Pohjolan äärimmäisellä laidalla

07.06.2019 09:54 | Sauli Herva

Pohjois-Euroopan kaukainen äärireuna Nordkapp on kiehtonut monenlaisia tiedemiehiä ja diletantteja halki vuosisatojen, eikä kohteen vetovoima näytä oleva hiipumassa. Entisaikoina matkustus maailman ääreen saattoi kestää viikkoja tai jopa kuukausia, mutta nyt sinne hujautetaan parissa päivässä. Uteliaina liityimme letkan jatkoksi.

Ihmismieli on niin omituinen laitos, että melkein mikä tahansa superlatiivi siihen vetoaa ja saa porukat liikkeelle.

Nykyisin Nordkappissa käy jopa 250 000 vierailijaa vuosittain.

Yöttömän yön tenhovoima on eritoten vanhoina aikoina ollut suorastaan häikäisevä, ja matkailun historiaan se seikka on vaikuttanut jo paljon Nordkappia etelämpänäkin.

Napapiirin vaaroille hakeuduttiin sankoin joukoin ihailemaan keskiyön aurinkoa, mutta lähempänä pohjoisnapaa Nordkappissa sen arveltiin kajastavan vielä ihanammin.

Pohjanmiehet olivat seilanneet Jäämeren rannikkoa edes takaisin, ja merilappalaiset kalastaneet ja palkineet poroja samoilla rannoilla iät ajat, mutta kummatkaan eivät älynneet olevansa mitenkään erityisissä paikoissa.

Vasta englantilaisen tutkimusmatkailijan Richard Chanhellorin purjehdus Nordkappin niemen ympäri Vienan merelle ja Venäjän kauppareitin avautuminen vuonna 1533 herätti eurooppalaiset seikkailijat enemmälti haaveilemaan.

Ensimmäinen turisti, italialainen Francisco Negri saavutti paikan talvella vuonna 1664 todeten: ”Täällä seison Nordkappissa, äärimmäisessä Finmarkissa, maailman viimeisellä reunalla”. Maanmiehensä Giuseppe Acerbi vaelsi vuonna 1799 Nordkappiin maitse halki Ruotsin ja Suomen jättäen pysyvät jälkensä pohjolan matkailuhistoriaan.

Ranskan prinssi Louise Philippe (myöh. kuningas Ludvig XVIII) matkusti Nordkappiin jo hieman ennen Acerbia vuonna 1795. Geenijälkiä tästä reissusta huhutaan jääneen pitkin poikin Finnmarkin rannikon kalastajakyliä.

Ruotsi-Norjan unionihallitsija Oscar kiipesi Nordkappin jyrkänteelle vuonna 1873 ja Siamin kuningas Rama V vieraili Nordkappissa vuonna 1907.

Huomattavaa julkisuutta saaneet tapaukset käynnistivät näihin päiviin jatkuvan maailmanlaajuisen matkailuryntäyksen.

Maantie ulottui Nordkappiin saakka vuonna 1965, ja turistien määrä räjähti kasvuun. Nykyisin Nordkappissa käy jopa 250 000 vierailijaa vuosittain.

Me matkasimme perheporukalla kohti Jäämerta ja Nordkappia kiikarit ja onkivavat takaluukussa ja pari maastopyörää auton katolla.

Käytettävissä oleva aika-aukko oli taas kesäloman kynnyksellä, niin kuin aina, kaventunut alun perin suunniteltua ahtaammaksi ja homma meni ikävä kyllä vähän ryntäilyksi. Sellaista ja vielä paljon pahempaakin se näyttää lomareissuilla olevan monella muullakin autokunnalla.

Samat matkailuneuvot kiipesivät Ponsanger Halvøyan halki yhtenä päivänä E6- ja E69-maanteitä ylös pohjoiseen ja usein jo seuraavana iltapäivänä laskeutuivat alas etelään melkein samassa letkassa. Hullujen hommaa. Kun loma on lyhyt, täytyy kai kaahailla.

Onneksi itsellä oli aikaa sentään muutamaan yöpymiseen ja kohtuullisen kattavaan ympäristön mahdollisuuksiin ja tarjontaan tutustumiseen.

Se täytyy kuitenkin heti kättelyssä myöntää, että Pohjois-Norjan rannikko on laaja ja moni-ilmeinen alue. Lyhimmilläänkin ajomatkaa Nordkapista takaisin Suomen puolelle (Karigasniemi) kertyy lähes 300 km.

Niin menomatkan (Kautokeino-Alta-Olderfjord) kuin paluumatkan (Olderfjord-Lakselv-Karasjok) varrelle jäi koko joukko toinen toistaan houkuttelevampia retkikohteita, joten tämä Nordkappin reissu jäi meillä tuskin viimeiseksi.

Ponsanger Halvøyan itälaitaa vuonon rannalla mutkittelevaa maantietä pohjoiseen matkattaessa on Repvågin kylän kohdalla saavuttu Nordkappin kunnan alueelle.

Avarat, karut ja rauhalliset merimaisemat ovat upeita, mutta sumussa ja tihkusateessa vähän harmaita, ikäviä ja ehkä tympeitäkin.

Pitkin matkaa on tarjolla hyvännäköisiä leiriytymispaikkoja. Telttailijan kannalta kaksi asiaa ovat kriittisiä: auto pitää saada pois maantiealueelta ja jostakin täytyy löytyä raikasta suolatonta juomavettä, ellei takakontista satu löytymään valmiiksi täytettyä makeavesikanisteria.

Vähän myöhemmin maantie sukeltaa pitkään ja syvään merenalaiseen Nordkapp-tunneliin. Ahtaanpaikan kammoisten kannattaa vetäistä peitto silmille ehkä jo etukäteen.

Silmien tottuessa taas pian päivänvaloon edessä häämöttää Nordkappin alueen keskustaajama Honningsvåg. Kala- ja matkailusatamakaupungissa on kaikki oleelliset palvelut, mutta idyllisemmät majapaikat ja maisemat löytyvät pienemmistä kalastajakylistä vähän edestäpäin.

Yksin tein ajelimme kuitenkin umpisumussa perille Nordkappiin saakka. Hieman yllättäen maantie päättyi hirmu ruuhkaan maksulliselle tulliportille. Perhelipusta Nordkapp-hallin turistirysään piti pulittaa 645 kruunua (n. 70 euroa) ja pysäköinnistä vielä 100 kruunua lisää.

Jäämerestä ei tihkusateisen sumupilven sisässä ollut tietoakaan, mutta sisätiloissa seikkailuahan se ei haittaa.

Nordkapp-hallin tarjonnan takia pelkästään pitkä ajomatka ei olisi kyllä kannattanut, mutta onneksi parkkilippu olisi voimassa täyden vuorokauden. Päätimme tulla katsastamaan maisemat seuraavana päivänä.

Asiallinen, joskaan ei mitenkään erityinen majapaikka löytyi pienestä ja viehättävästä Skarsvågista, maailman pohjoisimmasta kalastajakylästä.

Sateen tauottua aamu valkeni lempeänä ja kirkkaana kuin kveenimorsian. Sopiva aamupatikkakohde Kirkeporten löytyi heti lähimmän harjanteen takaa jyrkähkön kiipeämisen ja laskeutumisen jälkeen suunnilleen parin kilometrin päästä.

Erikoisen harvinainen geologinen muodostuma on nimensä mukaisesti ikään kuin varta vasten kalliosta esiin koverrettu mahtava pyhäportti, todellinen ”ohut paikka” materiaalisen ja henkisen maailman välissä.

Etäällä pohjoisessa horisontissa keskellä kalliojyrkännettä siinsi Mefjordenin vastarannalla toinen geologinen erikoisuus, omituisesti kohti taivasta sojottava Nordkappin sarvi. Pyhien hellät henkäykset olivat täällä, lähes tulkoot korvin kuultavissa ja käsin kosketeltavissa.

Tyvenen ja aurinkoisen kelin jatkuessa tarjoutui oivallinen tilaisuus tutustua Gjesværin kalastajakylään, lähteä pienelle meriretkelle ja haukkoa henkeä Gjesværstappanin lintuvuoren yltäkylläisen elämän ja erikoisuuksien edessä.

Onni suosi nyt myös Nordkappin jyrkänteen maisemien ihailua. Pohjoisnapa ei kuitenkaan näkynyt, eikä Huippuvuoretkaan, mutta vähän matkan päässä lännen puolella laskeutui mereen loiva kallionkieleke, Knivskjellodden, Norjan pohjoisin rantaviiva.

Kaukana horisontissa, idässä Porsangerfjordenin ja Laksefjordenin vastarannalla siinsi puolestaan Kinnarodden, Manner-Euroopan pohjoisin piste.

Edellistä paljon viihtyisämpi majapaikka löytyi Kamøyværin pienestä, pitkään eristyksissä sijainneesta kalastajakylästä. Henkilökuntana hääri puolalaista väkeä.

Iltakävelyllä muutamien talojen terasseilta haasteltiin selvää Suomen kieltä omaperäisellä korostuksella. Iso osa kylän väestä oli kuulemma kveenejä, alkuperältään suomalaisia, 1800-luvun nälkävuosina Ruijaan muuttaneita siirtolaisia.

Turskapilkillä nousi pikku siian kokoinen seitin poikanen jokaisella heitolla laiturin päästä. Fileerausveitsi löytyi vesitonkan vierestä takakontista ja merisuolaa saatiin ystävällisiltä puolalaisilta. Herkullista graavikalaa piisasi leivän päälle retkieväiksi ja pitkälle kotimatkallekin.

Retkilautasiksi, lasinalusiksi ja oivallisiksi tuliaisiksi keräiltiin vuonon rannoilta hyisten aaltojen pyöreäreunaisiksi hiomia tunturiliuskeen kappaleita.

Pyöräily jäi aika vähälle tällä reissulla eikä melomaan ehditty ollenkaan, vaikka kelit ja olosuhteet olisivat kyllä olleet ehkä parhaat mahdolliset. Seuraavalla kerralla aikataulun täytyy olla väljempi tai reissuun ei lähdetä ollenkaan.

Tai sitten mennään koko matka polkupyörällä, ja perillä lähdetään merelle kalaan ja melomaan.