Patikoijan polkuetiketti

02.12.2020 | Jouni Laaksonen

Patikointi on suositumpaa kuin koskaan. Käyttäytymissäännöt polulla on hyvä hallita. Ne eivät ole vaikeita.

Koronaepidemia räjäytti ennestäänkin suositun retkeilyn hurjaan nousukiitoon.

Monin paikoin reitit ovat lähes ruuhkautuneet, tai ainakin tunnetuimmat polut kärsivät aiempaa suuremmasta kulumisesta ja eroosiosta. Kun liikkuu suositussa retkikohteessa, pääsääntö on: Pysy merkityllä reitillä.

Se ei ole kuitenkaan tarpeeksi täsmällinen ohje.

Kun polkua kävellään paljon, pintamaa kuluu pois ja kivet ja puiden juuret tulevat esiin. Osa retkeilijöistä alkaa tällöin kulkea alkuperäisen polun sivulla, pehmeämpää ja tasaisempaa jalansijaa hakien. Näin ei pidä toimia. Pysytään polun keskivaiheilla ja vältetään polun leventämistä. Etenkin puuttomassa paljakassa poluksi kulunut ura maastoutuu takaisin tunturinummeksi äärimmäisen hitaasti.

Ja nekin, jotka tuvilla käyvät, tulevat kuka mistäkin suunnasta, joten polkua ei synny.

Retkeily on loistava harrastus, mutta yhtä asiaa haluaisin muuttaa. Kansallispuistot ja muutamat tunnetuimmat reitit ovat kaikkien huulilla, ja samaan aikaan suuri osa Suomen reittikilometreistä, laavuista ja tulipaikoista on vajaakäytöllä.

Mieleeni nousevat aivan lähiajoilta UKK-reitti Tuntsan erämaassa ja Puolangan vaarajaksolla, Martimoaavan kupeessa kohoavan Kivalon vaarajakson polku, Posiolla Pyytöuoman luontopolku ja Taivalkosken Metsäkylässä polku Ölkky-rotkojärvelle.

Tällaisissa paikoissa jokainen kävijä voi tuntea pientä mielihyvää siitä, että omalta osaltaan pitää polkua auki – eli ehkäisee polun umpeen varvikoitumista tai vesoittumista.

Lisäksi Suomessa on laajoja poluttomia erämaita. Lapin 12 erämaa-aluetta ovat suurilta osiltaan tällaisia, ja samoin monet muut laajat suojelualueet Pohjois-Suomessa. Näissä on vaeltajan mahtava kulkea, eikä polun ulkopuolella suunnistamisesta tarvitse tuntea omantunnontuskia: kun minkäänlaista polkua ei ole syntynyt, liikkujia alueella on hyvin vähän ja eroosio ei ole ongelma.

On jopa autiotupia, joille ei johda minkäänlaista polkua. Havaitsin jälleen tänä kesänä, että esimerkiksi Hammastunturissa LaVu- ja Riekkokämpän seuduilla, Lemmenjoella Postijoenlatvan autiotuvan ympäristössä ja Muotkatuntureilla Kurtojoen tuvan lähimaastossa ei monta kulkijaa liiku.

Ja nekin, jotka tuvilla käyvät, tulevat kuka mistäkin suunnasta, joten polkua ei synny.
 

Kun poluttomassa erämaassa tai vähän käytetyllä reitillä tapaa kanssaretkeilijän, luonnostaan pysähtyy hetkeksi vaihtamaan kuulumisia, tai ainakin nostaa kättä tervehtiäkseen.

Suositulla reitillä saattaa päiväretken aikana kohdata toista sataa kanssaretkeilijää. Tällöin tervehtimiskoodi tahtoo automaattisesti muuttua kaupunkimaiseksi: vastaantulijoita ei tervehditä, vaan katsotaan toisaalle.

Vaikka kohteessa olisi kuinka paljon ihmisiä, on iloista mieltä ja retkeilijöiden yhteenkuuluvuuden tunnetta lisäävää, jos malttaa edes hieman tervehtiä. Jos retkeilijöitä on jonoksi asti, niin aina voi katsoa silmiin ja hymyillä.

Jos matkassa on nelijalkaisia kavereita, ne pidetään retkeilyreitillä kytkettyinä. Kansallispuistoissa koirien vapaana pitäminen on kokonaan kielletty. Muillakin reiteillä voi syntyä ongelmatilanteita, jos koira juoksee ”välittömästi kytkettävissä” ja esimerkiksi häiritsee lintujen pesintää, tai polun mutkan takaa vastaan juoksee lapsi tai toinen koira.

Erittäin tärkeää on myös muistaa tervehtiä reitin ylläpitäjää.

Kun retkeilyreittien ja taukopaikkojen ylläpitäjät kamppailevat resurssipulan kanssa, jokaisen retkeilijän velvollisuus on muistaa aina kirjoittaa taukopaikan vieraskirjaan. Kävijämääriä seurataan, ja jos kävijöitä ei ole, saattaa kyseisen laavun tai kodan lakkauttaminen olla edessä.