Perusleirissä

04.12.2024 | Raija Hentman

Vaelluskavereita ei innostanut hiihtovaellus, mutta miten olisi hiihtoviikko kamiinateltassa Käsivarren Somasjärvellä?

Alkumatkasta hiukan vastusti. Jo bussimatkalla pienen sähläilyn takia erään matkustajan sukset olivat jääneet kyydistä Kittilässä, joten käännyttiin takaisin Leviltä hakemaan niitä.

Kilpisjärvellä tuuli lennätti lunta ja hiihtoviikkomme järjestäjä Reijo Mannela ilmoitti, ettei nyt ole tunturiin menemistä; lumisade, kova tuuli ja maapölly ovat huono yhdistelmä. Sitä mieltä olivat myös Saarijärven suunnasta palaavat vaeltajat. Reitin merkkirisulta toiselle ei ollut nähnyt.

Ei se mitään. ”Nuorisojaosto” oli saanut vuokrattua meille mökin. Totesimme, että jaoston meille varaamaa kuohuviinipulloa oli turha kuljettaa tunturiin.

Kelkkakyyti on aina töyssyinen, mutta vasta kun Pitsuksen tuvan jälkeen käännyttiin itään, öisen myräkän muotoilemat lumilaineet muistuttivat pyykkilautaa. Vähitellen ohitimme Ridnin jylhät rinteet, Kobmajoen autiotuvan ja koukkasimme Somasjärven kautta pohjoiseen ja länsirannan telttakumpareelle.

Asumuksemme ei ollut puolijoukkueteltta eikä sissiteltta, vaan Nato-teltta, jonka eteiseksi oli kiinnitetty vankkuriteltta. Persoonallinen yhdistelmä.

Teltan lattia sisustettiin kauttaaltaan routamatolla, peltialustalle asetettiin kamiina, ja kohta piipusta tuprusi savua. Eteisteltassa oli varastotilaa kylmälaukuille ja polttopuille.

Keittiöteltan pykääminen oli työläämpi projekti, mutta lopulta musta-keltainen pop-out-kuutio oli ankkuroitu sille kaivettuun lumikuoppaan.

Sitten siirryimme järvelle, sellaiseen kohtaan, josta ainakin sai vettä ja parhaassa tapauksessa myös rautuja – onhan Somasjärvi talvikalastajien unelmapaikka.

Moottorikairalla jäähän surahti tuossa tuokiossa useampi reikä tuleviakin pilkkihetkiä ajatellen. Yksinkertaisella ja kätevällä vesipumpulla vesikanisterit oli helppo täyttää. Siinä ohessa saimme myös oppitunnin rautujen narraamisesta. Heti huomenna pilkille!

Vielä ennen miesten lähtöä keittiöteltta ankkuroitiin rekiin kiinni, sillä Käsivarsi on tuulinen paikka.

Kamiinan lämmössä istuttiin kehässä sen ympärillä. Ja juttua pulppusi. Ihan kuin olisimme muinaisina aikoina oleilleet leirinuotion lämmössä ja siirtäneet tarinaperinnettä toinen toisillemme.

Ei nettiyhteyttä, ei naamakirjaa. Ei instagramia, tiktokkia tai edes tekstiviestejä – ihanaa! Keittiöteltasta tuli makuuhuone yhdelle, jonka päivärytmi oli paljon muita varhaisempi niin nukkumaan mennessä kuin herätessä.

Pidän kovasti siitä hetkestä, kun olen laittanut tulet kamiinaan ja livahdan äkkiä takaisin makuupussiin odottamaan, että lämpö leviää. Tiesin, että kaikki olivat kolinaan heränneet, mutta eivät reagoineet, vaan odottivat lämpenemistä.

Lainaamani paksu untuva-alusta oli aamulla littana, mutta yön pelasti porontaljani. Pieni sauman repeämä paikattiin retkikumppanin korjauspussista löytyneillä packraftin paikkausvälineillä.

Puurovuorolainen lähti keittiötelttaan, ja palasi tovin kuluttua puurokattilan kanssa. Ulkona tuuli ja tuiskutti. Hidastettu aamiainen. Ulkona möyrivä myräkkä ei herättänyt intoa hiihtoretkelle, mutta puolilta päivin tuuli laantui viimaksi. Eväät reppuun ja retkelle Kobmajoen autiotuvalle. Aurinko säkenöi hangella ja siniset varjot nostivat esiin tuulen muotoilemat harjanteet ja lumilaineet.

Somaksen jyhkeä seita veti puoleensa paluumatkalla. Kulttuuriympäristön palveluikkunan kuvaus antaa mittasuhteet seidalle: ”Kohde on valtava, keskeltä kahtia haljennut siirtolohkare, jonka pituus itä-länsisuuntaisesti on noin kahdeksan metriä, leveys pohjois-eteläsuuntaisesti noin kolme metriä ja korkeus noin neljä metriä.”

Sekä itä- että länsipäässä erottaa karkeasti veistetyt kasvot, kun katsoo sopivasta suunnasta. Vanhoina aikoina mahtiseidalta pyydettiin poro-onnea, mutta kivenkoloista löytyvät vieheet ja muut pikkuesineet paljastavat kalamiestenkin panevan toivonsa seidan suosiollisuuteen. Tosin kaikki eivät ymmärrä, että seitakivi ympäristöineen on pyhä paikka ja sen mukaisesti kuuluu käyttäytyä.

Päivää oli jäljellä, joten lähdin kaverin kanssa pilkille. Laitoin keittiöteltan suojassa värikkäät tekotoukat koukkuihin valmiiksi. Nekin kuulemma kelpaavat kaloille, jos ovat syöntituulella.

Vielä löysimme pari reiän kohtaa lumen alta, ja käsikairalla reiät sai helposti auki. Mutta iso rautupilkki ja punainen tekotoukka eivät herättäneet edes ärtymystä kaloissa. Pakkasta oli viitisentoista astetta ja kylmä eteläviima lennätti lunta.

Uutta reikääkään ei saanut kairattua, kun sohjo oli jäätynyt kairan terään. Sitä sitten nakuteltiin sauvan piikillä irti. Kohta oli pisara verta hangella, mutta se ei tullut saaliskalasta. Paluumatkalla pilkkionkikin jäätyi kiinni pulkan pohjalle.

Mutta keittiöhenget olivat suosiollisia: päivälliseksi hirvikebabia tortillassa tarjoiltuna. Herkullista kastiketta toiseen laitaan, sen päälle paleltumiselta säästynyt rapea salaatinlehti, ja käärö kiinni. Eivät pikanuudelit ja lisää vain vesi -sapuskat pääse edes samalle lähtöviivalle!

 

Tunturit hymyilivät. Tuulen kovettamalla hangella lykittiin ulkomaille asti

 

Ei ollut pikapaikkaus auttanut, ja untuva-alusta oli taas aamulla littana.

Mutta se ei ollut tämän päivän katastrofi. Minulle on neuvottu, ettei hammasproteesia kannata pitää suussa yöllä. Laitoin alaleuan proteesin turvaan silmälasikoteloon. Koska en uskonut että 20 asteen pakkanen tekisi proteesille hyvää, työnsin kotelon makuupussiin. Ei olisi kannattanut, sillä aamulla alaproteesi oli keskeltä poikki!

Ensimmäinen reaktioni oli painokelvoton, mutta siinä vaiheessa, kun hammaskalustoa liimattiin korjauspakin liimalla kasaan, oli pakko nauraa muiden mukana! Ihan hullua. Ehkäpä onneksi se myrkkytippa ei pitänyt puoliskoja kasassa.

Mutta tunturit hymyilivät. Tuulen kovettamalla hangella lykittiin ulkomaille asti, siis Norjan puoleiselle Somashyttalle. Naapurin puolella Somasjärveä näkyi useita mustia pisteitä, pilkkijöitä.

Hyttalla ei näkynyt ketään, ja kas kummaa, avoimen tuvan ovi oli lukittu. Miksi? Sehän on yksi Kalottireitin yösijoista. Syytä en koskaan saanut selville, kun olin yhteydessä Norjan viranomaisiin, mutta myöhemmin sain tiedon, että tupa on taas auki.

Nyt saisi varmaan kalaa, kun kerran naapurissakin siihen uskottiin.

Leirissä laitettiin pilkit kuntoon ja lastattiin muovipulkkaan. Sillä siunaamalla, kun olimme lähtövalmiita, joku painoi tuulikoneen nappia. Lumi alkoi liikkua ja hetkessä kohosi maapöllyksi.

Ei näkyvyyttä eikä pilkkihaalaria. Sitä paitsi valmiit pilkkireiät olivat jossain tuulen tasaaman hangen alla eikä meiltä sujuisi käsikairalla reiänteko. Vetäydyimme teltan lämpöön lohduttautumaan ruoalla.

Kyllä itse kaadetun hirven sous vide -kypsennetty paisti parsakaalin ja punaviinitilkan kera voitti ne avantoon jääneet raudut!

Tuuli ravisteli telttaa ja lennätti lunta.

Puurovuorolainen joutui nousemaan muita ennen ja välillä lapioimaan lunta päästäkseen keittiötelttaan. Parasta oli olla kompastelematta kiikuttaessaan puuroa ja mustikkasoppaa keittiöteltasta kamiinatelttaan.

Aamiainen nautittiin yleensä pitkän kaavan mukaan. Joissain kasseissa oli kaikenlaista ”ylimääräistä”, joten syömättä jäänyt puuron jämä päätyi leipätaikinaan ja taikina lämpimästi käärittynä kamiinan viereen kohoamaan hiihtoretken ajaksi.

Päiväkahvit olivat juhlahetki, sillä foliovuoassa paistui kuin paistuikin tuoretta leipää. Yltyneen tuulen rytyyttäessä telttaa oli hyvä asettua päivälevolle päivällistä odotellessa (sienikastiketta, pastaa ja rommilla maustettua sekahedelmäkiisseliä).

Tarpeilla käynti oli oma erikoinen lukunsa. Käymälä oli vesivanerikotelon sisään piilotettu muovipussilla vuorattu ämpäri. Reiän ympärille oli liimattu muotoiltu styrox-levyn palanen. Istuin oli lämmin kankun alla ja maisemat hulppeat, katsoi minne tahansa. Mutta jonkinlaista tuulimuuria olisi kaivannut, kun viima puhalsi ja takamus sai lumipesun. Kun housut oli kiskottu ylös, kansi päälle, pömpelin peitoksi jätesäkki ja klapeja pitämään säkin paikoillaan. Sinänsä toimiva keksintö, eikä syntynyt vessajonoa.

Viimeinen kokonainen leiripäivä valkeni aurinkoisena. Henkisen taistelun tuloksena jäin teltalle kirjoittamaan, sillä päiväkirjaan ei syntynyt tekstiä niin sosiaalisessa ympäristössä ja niin mojovia juttuja kuunnellessa. Kun hiihtäjien jono kävi pieniksi pisteiksi ennen järven vastarantaa, ryhdistäydyin ja tartuin kynään.

Porukka oli päätynyt Rajavartioston kämpälle Valtijoen suupuolessa, ja paluumatkalla jututtamaan rajavartijoita järvellä.

Jäällä pötkötti komea rautu, mutta mitään annettuja vihjeitä ei ymmärretty. Rautu tulisi päätymään paikalle odotetun päällikköporukan päivällispöytään.

Kobmajoen tuvalle oli saapunut vaellusryhmä. He tulivat lainaamaan meiltä kairaa koetellakseen omaa kalaonneaan.

Iltapäivällä alkanut myräkkä vei näkyvyyden niin vedenhakureissulle lähtijöiltä kuin pilkkijöiltä. Kairanpalauttaja istui tovin teltan lämmössä. Häneltä kuulimme, että yhden vaeltajan uuden hiihtokengän pohja oli irronnut. Meiltä joutaisi jalkineet lainaan, sillä lähtöpäivänä kenkien omistaja ei enää hiihtäisi.

Päivällistä syödessä (chili con carnea ja pääsiäismunia) myräkkä sen kuin paheni. Telttakangas paukkui, kamiina keikkui peltialustalla ja savupiippu kolisi metalliseen ulosvientiin katossa. Riippuvat led-lyhdyt tanssivat villisti. Keittiöteltassa nukkuja mietti, että vaikka tuuli kaappaisi kuution matkaansa, ei se häntä sieltä kuopan pohjalta kuitenkaan nappaisi. Ja haetaankohan meidät huomenna?

Aamulla keittiöteltta oli paikoillaan, samoin huussipömpeli. Aurinko paistoi, ja tuuli oli hiukan lientynyt. Silti se puhalsi niin kovaa, että porukan hiihto-Niilot, jotka lähtivät aamiaisen jälkeen suksimaan kohti Pitsuksen kämppää, saivat pidellä kunnolla sauvoistaan kiinni.

Kesti iltapäivään ennen kuin me leiriin jääneet kuulimme helpottavan kelkkojen murinan.

Tuuliset päivät olivat entisestään parannelleet hangen muotoja, ja pyykkilauta oli muuttunut nimismiehen kiharoiksi. Vauhtia oli pakko pitää yllä, jottemme olisi kuorminemme juuttunet pitkiin nousuihin.

Reki rytkytti. Sen seurauksena kuormareen metalliaisa katkesi, ja reki kiinnitettiin toisen perään. Hiihto-Niilot poimittiin kyytiin, ja retki päättyi onnellisesti.

Lopulta tietenkin saunaan ja ravintolan ruokapöytään.

Todella erilainen retki: vähän hiihtoa, ei ainuttakaan kalaa, ei juurikaan leppeitä aurinkoisia hetkiä, mutta paljon hyvää ruokaa ja vielä parempia juttuja!