Paistunturin laidoilla

31.05.2023 | Raija Hentman

Kevon luonnonpuistoa ympäröi kolmelta puolelta Paistunturien erämaa-alue. Tenon ja Kevon välisellä alueella liikkuu ehkä enemmän kalastajia kuin retkeilijöitä, mutta Kevon etelä- ja itäpuolella on hyvin hiljaista.

Paistuntureilla on sangen vähän lampia ja järviä verrattuna Utsjoentien itäpuolen erämaa-alueeseen Kaldoaiviin. Paistunturit on jokien, palsasoiden ja matalien paljakkalakien maa.

Liŋkinjeaggi pohjoisosassa on lintuharrastajien onnela, sillä sen linturunsauden kanssa kilpailee vain eteläreunan helpommin saavutettava Biesjeaggi. Erämaa-alueen pohjoispuolella paikallisten sukujen vanhoja niittypalstoja on rajattu pois erämaa-alueesta ja muutamia rakennuksia kohoaa soiden keskellä. Niille johtaa mönkijäuria, joilla voi myös pyöräillä.

Utsjoentien, Karigasniementien ja Inarin kunnanrajan väliin jäävän kolmion soilta Kaamasjoki kerää vesiään. Luonnonpuiston kaakkois- ja itäpuolella Cuoggá-joki saa alkunsa vedenjakajalta, jonka koillispuolelta alkaa murroslaaksoon muodostuneiden kapeiden järvien ketju, ylimpänä Cuokkašjávri. Sitä seuraa seitsemän muuta rinteiden väliin puristunutta järveä, kunnes joki purkautuu Vuolimuš-Cuokkajávrista itään ja äkkimutkan jälkeen painuu jyrkänteiden reunustamaan syvään kuruun.

Pienestä latvalirusta järviketjun kautta Utsjokeen kertyy matkaa reilut 32 kilometriä.

Mantojärven ja Utsjoen kylän yhdistää patikkareitti, jonka pidempi lenkki käy Kuoppilasjärven autiotuvan kautta. Jäämme noin 2,5 kilometriä ennen Mantojärveä linja-autosta ja oikaisemme suunnalla reitille.

Nousu on poluttomassa maastossa raskas: reilun kahden kilometrin matkalla kavutaan 140 metriä ylöspäin ja rinkat painavat. Rinteeltä avautuu näkymä etelänpuoleisille tuntureille ja Námmájohkan kuruun. Námmá-järvien välisellä kannaksella pilkottaa kodan katto.

Suunnitelmat muuttuvat jo ensimmäisenä päivänä. Ilta on jo pitkällä, kun saavutamme kodan. Se tarjoaa hyvän kamiinalla lämpiävän yösijan pitkän matkustuspäivän päätteeksi.

Námmájohkan juoksua seuraava polku on paikoin kivikkoinen, mutta ylempänä kulku helpottuu. Kuoppilasjärven autiotupa seisoo Goahppelašjávrin ja Sirddávžin välisellä hiekkakumpareella. Miten viehättävä paikka!

Joki virtaa etelään kurun pohjalla ja joen itäpuoli kumpuilee hiekkatievoina, joiden painanteissa lammet peilaavat taivasta ja suolaikuilla on vielä syksyn väritys. Eroosio on paljastanut harjujen kupeilla laajoja kellertäviä hietikoita. Peuranpyyntikuoppien painanteet ja merkinnät kartoissa kertovat varhaisesta asutuksesta ja elämästä.

Harjujakso päättyy leveänä virtaavan čársejohkan mutkaan.

Erttetvárjohkan suupuolen ylitys onnistuu kenkiä riisumatta. Parisataa metriä ylempänä joki puristuu kallioiden väliin. Matala putous laskeutuu portaittain kapeaan suvantoon. Piekanan nau’unta nostaa katseen taivaalle, jossa lintu kaartelee liikkumattomin siivin. Skuolfája, Skuolffečopma. Tämä autius on ollut tunturipöllön maata.

Erttetvárrin etelään työntyvällä rinteellä kivinen porokaarre, muinaismuisto, antaa tuulensuojaa.

Tuuli on hyytävän kylmä ja Liŋkinjeaggin lintuparatiisi vaikuttaa kuolleelta. Edes agressiiviset tunturikihut eivät hyökkäile; ei siis ole myyrävuosi ja ne eivät pesi. Kaikki muut linnut värjöttelevät jossain ja pitävät nokkansa kiinni. Puuttomassa tunturissa kulku käy joutuisasti ja päädymme yöpymään Nihkkiranvađđan luoteiskulmalle, tasaiselle varpumatolle pienen lammen yläpuolella.

Maisema on vielä rusehtavan harmaa täällä ylängöllä, vain satunnaiset sielikön ja uuvanan mättäät tuovat väriä. Huomenna tämä retki päätyy mönkijäuraa Tunturiladun Susi-Kiisan tukikohtaan Nuvvuksen kylän yläpuolella.

Kartassa Giisajávri muistuttaa tervehtimään ojennettua kämmentä. Siltä myös sinne saapuminen tuntui.

Muutama vuosi aiemmin kuljin Paistunturien länsilaitaa etelästä pohjoiseen Tanssijoelle asti. Sille reitille osuivat erämaa-alueen komeimmat tunturit ja hienot jokinäkymät. Kun Kevonreitin Kuivin kämpälle menevältä polulta siirtyy maastoon Akukammilta, ei päädy luonnonpuistoon ollenkaan.

Ráššoaivin ja Guovdoaivin väliseltä suoalueelta saavat alkunsa niin etelään virtaava Áhkojohka kuin pohjoiseen virtaava Njiljohka. Kumpikin joki kääntää sitten kulkunsa länteen ja laskeutuu Tenon huomaan. Áhkojohkan suupuolella sijaitsee Suomen Ladun tukikohta Akumaja.

Pohjoiseen vaellettaessa kohtaa maastoajoneuvojen kulku-uria, jotka paistavat vaaleina viiruina tunturinummilla. Purot ja joet levittävät latvauomansa soille, mutta soita pystyy kiertämään.

Báđošoaivin länsirinteellä pysäyttää paljon vähemmälle huomiolle jäänyt vanha kivinen porokaarre, jonka vieritse mönkijäjälki juontaa kohti Birkeleakšán niittypalstaa. Lohkareista ladottuun aitaan nojaten katse hakeutuu Norjan puolen korkeille tuntureille, jotka tuntuvat viittovan luokseen, milloin mistäkin suunnasta Paistuntureiden erämaa-aluetta.

Vaellus jatkuu uuden porukan kanssa heti pohjoispuolen reissun jälkeen. On kesäkuun kolmas viikko. Vuolaan Suttegáldun lähteen laskujoen varressa kukkivat rentukat ja pajulintu laulaa. Luomusjoen leiripaikan tasaisella kangasmaalla, kullerokenttien vieressä, on ensimmäinen yösijamme, ja kunnon sadepäivän vuoksi myös päiväsijamme.

Erkanemme illansuussa leiripaikalta ja Kevonreitiltä ja suuntaamme kesäillan ja -yön valoissa Gámahbelvárrin ja Leammašvárrin rinteitä kaartaen itään, lähelle Vuollašsuorgin ja Vuollašjohkan yhtymäkohtaa. Matkalla kukkivat sielikkö- ja kurjenkanervakentät ihastuttavat ja pakottavat polvistumaan usein.

Aamuyön viileydessä teltat nousevat vaivaiskoivuvarvikon reunaan ja muutaman koivun katveeseen.

Sade siirtää taas lähdön iltapäivään. Vuollašjohkan ylityksessä joutuu riisumaan vaelluskengät, samoin Geatgiellasjohkan kohdalla.

Kaamasjoen latvapalmikot kokoaa matalavetinen satametrinen uoma, jonka ylittää helposti kivisärkillä mutkitellen. Korkean, yöauringossa keltaisena hohtavan hiekkamellan päällä näkyy etsimämme porokämppä. Se on siisti, ja tuvan suojissa on hyvä valmistaa iltapalaa. Toinen teltoista nousee varpukankaalle.
  

Juhannusaatto. Uupuneen unet kaikkoavat kokovartalopesulla joessa. Aurinko paistaa täydeltä terältä ja ilma on lämmennyt. Hitaan aamun jälkeen matka jatkuu helppokulkuisen Njoammelgielaksen etelänokan poikki. Nautimme yhteisen juhannuspäivällisen alkukeiton lounaaksi Njáhkájohkan varressa.

Ruohtervađđan rinteet laskeutuvat Rautujärven pohjoisperukkaan, ja järven itäpuolella kapuamme kapealle harjulle. Valkorunkoisten koivujen lomassa poropolku välillä katkeaa ja jatkuu taas. Toisella puolella välkehtii Rautujärvi ja toisella puolella kumpuilevat hiekkakankaat.

Asetumme lahden perukkaan. Pohjukan hiekkaranta jatkuu veteen ja joutuu kahlaamaan hyvän matkaa kovalla hiekkapohjalla ennen kuin vesi yltää polveen ja pystyy heittäytymään uimasilleen. Aah! Uintiretkeä seuraa elähdyttävä yhteinen ateria ja sen ainoa mieleen muistuvan laulun muutamat säkeet pitää loilottaa kahdesti.

Tähän päättyi vaelluksen helppo osuus, sillä sää vain lämpenee ja helle lepää tukahduttavana peittona. Sávzavađđan koivikot ovat tiuhempia, sammal- ja varpumatto pehmeämpi kuin edellisinä päivinä. Ja räkkä on herännyt.

Kaakkoisrinteen avokallioalueen kohdalla kartan käyrissä on mutkia, mutta silti ihan sellaista kalliomylläkkää ei osannut odottaa. Avokalliot puskevat jyrkkinä töppyröinä varvikosta ja kulkureittiä joutuu hakemaan. Notkelmissa on pieniä lampareita. On pakko pitää pitkä lounastauko pahimman kuumuuden ajan.
 

Ivvár Ovlá Goahteluoppalin vedet purkautuvat Guhkesjávriin helposti ylitettävänä purona. Koivut ja mätässaran uudet peruukit ovat heleän vihreitä. Vasta Cuokkašvárrin harvapuustoisella koillisrinteellä tuuli viilentää. Iltavalossa etäisyydessä näkyvät lammet kiiltävät hopeisina peileinä ruskealla tundralla, kauimmaisena järvi 281,2, määränpäämme.

Maasto on epätasaista, tiheiden vaivaiskoivupensaikkojen ja uhkeiden, valkoisina kukkivien suopursukasvustojen välistä pitää yrittää löytää helpompaa reittiä. Ihmeen kaupalla kaikille löytyy teltanpaikka. Raikkaana puhaltanut tuuli asettuu ja vastarannan harva koivikko heijastuu veteen.

Aamuaurinko kuumentaa teltan ja herättää. ”Kattilasuihku” raikastaa olon ja karistaa unet. Viilentävä tuuli pitää räkkää kurissa, kun matka jatkuu.  čieskadas-Suolojávrin laskujoella on taas riisuttava kengät ja laitettava kahluuvarusteet. Kapeiden ja pitkin järvien ketju on niin alhaalla rinteiden alla, ettei niistä näy kuin vilaus välillä. Idemmäs siirretyn poroaidan tolpat hohtavat uutuuttaan. Vasta sen jälkeen, kun rinkat on hinattu aidan toiselle puolelle ja kaikki ovat matoina ryömineet aidan ali, tarkkasilmäisin hoksaa, että muutaman kymmenen metrin päässä olisi ollut veräjä!

Lammelle laskeutuva mönkijäjälki helpottaa hetken kulkua, kun tarvomme viimeiset kilometrit Vuolimus Cuokkajávrin rantaan, lähelle koskena kohisevaa jokea. Järvi lepää peilityynenä heijastellen rantakoivikoita pehmeässä iltavalossa.

Cuoggá työntyy vuolaana uomaansa. Leveyttä on sen verran, ettei loppumatkan pohjan muotoja näe, mutta veden pinnan liikkeistä täytyy päätellä syvyydestä sen minkä voi. Sauvat pitkiksi, lantiovyö auki, rintaremmi auki. Yksi kerrallaan siirtelen sauvoja ja jalkoja. Jokainen jalansija on valittava huolella. Joki syvenee lähempänä vastarantaa ja veden paine kasvaa, sauvat tärisevät ja jokaista siirtoa varten ne on nostettava vedestä, jotta saa ne sijoitettua haluamaansa paikkaan. Vesi nousee polven yläpuolelle, mutta vain lyhyellä matkalla.

Huh, selvisin! Ajatus on yhteinen, kun kääritään märkiä housunpuntteja alas.

Cuoggá pysyttelee näkymättömissä jyrkänteiden kehystämässä syvässä uomassaan, mutta kohina kantautuu vaimeana. Vuolit Beanatjohkan yli pääsee varovasti taiteillen terävillä pintakivillä ja poroaidan alitus käy jo rutiinilla. Stuorrafàlis-tunturin matalalla selänteellä henkäistään syvään: horisontissa kohoavat Rasttigaissa ja muut Norjan lumihuiput.

Jollei tuulisi, helle olisi sietämätön. Karttaan merkityn purouoman kivikon alta kuuluu solinaa, mutta vettä ei näy. Onneksi moreenirinteestä pienenä norona lirisevästä lähdepurosta saa raikasta vettä varovaisesti ottamalla. Se on kylmää ja hyvän makuista.

Päivän toinen onnenkantamoinen on Vuogojávrin rannalta saapuva mönkijäjälki – ja vielä silta Vuogojarjohkan yli! Kummasti kovapohjainen ura keventää askelta. Mutta sitten se siirtyy väärälle puolelle luonnonpuiston rajaa.

Viimeinen maastoyö vietetään paljakassa pienen lammen lähellä. Tuuli vilvoittaa ja häätää hyttysiä.

Viimeinen vaelluspäivä on kuumin, varjossa +28⁰C. Puiston rajapaalut ovat usein kenossa ja yhden kokonaan kaatuneen pystytämme uudelleen. Ylämaissa koivikko on vielä harvaa ja jänkien laidoilla suopursukasvustot kukkivat valkoisena ryöppynä. Maaston laskeutuessa puusto tihenee, varvikko kohenee ja tuuli ei tavoita enää.

Retkotamme viimeisellä lounaslammella voipuneina. Hiki valuu. Kun kuljemme Kevonreitin poroaidan veräjän läpi, heti helpottaa: ei enää kauan, kun taksi hakee, saa kylmää juotavaa ja pääsee suihkuun!