Outo otus

07.06.2019 09:57 | Pertti Koskimies

Lehtokurppa on kahlaajaksi kummallinen: se asuu metsässä!

Lehtokurppa on outo otus, kahlaajaksi kummallinen. Se ei ole solakka eikä pitkäjalkainen, ei asu suolla eikä avomaalla, ei mekasta kuin palosireeni pesänsä ja poikastensa luona.

Kaikkea muuta lehtokurpasta eivät tosin saksalaisetkaan tiedä.

Lehtokurppa asuu metsässä, hiippailee puiden suojissa ja tyytyy poikastensa luota yllätettynäkin vain itkuisesti määkimään ennen livahtamistaan tiheikön varjoihin.

Lehtokurpan tapaa metsänpohjalta vain sattumalta, kun se räpsähtää kulkijan jaloista hoippuvaan pakolentoon ja heittäytyy hetimiten uuteen piiloon, vain punaruskea pyrstönseutu välähtää säikähtäneen ihmisen silmiin.

Mutta on lehtokurpallakin heikko kohtansa, soidinlento, jolla koiras kiertelee vakituista reittiä puunlatvojen päällä huhtikuulta heinäkuulle, ilta- ja aamuhämärässä. Lentoradan halkaisija on puolen kilometrin luokkaa. Kanahaukan varalta lehtokurpan silmät ovat niin sivulla päässä, että lintu näkee myös taakseen, 360 astetta päätä kääntämättä.

Mekaanisen jäykkien siivenlyöntien ja kurnuttavan ja sipisevän äänen avulla koiras houkuttelee parittelukumppaneikseen tavallisesti kahdesta neljään naarasta 40–130 hehtaarin elinpiirilleen. Vaan eipä perhe-elämä koirasta sitten kiinnostakaan, sillä niin haudonta kuin lastenhoitokin jäävät naaraan vaivoiksi. Untuvikot lähtevät pesästä, piipertävät ja syövät ensimmäisestä elinpäivästään, joten emon rooliksi riittää hautoa hievahtamatta suojaväriinsä luottaen sekä jälkikasvun opastaminen otollisille ruoka- ja suojapaikoille. Yksinhuoltajuus toimii kahlaajien lisäksi sorsilla ja kanalinnuillakin, joilla on yhtä omatoimiset untuvikot.

Koska lehtokurpan elämää ei pysty tarkkailemaan toisin kuin avoimesti näyttäytyvien päivälintujen, kurpasta leviää monenlaisia luuloja. Kokeneetkin lintututkijat kiistelevät esimerkiksi siitä, voiko naaras kantaa poikasiaan parempaan turvaan kuin orava ikään. Silloin tällöin naaras nimittäin ponkaisee ihmisen edestä vaivalloisen näköiseen lentoon kuin jokin möykky mahansa alla, mutta se selitetään taivutetuksi pyrstöksi.

Tätä, kuten montaa muutakaan epäselvyyttä, ei tarvitsisi taivastella, jos tutkijat ja luontoväki yleensäkin osaisivat muitakin kieliä kuin englantia, etenkin saksaa, joka oli ornitologian ja tieteen valtakieli viime sotiin saakka. Maailman paras lintukäsikirja, 1,2 metriä kirjahyllystä vievä Handbuch der Vögel Mitteleuropas (1966–2005), selostaa vaikeasti löydettävistä alkuperäisjulkaisuista varmoja tietoja, että naaras todella kantaa alle rastaankokoisia untuvikkoja jalkojensa ja alas taivutetun pyrstönsä välissä jopa sata metriä, pienempiä nokassaan.

Kaikkea muuta lehtokurpasta eivät tosin saksalaisetkaan tiedä.

Pertti Koskimies