Pikkuväki tunturissa

01.06.2020 | Jouni Laaksonen

Onko tunturivaellus vain aikuisten huvia? Miten sujui 55 kilometrin vaellus lasten kanssa? Hetta–Pallas on koko perheen vaelluskohde.

Kerroin viime kesän Latu & Polussa (2/2019) perhevaelluksestamme Pyhältä Luostolle. Nyt nostimme rimaa pidentämällä taivalta parikymmentä kilometriä ja suuntasimme Hetasta Pallakselle. Tyttärillämme oli ikää vaelluksen aikana 5 ja 12 vuotta.

Varasimme vaellukseen kuusi päivää eli suunnittelin lyhyet päivämatkat. Kuopus matkustaisi joka päivä ison osan matkasta vaimon selässä kantorinkassa, joten minun kannettavakseni tuli iso putkirinkka täynnä ruokaa, majoitus-, keittiö- ynnä muita välineitä. Esikoinen otti reippaasti reppuunsa oman makuupussinsa, varavaatteidensa ja muiden henkilökohtaisten tarvikkeidensa lisäksi kaksikin makuualustaa.

Vaellus Hetasta alkaa venekyydillä Ounasjärven yli. Vankka polku kulkee mäntyvaltaisen metsän halki ja pian tullaan Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Olimme liikkeellä pian kesäkuun puoliväin jälkeen ja ensimmäiset hyttyset olivat juuri kuoriutuneet. Niistä oli lievästi kiusaa alun metsäosuudella, mutta ei sen jälkeen.

Pyhäkerolta eteenpäin Hetta–Pallas on todellinen tunturireitti.

Ensimmäisellä etapilla Pyhäkeron autiotuvalle oli mittaa kuutisen kilometriä, joten olimme pystyttämässä telttaa jo iltapäivällä. Illan mittaan lapset yllättäen olivat sitä mieltä, että päivämatka oli ollut liian lyhyt. Olimme kieltäneet esikoista ottamasta mukaan enempää kuin kaksi kirjaa ja hänelle oli aika tulla pitkäksi.

Puistossa leiriytyminen on reitin tuntumassa sallittua ainoastaan tupien ja kotien luona. Seuraavaan sallittuun leiripaikkaan, Sioskurun tuvalle, olisi ollut kahdeksan kilometriä lisää, ja tuolla välillä on iso ylämäki, kun reitti kulkee Pyhäkeron laen kautta.

Kävimme iltakävelyllä ja keksimme leikkejä tuvan pihapiirissä, mutta päätimme pidentää hieman seuraavien päivien etappeja. Lopulta vaelsimme reitin viidessä päivässä.

On hyvä idea suunnitella maltilliset päivämatkat, mutta nyt opimme että tässäkin voi tulla raja vastaan.
 

Pyhäkerolta eteenpäin Hetta–Pallas on todellinen tunturireitti. Lähes koko ajan kuljetaan tunturijonon harjalla, upean avarissa maisemissa. Sää suosi, sillä ei ollut paahtava helle, mutta ei myöskään kylmä. Välillä kävelimme t-paidoissa, toisinaan piti vetää pitkähihainen ylle. Sadetakkeja tarvitsimme ainoastaan Suaskerolla lyhyen kuuron ajan.

Kävelimme lenkkitossuissa, mutta lapsille oli sateen varalta myös kumisaappaat mukana. Parissa rinteessä oli mutaikkoa, jossa sai katsoa mihin jalkansa asettaa, ja toisaalta reitillä on hieman kivisiäkin pätkiä. Olemme tottuneita epätasaiseen maastoon, joten meille tossuissa oli keveä ja mukava kulkea. Suurin osa Hetta–Pallaksen vaeltajista kulkee vaelluskengissä, mikä on varmasti hyvä valinta myös.

Nousu Pyhäkerolle oli rankka, mutta pitkä laskeutuminen alas Sioskuruun oli vastaavasti kepeää kulkua. Pyhäkerolla ihailimme toisaalta kukkakaunottaria, kuten kurjenkanervaa, sielikköä ja uuvanaa, ja toisaalta näimme monia pohjoisen lintuja, kuten kiirunoita, tunturikihuja, kapustarintoja ja keräkurmitsoja.

Toisen yön nukuimme Tappurin autiotuvassa, kolmannen Hannukurussa teltassa ja neljännen Montellin majalla teltassa. Saunominen reitin puolivälissä Hannukurussa teki hyvää, mutta lasten mielestä parasta Hannukurussa olivat jälkiruuaksi paahdetut vaahtokarkit.

Erityisinä ruokaherkkuhetkinä ovat mieleen jääneet Suaskurun kodan nachot ja punainen kastike.

Pyhäkero on upea, samoin Lumikero. Pallaksen viehättävän pyöreät kerot näkyvät erityisen komeasti toisaalta Vuontiskerolta ennen Montellin majaa ja toisaalta juuri ennen Nammalakurun autiotupa-varaustupaa.

Muita vaeltajia reitillä oli runsaasti, mutta ei mitenkään ruuhkaksi asti. Näimme myös yllättävän monia lapsiperheitä. Hienoa! Siitä retkeilykipinä syttyy, kun nuoresta pitäen pääsee mukaville retkille. Pääpaino on sanalla mukaville, on aikuisten tehtävä varmistaa, että kaikilla on kivaa.

Hetta–Pallas oli juuri sopiva haaste perheellemme. 5-vuotias tyypillisesti käveli aamulla kilometrin tai pari ja lepäili sen jälkeen kantorinkassa. Lounaan jälkeen patikointi taas maistui jonkin aikaa.

Parhaimmillaan esimerkiksi Pyhäkeron ja Lumikeron pitkissä ylämäissä tytöillä oli mainiot leikit, mikä oivallisesti auttoi meitä vanhempia. Leikkiin uppoutunut kuopus unohti väsymyksen eikä kyllästynyt kävelemiseen: hän patikoi huomaamattaan koko ylämäen. Telttapaketti siirtyi tällöin minun rinkastani vaimon selkään lapsenkantorinkkaan, joka silti painoi huomattavasti vähemmän kuin kuopuksen kera.

Mitään elektronisia viihdyttimiä kukaan ei kaivannut, vaan leikkien aiheet löytyivät kulloisestakin leiripaikasta: kivistä, koloista, kukista, lumiläikistä. Rusettityttöhiiri on siitä mainio mielikuvituskaveri, että hän kulki mukana jo esikoisemme ollessa kannettavan ikäinen, ja nyt hän on periytynyt kuopukselle. Rusettityttöhiirellä on kesämökkejä monen tunturin laella ja usean autiotuvan pihassa, ja sukulaisia vielä laajemmalla.

Kun hotelli Pallastunturi tuli näkyviin, tuntui että vaellus oli juuri sopivan mittainen.

Kuopus oli myös innoissaan, kun hän sai monenlaisia uusia kavereita. Hänen sormellaan, olkavarrellaan, hatullaan tai lapsenkantorinkan kehikossa matkustivat vaelluspäivien mittaan muun muassa Marianne ja Seela Perhonen, Kimmo ja Kari Seppä, Erkki Mittarimato sekä Ella Koppakuoriainen.

Itse en ollut lähellekään kaikkiruokainen lapsena ja sama on tilanne tyttöjemme kohdalla. Retkiruuat täytyy suunnitella paitsi kuiviksi eli keveiksi, myös kaikille maistuviksi. Soijarouheella ja kuivatulla sipulisilpulla ryyditetty tomaattikastike on yksi vakioruuistamme. Se maistuu yhtä lailla makaronin, spagetin, nachojen kuin tortillojenkin kera.

Erityisinä ruokaherkkuhetkinä ovat mieleen jääneet Suaskurun kodan nachot ja punainen kastike ja Montellin majan tortillat ja samainen kastike.
 

Viimeisenä päivänä Montellilta Pallakselle ylämäkeä oli yllättävän paljon. Nousu Rihmakurusta Taivaskeron vierelle tuntui jatkuvan loputtomiin. Pidimme pitkän lepotauon satulassa suurella kivellä loikoillen. Ehkä aikuisilla oli tähän asti ollut koko ajan takaraivossa pieni huoli siitä, miten jatko sujuu. Nyt edessä oli enää alamäki hotellille ja luontokeskukselle, ja kunnollinen rentoutuminen valtasi kehon ja mielen.

Oli tyyntä ja riittävän lämmintä, joten me muut istuskelimme ja makailimme ja nautimme, kun taas ylämäen kantorinkassa istunut kuopus touhusi leikkejään.

Kun hotelli Pallastunturi tuli näkyviin, tuntui että vaellus oli juuri sopivan mittainen. 55 kilometriä tarjosi riittävästi haastetta ja fyysistä rasitusta, ja niin hienoja maisemia, että esikoinen on useaan otteeseen jälkeenpäin muistellut tätä aivan parhaana vaelluksena (toistaiseksi).

Samalla viisi päivää oli aika lailla maksimi toisaalta mukana kannettavan ruuan ja toisaalta kuopuksen jaksamisen kannalta. Vaikka vaelluksellakin leikit sujuvat, suuri osa päivästä kuitenkin kävellään tai istutaan kantorinkassa. Hänelle oli jo tärkeää päästä leikkimään rauhassa kotoisampia puuhia.

Huhtikuussa 2020 ilmestyneestä kirjastani Pohjois-Suomen vaellusreitit löytyy seikkaperäinen kuvaus tästä sekä kaikista muista pohjoisen reiteistä. Kirjassa esitellään kattavasti 23 reittiä, ja kun lasketaan mukaan lyhyemmin mainitut variaatiot, reittien määrä kasvaa yli 50:een. Kirjan on kustantanut Minerva ja siinä on 328 sivua.

iki.fi/jel