanskat. Silti paikallaan ollessa hento vartalo oli kylmissään. Onneksi ylämäkikävely lämmitti.

Tarkoituksemme oli patikoida Sarviojalta kahdessa päivässä autolle. Koko päivän oli kuitenkin niin kylmä, että paikallaan Viena ei olisi tarjennut muualla kuin teltassa makuupussissa. Siinä olisi iltapäivän ja illan mittaan aika käynyt pitkäksi.

Päätimmekin yhteistuumin, että kävelemme koko neljäntoista kilometrin matkan kerralla ja menemme Ivaloon leirintäalueen mökkiin yöksi. Iltapäivän lopulla Suomujoen Aittajärvellä tuuli laantui ja aurinko pilkahti esiin. Järven rannassa on laavu, jonka tulipaikalla oli hyvä valmistaa italianpataa päivälliseksi. Nyt ei tarkenemisen suhteen enää ollut ongelmia ja saimme rauhallisen iltahetken.
 

Koskaan ei ole mukanani ollut näin motivoitunutta pientä vaeltajaa. Kirje ajoi Vienaa menomatkan. Paluumatkaa taas vauhditti ensin ajatus siitä, että meidän on oltava Ivalon linja-autoasemalla hakemassa isosisko ja äiti sovittuna aikana.

Lopulta tulimmekin suunniteltua nopeammin, mutta kylmä sää piti huolen, että lämmittävä käveleminen maittoi. Paluumatkassa innostavaa oli myös tuttujen purojen, pahkojen ja levähdyspaikkojen bongaaminen.

Kuinka perheen toisella puoliskolla sujui? Hekin saivat samoja säitä, eli sadetta ja tuulta, mutta myös aurinkoa. Kevon peräseinälle heille osui upea sää, ja Kevon kanjoni jäi lähtemättömästi 14-vuotiaan Unnan mieleen.

Myös Fiellun putous ja kahlaukset olivat päälimmäisinä mielessä, kun jälleennäkemisen yhteydessä aloimme vaihtaa kuulumisia.