Outo kumma Kuola

17.09.2018 10:00 | Sauli Herva

Luoteis-Venäjällä sijaitseva Kuolan niemimaa on outo ja kummallinen maanääri. Omituisella tavalla alue on samanaikaisesti sekä suurenmoisten luonnonrikkauksien luvattumaa että lohduton teollisuushelvetti. Kuola avartaa ja hämmentää luontoretkeilijää.

Euroopan kartalla Kuolan niemimaa oli vielä 1800-luvun lopulla ja osin 1900-luvun alussakin pelkkä suuri valkoinen täplä, Terra incognita, viimeinen tuntematon erämaa. Ainoastaan seudun rannikot tunnettiin kunnolla tai edes jotenkuten.

Vihreä taiga levittäytyy melkein neitseellisenä joka suuntaan niin kauas kuin silmä kantaa.

Pienen autonomisen Suomen nuoret, sitkeät ja toimeliaat luonnontutkijat säntäsivät A. E. Nordenskiöldin löytöretkien vanavedessä ja innoittamina kartoittamaan aluetta ja piirsivät samalla itsensä lähtemättömällä tavalla luonnontieteitten historiaan.

Eläintieteilijä, professori J. A. Palménin johtamasta vuoden 1887 suuresta suomalaisesta Kuolan-retkestä liikkeelle lähtenyt tieteellinen tutkimus ja teollistumiskehitys on ajoittain voinut olla karua ja kovakouraista, kuten modernissa maailmanjärjestyksessä yleensä kaikkialla muuallakin.

Kuolan niemimaan ja varsinkin Hiipinän tuntijana maailman laajuista mainetta niitti suomalainen geologi W. Ramsay. Hän oli osallistunut jo vuoden 1887 tutkimusretkelle, ja jatkoi alueen kartoittamista vuosina 1891–92.

Kuolan niemimaa on pinta-alaltaan kutakuinkin Lapin maakunnan kokoinen, noin 100 000 neliökilometriä. Aivan kaakkoisinta rantaviivaa lukuun ottamatta koko valtava alue sijaitsee napapiirin yläpuolella.

Hallinnollisesti Kuolan niemimaa kuuluu Murmanskin alueeseen. Asukkaita on yli 800 000 ja suurin osa väestöstä asuu Kuolavuonon rannalla Murmanskissa tai alueen muissa merkittävimmissä kaupungeissa, kuten Kantalahti, Montšegorsk ja Severomorsk.

Kuolan niemimaan kaksi oudointa ja kummallisinta erikoisuutta ylitse muiden ovat massiiviset ja geologialtaan maailman laajuisesti poikkeukselliset Hiipinätunturit sekä Vienanmeren pohjoisella rannikolla elävät pomorit.

Pohjois-Suomen pääkaupungista Rovaniemeltä lyhin reitti Kuolan niemimaalle käy maanteitse Sallan Kelloselän raja-aseman kautta Kantalahteen. Jo pian rajan ylityksen jälkeen satunnainen matkaaja voi joutua hämmennyksen valtaan.

Metsänhoidolliset käytännöt vaikuttavat tyystin erilaisilta kuin mihin Suomen puolella on totuttu. Yhtäkkiä kaikkialla on harventamatonta pusikkoa ja kirveen koskematonta vanhaa havumetsää. Vihreä taiga levittäytyy melkein neitseellisenä joka suuntaan niin kauas kuin silmä kantaa.

Vasta lähempänä Pietari–Murmansk -valtatietä ja Kantalahden kaupunkia maiseman rauhaan alkaa räsähtää säröjä ja kontrasteja. Voimalinjoja ilmestyy kuvaan mukaan ja kohta niitä on sikin sokin kaikkialla ja holtittomasti maisemaan viskeltyinä.

Ja sama kuvio toistuu oikeastaan kaikkialla: missä ihmisen toiminnan vaikutus vähänkin ylipäätään näkyy, se näkyy enimmäkseen rumana ja rähjäisenä.

Tässä suhteessa Kuolan niemimaa näyttäytyy voimakkaiden kontrastien ja jyrkkien vastakohtaisuuksien maankolkkana.

Hiipinätunturit ovat geologian näkökulmasta katsottuna varsin poikkeuksellisia. Tunturit ovat noin 350 miljoonaa vuotta vanha, 1 327 neliökilometrin laajuinen monifaasinen syväkivimassiivi, joka on muodostunut koostumukseltaan harvinaisista ja rakenteeltaan erilaisista nefeliinisyeniittimagmoista.

Tämä ei tietenkään kerro juuri mitään, paitsi geologeille, mutta tarkoittaa käytännössä muun muassa sitä, että Hiipinä on tullut tunnetuksi harvinaisista mineraalilöydöistä sekä näiden isoista ja koristeellisista kiteistä ja kidesykeröistä.

Maailman noin 4 000 tunnetusta mineraalista yli 1 000 löytyy Hiipinästä. Näistä 264 on löydetty ensimmäisen kerran Kuolan niemimaalta ja 115 nimenomaan Hiipinätuntureilta, mikä on omalla alallaan eräänlainen maailmanennätys.

Pomorit – kuten Vienanmeren rannikon asukkaat Kuolan niemimaan etelärannalla itseään kutsuvat – ovat erillinen etninen ryhmä venäläisten keskuudessa.

Vienanmeren pohjoinen rannikko Porjan lahdelta (Turjan niemestä) aina Pyhäniemeen saakka tunnetaan Turjan rannikkona ja sen asukkaat Turjan pomoreina. Pomorit pitävät itseään Novgrodin seuduilta muuttaneiden muinaisten uudisasukkaiden jälkeläisinä.

Monet pomorien kulttuurin piirteet heijastelevat kuitenkin suomalaisia, saamelaisia ja karjalaisia tapoja ja perinteitä, kuten naapurikansoilta omaksuttuja kalastus- ja metsästysvälineitä ja niiden nimityksiä.

Lohen, silakan ja turskan pyynti sekä hylkeiden, mursujen ja maitovalaiden metsästys on iät ja ajat ollut pomorien talouden perustana. Pomorit eivät tyytyneet tutkimaan ja hyödyntämään pelkästään Vienan meren rannikkoa, vaan retkeilivät ja perustivat pyyntileirejä ajoittain Norjan Finmarkenia, Huippuvuoria ja Novaja Zemlyaa myöten.

Myös karjanhoitoa, kuten porojen, lampaiden, vuohien ja nautojen kasvatusta on harrastettu yleisesti, mutta ankaran ilmaston ja köyhän maaperän takia varsinaisesti maanviljely ei ole ollut kannattavaa.

Nämä tuotteet on saatu hankittua pomorien vilkkaasti harrastamalla kaupankäynnillä.

Nykyaikainen materialismi on muuttamassa voimakkaasti pomorien perinteistä elämäntapaa, mutta yhä edelleen Turjan rannikolla vierailu on kuin aikamatka sadan vuoden takaiseen onnelliseen maailmaan.