28.11.2023 | Raija Hentman
Purimme tavarat Mieraslompolossa telemastolle vievän tien alkupäässä ja jätimme auton parkkipaikkaa ja tarpeen tullen myös autonsiirtopalvelua tarjoavan Usko Pantsarin pihaan. Lähtö oli useamman tunnin myöhässä suunnitellusta, mutta pääasia että vaellus oli alullaan. Aurinko oli pudottanut lumet tienvarren männyistä, mutta pakkasta oli alun toistakymmentä astetta.
Ei ollut vielä suvennut ja lunta oli satanut Lapissa tuon tuostakin, joten lumi kantaisi vain aukeilla paikoilla.
Ja niinhän se oli. Kun mastolle johtavan tien pohjalta loppui kelkkajälki, etummaisen eteneminen hidastui ja ahkion kiskominen kävi entistä raskaammaksi. Minullahan ei ollut mitään hätää, sillä kaikki raskaat tavarat oli pakattu vaelluskumppaneiden ahkioihin.
Poikittainen kelkkajälki kiinnosti. Parasta oli pysytellä suunnassa, josta tiesi minne oli menossa.
Aurinko tavoitteli taivaanrantaa ja pakkanen tuntui kiristyvän.
Emme ehtisi lähellekään suunniteltua leiripaikkaa, joten teltan paikka tampattiin tasaiseen kohtaan Ivvánasvárrin harvahkossa koivikossa. Kun viimeiseksi ennen makuupussiin kääriytymistä konttasin ulos syvästä eteiskuopasta, naamassa tunsi, että pakkanen oli kiristynyt kipakaksi.
Harmi, ettei ollut lämpömittaria matkassa.
Ensimmäisen yön uni teltassa on aina katkonaista, mutta nyt ei kroppa lämmennyt kunnolla kuin vasta aamumylläyksessä. Siis makuupussiin meno illalla ja pukeutuminen aamulla ovat aina, mutta eritoten talvella operaatio isolla o:lla.
Pitkät kuurakiteet kuorruttivat koivuja sekä telttaa sisältä ja päältä.
Jälkikäteen Usko Pantsar kertoi, että mittari oli näyttänyt -28⁰C. Ei kuitenkaan tarpeeksi koivikoita tuhoavien mittarien nitistämiseen.
Kun saavutimme hangessa uppuroiden edellispäiväksi suunnitellun leiripaikan Ávžegeašláttun, otti aivoon; ilmeisesti näkemämme poikittainen kelkkajälki olisi tuonut juuri leiripaikalle. Kauan ei jäljestä ollut iloa, sillä me matkasimme tuulen kantaviksi pieksämiä suoaukeita ja jälki kääntyi toisaalle.
Matkanteko loppui puolisen kilometriä ennen Rávotjávria. Muutamat koivut aukealla suolla olivat ”kotimetsämme”, henkinen kiintopiste valkeassa avaruudessa. En ollut löytänyt lyhyitä nousukarvoja suksiini ja täyspitkät skinit tekivät hiihtämisestä raskasta laahustamista. Se söi voimia, ihan kuin se vajaa kymmenen senttiä pehmeää lunta, jota ensimmäisenä hiihtäjä kynti ahkiollaan.
Valmistin ruokaa sillä välin, kun vaelluskumppanit pystyttivät ja sisustivat telttaa. Sitten teltan suojissa kahden keittimen lumensulatusurakka. Kolmeen naiseen vettä tarvitaan varmaan kymmenisen litraa illaksi, aamuksi ja päiväksi. Toinen hyytävän kylmä yö.
Kaldoaivin maisemat ovat erämaa-alueen länsilaidalla loivapiirteisiä koivua kasvavia selänteitä, niiden välisiä soita ja lampia. Vetsijärvestä alkunsa saava Vetsijoki virtaa pohjoiseen halkoen maisemaa paljakkatuntureiden ja Utsjoen maantien välissä. Yhytimme etelästä juontuvan ristiviitoin merkityn kelkkauran Keskimmäisen Riekkojärven ja Njárgajávrin välisellä kannaksella.
Lohkkejávrin kaakkoisnurkasta käänsimme sukset kohti luodetta, suojuottia pitkin poroaidalle. Pilvipeitto oli varkain hiipinyt taivaalle. Kapeasta raosta aurinko hehkui vielä hetken ennen kuin painui taivaanrannan taakse. Olimme edelleen nelisen kilometriä jäljessä suunnitelluista etapeista.
Aamu oli sumuinen, kun nostelimme ahkiot leiripaikan poroaidan yli. Váišskáidin pohjoispäässä pujottauduimme karttaan merkitsemättömän poroaidan kapeasta portista kelkkauralle ja ylitimme Vetsijoen.
Kumpareiden väliin nousu tuntui työläältä ja jäsenet lyijynraskailta. Olin jo päivän pohtinut tilannettamme ja nousun jälkeisellä tauolla sanoin, etten tule jaksamaan perille, sillä matkaa oli vielä reilusti toistakymmentä kilometriä ja oltiin reippaasti iltapäivän puolella.
Ehdotukseni neljännestä telttayöstä ja kaasunsäästätoimenpiteistä ei aiheuttanut hyväksyvää muminaa, vaan varovaisen ehdotuksen, jonka toteutuminen tuntui varsin epätodennäköiseltä: pyydetään ohi ajavaa kelkkaa heittämään väsynyt Njuohkarjávrin porokämpälle, jonne olin saanut yöpymisluvan.
Miten nöyryyttävää, mutta oli selvää, ettei neljäs telttayö tulisi vaelluskumppaneilla kysymykseen.
Kaksi miestä pysäyttivät kelkkansa ja kysyivät, miten voisivat auttaa. Niinpä ahkioni kiinnitettiin toisen kelkan vetokoukkuun ja minä istahdin topattuna toisen kaverin kyytiin. Vaikka vauhti oli maltillinen, niin maisema vaihtui. Kurvasimme Goahtejávrilta umpiseen ja lopulta nousimme Njuohkar-järven länsirannan kumpareelle. Mikäköhän näistä rakennuksista nyt olisi yösijamme?
Kun auttajien kanssa yhteystiedot oli vaihdettu, vuolaat kiitokset annettu ja tupa löytynyt jäin odottamaan muita. En ollut uskoa silmiäni, kun iltakuudelta vaelluskumppanini lykkivät rinnettä mökille. Naiset olivat runtanneet oikein armeijatyyliin!
Lepopäivä kuunnellen tuulen huminaa kamiinan savutorvessa, hyvä ruoka ja kiireetön jutustelu olivat parasta mitä toivoa saattoi. Seuraavana päivänä pilvet kaikkosivat, tuuli hellitti, hanki kantoi ja tunturit ottivat avosylin vastaan.
Geinnodatjávrrit oli nimestään päätellen ollut saamelaisten käyttämä kulkureitti kauan. Paljakan valkeudessa kaarroimme luoteeseen, Čáhppesoaivin rinteellä palki poroja. Ennen kuin aloimme kavuta satulaan laskeaksemme Ávvačohkkan ja Geađgevárrin väliseen laaksoon moottorikelkka ajoi määrätietoisesti kohti ja pysähtyi.
Poromies oli paimentamassa tokkaa, joka oli juuri kulkureitillämme. Mukavan juttutuokion päätteeksi saimme luvan edetä rauhallisesti poroja laukottamatta kohti määränpäätämme, Hillagammia. Hänen huolensa oli aiheellinen, sillä raskaana olevat vaatimet saattaisivat menettää vasansa paetessaan häiritsijöitä.
Loppumatkasta tuuli oli noussut ja taivaalta leijuvat hiutaleet kutittavat nenää pudotessaan naamalle. Erämaa-alueesta erotetun yksityisen kenkäheinäjängän reunalla odotti vaelluksen viimeinen yösija. Ei mikään tunnelmallinen perinteinen turvekammi, vaan arkkitehtipariskunnan rakentama unelma, tyylikäs ja viimeistä yksityiskohtaa myöten mietitty kokonaisuus.
Tuuli yltyi yön kestäväksi, nurkissa jytiseväksi myrskyksi, jonka jäljiltä kauhakuormaaja oli kylällä saanut lykkiä 30 senttiä uutta lunta ennestäänkin korkeisiin kasoihin. Mutta meillä elo oli auvoisaa. Jäljellä oli enää muutama kilometri Pulmakijärventielle, josta meidät noudettaisiin Nuorgamin Lomakylään.
Kaldoaivin vaelluksesta oli kulunut kaksi viikkoa, kun Eskelinen pysähtyi Kilpisjärven retkeilykeskuksen eteen. Piha ja tie alas mökeille olivat sulina. Illalla piti vielä hakea tullilta Kuohkimajärven varaustuvan avain. Norjan tupien avaimen olin hankkinut jo vuosia sitten, joten yllätyin kun kuulin, että DNT:n avaimen haku olikin siirtynyt tullilta Retkeilykeskukseen. Tälle vaellukselle olimme varanneet yösijat kämpistä.
Lämpömittari näytti plusasteita, kun lähdimme aamulla lykkimään sinisin aurauskepein merkittyä latua Kuohkimajärven varaustuvalle. Menneinä vuosina viikot 16 ja 17 olivat olleet ne suosituimmat viikot, jolloin teräshanget olivat huikeimmillaan ja opastetuilla päiväretkillä kymmenien ihmisten letkat hiihtivät oppaiden perässä. Hiihtokelejä oli silloin riittänyt Käsivarressa vielä toukokuussa. Vai muistanko väärin?
Lumesta ei nytkään ollut pulaa, virallinen lukema yli 90 cm, mutta se hankikanto oli nipinnapin kantava kuori.
Golddajávrin etelärannan tuntumassa suora kelkkajälki vei kohti järven länsipäätä. Sinänsä kumma juttu, sillä kelkkailu on tiukasti säänneltyä Norjassa, ja sen takia naapurimaan asukit tykkäävätkin lomailla Suomessa.
Kalottireitin kohdalla jyrkässä rinteessä näkyi ahkiota kiskovia vaeltajia, mutta me suuntasimme järven laskujoen suuhun, jonka yli vie Goldahyttan ja Gappohyttan välisen kesäreitin silta.
Laskujoen eteläpuolella pysytellen parin jyrkän koivikkoharjanteen jälkeen maasto tasoittui. Täälläkin oli pörrätty kelkalla. Niitä jälkiä ei kuitenkaan kannattanut seurata ellei suunta ollut sama kuin itsellä. Pysyttelimme korkeuskäyrää myötäillen ylämaissa, mutta kesäreitin alapuolella.
Vuosia sitten olin osunut kelkkojen käyttämälle risutetulle reitille, joka tuli Signaldalenin suunnasta, mutta sellaista reittiä ei ollut löytynyt kartoista. Reilun parin kilometrin jälkeen kartasta riippuen joko Indre tai Övre Skjærdalenin jokilaaksoon laskevassa rinteessä lumen keskellä törrötti kesäreitin kivipyykki ja sen jälkeen yhytimme ylempää saapuvan risutetun kelkkajäljen. Oli se olemassa!
Reitin määränpää oli kuitenkin Signaldalen eikä Gappohytan kämppä. Kännykkäni, johon olin ladannut Norjan maastokartan, sippasi sopivasti ennen kuin ehdin nähdä tarkan sijaintimme. Vaelluskaverin puhelimen Googlen kartasta sentään selvisi minkä muotoisen järven lähettyvillä olimme, ja lähdimme kartasta otetulla kompassisuunnalla lykkimään ylämäkeen kohti Gappohyttaa.
Tupa oli jo lämmin, sillä neljä kohteliasta saksalaista nuorta miestä oli saapunut sinne ennen meitä. Tunturikokemusta heillä ei ollut paljon, joten kaveri kyselivät kaikenlaista. Yöksi ja seuraavaksi päiväksi oli luvassa vesisadetta.
Vielä mitä! Aamulla sinisellä taivaalla seilasi pilviä ja aurinko paistoi huikaisevasti.
Gapon ja Pältsastuganin välisen talvi- ja kelkkareitin ristiviitat alkoivat Ruotsin rajalta, ja opastivat laaksoa halkovan harjun länsipuolella kohti etelää. Lämpöasteita. Pehmeästä lumesta losahteli läpi ellei pysytellyt moottorikelkan telan jäljellä. Pälvien tiuhaan raidoittamassa maastossa joutui usein kiertelemään, välillä kiskomaan varvikossa ja mättäiden yli. Reitillä kyltti varoitti lumilipasta: Varning. Hängdriva.
Toisessa kohdassa bambukeppien rivistö opasti kiertoreitille, sillä ristiviittojen kohdalla joki virtasi jo sulana. Vaikka meille paistoi aurinko, tunturimassiivin päällä mylläsivät pilvet. Isdalenissa oli siis kehno sää.
Pältsastuganille majoittui myös iso koiravaljakkoryhmä. Sen vetäjä oli erittäin huolissaan kelistä, sillä jokien lumisiltoja oli romahtanut, pälvet olivat laajoja ja lumi vetistä. Iltaa kohden sää huononi, satoi ja tuuli yltyi myrskyksi, ennusteen mukaan puuskissa 26 metriin sekunnissa. Pahimmillaan koko talo tärisi.
Luppopäivä, lämpötila +7⁰C. Illemmalla saapui suomalaispariskunta. Selän puolelta puhaltanut tuuli oli ollut niin voimakas, että se oli ylämäessä tuupannut naisen nenälleen, ja alamäet piti kävellä, sillä suksia ei olisi pystynyt hallitsemaan. Vessaan mennessä oli syytä ottaa hiihtosauvat tuekseen, jottei tuuli kaataisi – ja helpottaisivat ne silloinkin, kun paljon tampattu vessapolku upottaisi polvea myöten.
Seuraavankin yön tuuli jymisi nurkissa. Moskkugáisin-Bealčán päällä myräkkä möyräsi kätkien huiput. Satoi silkkaa vettä, kun lähdimme paluumatkalle. Kuoritakki ja sadehame pitivät jokseenkin kuivana, mutta kameraa ei voinut kaivaa esiin. Notkelmiin oli kertynyt vettä ja entistä laajempi suoalue oli lampena.
Suurimmaksi osaksi sulan joen yli vievä silta oli painunut, mutta koeylityksen jälkeen uskalsimme sujahtaa toiselle puolelle. Iltapäivän loppupuolella sää kylmeni ja märkiin nousukarvoihin jäätyi paksut lumitilsat. Sukset oli tuotava sisälle sulamaan.
Yöllä oli pyryttänyt ja pakastanut – mikä helpotus. Lipsuttelimme kantavalla hangella myötämaata merkitylle kelkkauralle. Oli lauantai ja kelkkailijoita liikkeellä. Juttelimme kohdallemme pysähtyneen porukan kanssa ja selvitin kelkkareitin kulun. Itse asiassa Indre Skjærdalenin jokiuoman jälkeen ura seuraa Kalottireittiä Gåldahaugenin (Ruotsin kartassa Valljihat) eteläpuolitse, mutta laskeutuu jyrkästi jokileventymälle muutama sata metriä kesäreitin sillalta alavirtaan ja sieltä Goldahyttalle.
Todella vetiseltä näyttävän jokiuoman sijaan suuntasimme tulojäljillemme.
Myrskytuuli oli puhaltanut Golddajávrin jäälle laajoja lumettomia alueita. Välillä jääkuori notkui suksien alla. Kohta oltaisiin Suomessa – keltainen rajapyykki näkyi jo.
Den Norske Turistforeningenin avaimen voi tilata sivustolta dntbutikken.no
Kommentointi