Piinaviikko Paistunturissa

02.03.2022 | Sauli Herva

Paistuntureiden karu erämaa Utsjoen kunnassa Suomen päälaella on upea talvivaelluskohde rauhaa ja väljyyttä arvostaville kokeneille hiihtoretkeilijöille. Alueen tuntureilla ei kohtaa porukkaa haitaksi asti edes pääsiäisen piinaviikolla.

Kokoontumisajo oli sovittu pääsiäistä edeltävän lauantain keskipäivälle Kielajoen lomakylään Kaamasen ja Karigasniemen välisen maantien puoliväliin.

Pitkänpuoleinen ajomatka etelän maalikylistä tarkoitti yöpymistä jossakin Ivalon seutuvilla. Näin ollen allekirjoittanut tietysti kaarsi edellisenä iltana Suomen Latu Kiilopäälle nauttimaan tunturikeskuksen viihtyisästä ilmapiiristä sekä Uskin Sepon ynnä muun väen avuliaasta ja yltäkylläisestä vieraanvaraisuudesta.

Makoisat yöunet legendaarisen ”Jonnen tuvan” kelohonkaisessa Lapin mökissä saattelivat matkamiehen mielen lempeästi tunturierämaisiin tunnelmiin. Vatsa pullollaan aamiaispöydän antimia oli hyvä suunnata viettämään piinaviikkoa tuntemattomiin erämaihin ja kohti uusia seikkailuja.

 

Varusteet pakattiin Kielajoen lomakylän pihassa ahkioihin. Koronamaskit kasvoilla tilattujen ”take away” -hampurilaisten jälkeen vaellusseurue oli valmiina suuntaamaan leudossa, pilvisen kosteassa ja upottavassa nollakelissä maantien linjaa noudattelevaa moottorikelkkauraa maastoon.

Parituntisen ahkioihin totuttelun jälkeen ensimmäinen leiri pystytettiin tunturikoivikkoon Cákcavárjeaggin pohjoislaidalle.

Aloituspäivän reissupäiväkirjan ei vielä kirjailtu liian pitkiä loruja:

Kaakaossa pitää olla vaahtokarkkeja ja iltapalalla mangojäätelöä, terveisin Saukki.

 

Jos eilen lämmiteltiin, tänään oli kuuma!

 

Virposunnuntain reissusuunnitelmissa oli ajatus oikaista umpimaita halkoen suoraan Kaamasmukkasta Ruktajärven autiotuvalle. Upottavista lumiolosuhteista johtuen kuitenkin päätettiin hyödyntää vaihtoehtoista reittiä, kovapohjaista moottorikelkkauraa Sulaojan kautta Luomusjärville.

Tällä keinoin matkaa kertyi puolet enemmän, mutta haaroihin saakka upottavassa umpihangessa olisi jouduttu tarpomaan taatusti kaksi kertaa kauemmin.

Aurinkoinen kevättalven vaelluspäivä oli kaunis ja tyyni kuin valkoinen morsian, mutta yhtä hikinen kuin mustiin puettu sulhanen.

Sopiva leiripaikka ja juoksevaa juomavettä löytyi lopulta Stuorraluoppalin länsipuolisilta hiekkatievoilta.

Mutta vilkaistaanpa porukan reissupäiväkirjaan:

Palmusunnuntaina hiihtäjät starttasivat vaellukselle toden teolla. Jos eilen lämmiteltiin, niin tänään oli kuuma!

Aamutoimia tehdessä pieni vesisaderintama ohitti meidät, mutta ennen ensimmäisen legin alkua taivas kirkastui. Koko päivä saatiin nauttia auringosta ja kelkkaurasta, joten matka eteni rivakasti. Hanskat, pipot ja välikerrastot lähtivät aika nopeaan lähes kaikilta, ja aurinkorasvoja kaivettiin esille. Nestettä pitää nauttia joka tauolla.

Kilometrejäkin kertyi päivän mittaan. Yhteisenä toiveena on kuitenkin hankikanto, sillä kelkkauraa ei jatku ikuisesti. Kunhan saataisiin vähän enemmän pakkasta. Harvemmin sitä kylmää toivoo, mutta näillä keleillä makuupussissa on yöllä melko lämmin.

Leiri löytyi Luomusjärvien läheltä, ja tämähän on ihan luksustasoa. Nätti maisema ja puro vieressä! Ei siis lumien sulattelua tiedossa tänään, Karoliina toivottelee.

Malkamaanantai ja kolmas hiihtopäivä oli taas vaihteeksi tympeän harmaa ja kostean pilvinen, mutta sopivasti tuulenvireinen.

Ensimmäiset kilometrit taitettiin Stuorrajärven jäällä moottorikelkkajälkeä hiihdellen. Järven itäpäässä kaarrettiin vähitellen pohjoiseen kohti Njaugoaivin autiotupaa Ruktajärven tuvalla lopulta edes poikkeamatta.

Toisin kuin jo vähän pelätä ehdittiin, lumi avojängällä ja puurajan alapuolella harvassa koivikossakin oli jokseenkin kantavaa.

Tympeä keli ja vähän yksitoikkoiset maisemat jatkuivat Njaugoaivin tuvalta melkein Kuivin kämpälle saakka.

Myös tikkutiistai, neljäs hiihtopäivä Kuivin perusleiristä Kevon kanjonille ja Kuivitunturin huipulle, oli kelien puolesta pitkälti samankaltainen, mutta iltaa kohti vähän kuivempi ja tuulisempi.

Raotetaanpa ensin kolmannen hiihtopäivän reissupäiväkirjaa:

Aamurutiinit alkavat löytyä. Ei ole kiirettä mihinkään, kun herää kaksi tuntia ennen lähtöä.

Yhdeksän jälkeen ollaan taas koko porukalla liikkeellä nollakelissä. Kilometrit taittuvat hurjaa tahtia, ja päivän kolmas legi päättyy Njavgoaivin kämpän pihaan aavistuksen etuajassa. Iltapäivällä aurinkokin näkyy muutaman kerran pilvien raosta.

Aikaa oli, sillä 26 kilometrin veto tuli kevyesti lipsutellen ihan itsekseen seitsemässä legissä. Hups-keikkaa ja ollaankin jo Kuivin tuvan edustalla telttailemassa. Ruoka maistuu ja kilpailu päivän päheimmästä annoksesta käy kuumana radiokuuntelun lomassa. Poroillallinen häviää kyllä sata nolla mutakakkujälkkärille, jota nautittiin naapuriteltassa, terveisin Kossu.

Entä millaisissa tunnelmissa tunturi-ilmaa on sitten neljäntenä päivänä puhalleltu:

Aamun hiihtosuunnitelmat oli jätetty kelin ja päivän fiiliksen mukaan päätettäviksi. Toiveet jakautuivat, joten päätimme näin ollen jakautua kahteen osastoon.

Toinen ryhmistä lähti kurkistamaan Kevon kanjoniin, ja toisella ryhmällä lähdimme kipuamaan kohti Kuivin huippua (641 m). Sääikkunan toivottiin avautuvan päivän mittaan, mutta näin onnekkaita ei kuitenkaan tänään oltu.

Ensimmäisen sadan nousumetrin jälkeen viimeinenkin näkyvyys katosi. Loppupäivä menikin huiputtavalla ryhmällä täydellisessä sinkissä.

Huipulle kun oli päätetty nousta, sinne mentiin. Gepsillä tarkistettiin, että huipulla myös oltiin. Ihan Norjaan saakka ei tänään näkynyt, mutta toisemme sentään vielä sumussakin hahmotimme.

Huippujuomat ja pakolliset huippukuvat otettiin. Kompassit suuntaan ja alaspäin puuteripintaa ja loivia laskulinjoja kurvailemaan. Helppoa ja mukavaa, kunnes päästiin laaksoon. Puron varressa lumi alkoi tarttua suksen pohjiin, ja taas virtasi hiki.

Samaan aikaan toinen ryhmä hiihti pitkän taipaleen kohti Kevon kanjonia. Kohtalaisen haastavan maaston jälkeen kanjoni oli vihdoin auennut henkeäsalpaavan upeana.

Näkyvyyttä oli onneksi riittänyt ja upeita kuvia saimme nähdäksemme. Annukka & Anna.
 

Ihan Norjaan saakka ei näkynyt, mutta toisemme sentään sumussakin hahmotimme.
 

Kellokeskiviikkona, viidentenä myrsky-yön jälkeisenä vaelluspäivänä, matka jatkui tuulen tuivertaessa kohti pohjois-koillista ja Madjoen harvoin vierailtua autiotupaa. Sisämajoitus ei porukalle kelvannut tälläkään kertaa, joten telttaleiri pystytettiin vasta seuraavaan laaksoon Juovvasskáidin toiselle puolelle.

Kurkataan, mitä reissupäiväkirjassa tästä kerrotaan:

Vaelluspäivä numero 5 (tai kuka näitä enää muistaa?) starttasi tuulisissa tunnelmissa.

Yön aikana tuuli yltyi ja vaihtoi suuntaa. Puhuri herätteli vaeltajia vuorotellen, tosin kiitos korvatulppien muutama onnekas nukkui autuaan tietämättömänä tuulen paukkeesta. Kuulemma oli ollut lähellä, että porukka olisi herätetty kääntämään telttoja. Siltä onneksi vältyttiin.

Teltat saatiin purettua ja pakattua yhteispelillä turvallisesti ja päästiin aloittamaan päivän matka Kuivilta kohti Madjohkan tupaa.

Paljon on saatu kuulla tuvasta tällä reissulla, ja se onkin vain talvivaeltajien saavutettavissa. Kevon luonnonpuiston sääntöjen mukaan kesällä ei saa poiketa merkityltä reitiltä, eikä sellaista Madjohkalle mene.

Onneksemme tuulen suunta oli meille suotuisa eikä haitannut matkan tekoa. Ennen tupaa laskeuduttiin Madjohkan uomaan ja saatiin samalla uutta oppia lumilipoista. Käytännön esimerkkejä löytyi ympäristöstä useampia

Tuvalla lounasteltiin ja käytiin keskustelua päivän jatkamisesta. Osa olisi halunnut nauttia tuvan läheisyydestä, mutta enemmistön päätöksellä päätettiin vielä jatkaa. Sääkin parani, ja taival taittui joutuisasti, vaikka osalla lumi tarttui taas suksien pohjiin.

Sopiva telttapaikka löytyi erään harjanteen jälkeen. Telttapaikkoja tampatessa saatiin kuulla mietteitä tietoisuudesta. Telttojen pystytyksen jälkeen kaikki vetäytyivät omiin puuhiinsa: sulattelemaan vesiä, keittelemään ruokia ja tärkeimpänä tietysti rakentamaan vessaa.

Hyvä hiihtopäivä siis, vaikka sää ei ollut parhaimmillaan! Karoliina uudestaan.

 

Kuudeskaan vaelluspäivä, kiirastorstai, ei vielä tuonut olennaista muutosta nollakeliin ja tympeänä jatkuvaan harmauteen.

Erttetvárrin sivuitse ja aina seuraavaan leiriin Kuoppilasjärven autiotuvalle saakka hiihdeltiin tunturia lainkaan näkemättä kohtuullisen sankassa sinkissä. Lopulta illansuussa sekä ilma että mieli alkoivat selvästi kirkastua ja sää vähitellen viilentyä.

Kuulostellaanpas reissupäiväkirjaa:

Ankarat tunturit erämaahan laittaa, suksiminen Lapissa kaikilla maittaa. Matkassa meitä Karoliina, Saukki ja Kossu, erämaassa ketään ei jahtaa sossu. Seurueeseen kuuluu Make ja Mika, aijai, kyllä maistuisi paistettu sika. Mukana vielä Annukka ja Anna, haa – eihän kukaan pontikkaa, minttua, whiskyä kanna. Oho – lipsahti salaisuus soma, toivottavasti ei toru Toma. Kahdeksan jääkäriä täällä, Lapin lumen pettävän päällä. Kuivin monotanssit väliin jäit, pakkasella ei syö teltassa täit. Suksi koivikossa huonosti luisti, porukan pelasti Kossun muisti. Päiväkirjaa skriivas Karoliina ja Saukki, lunta viimaks myrsky koukki. Illalla runon kokoon rustasin, harjalla teltan pohjaa putsasin. Paistuntureilla joukko oiva, Utsjoella rock roll soiva! Sanoitus Mika & Make.

 

Pitkäperjantai, seitsemäs ja viimeinen vaelluspäivä, olikin sitten kelien puolesta vailla vertaa. Paistunturien erämaassa talvivaeltajat ja äitimaa panivat molemmat parastaan. Keli oli aurinkoinen, eikä ilmassa ollut tuulen virettäkään.

Reissupäiväkirja kertoo olennaisen:

Teno, Utsjoki ja etukeno. Maalissa ollaan, mahtava reissu! Matkaa ahkiot perässä yhteensä 107 km ja lisäksi 15–50 km päiväretkeilyä Kevon kanjonilla ja Kuivi tunturilla. Tenon terassikausi avattu. Saukki.