Ounasjärveltä Pirtukirkolle

20.04.2018 13:23 | Sauli Herva

Moottorikelkkaura vie läskipyöräilijän halki Tunturi-Lapin mahtavimpien seutujen. | Teksti & kuvat Sauli Herva

Ajatus Hetasta Ylläkselle tai päinvastoin vaeltamisesta tuntuu useimmista kohtuullisen pitkältä huikoselta. Monien mielestä se voi kuulostaa jopa käsittämättömän pitkältä taipaleelta pelkästään lihasvoimin tehtynä.

Mutta siihen hulvaton ilottelu loppuikin.

Kuinka huvittavaa oikeastaan onkaan se, miten urbaanin maailman simulaatioissa tempoileva ihminen on ahtaan ruutukaavamittakaavansa vanki.

Hämmästyttävä tosiasia on, että pitkäkin matka kyllä taittuu, kunhan rupeaa lappamaan jalkaa toisen eteen. Hiihtämällä ja soutamalla matkanteko on peräti vauhdikasta, ja purjehtimalla tai pyöräilemällä se on suorastaan lentämistä.

Tämä kaikki täytyy kuitenkin jokaisen itse kokea ja kokeilla. Tieto ja ymmärrys syntyvät yksinomaan kokemuksen kautta. Vain käsi käsittää.

Hetta-hotelin baarissa Yllästunturi ja Äkäslompolon kylä tuntuivat olevan ihan lähellä, melkein näköetäisyydellä kansallispuiston toisessa päässä. Reittimme veisi Hetasta Pallas-Ylläs kansallispuiston tuntureiden länsipuolitse Könkäsen-, Vuontis-, Toras-, Särki-, Nivunki- ja Äkäsjärvien kautta kohti Yllästä.

Matka tuntui kerrassaan jopa naurettavan lyhyeltä. Mutta niin kuin monesti ennenkin on tullut todistettua, sormi etenee kartalla paljon nopeammin ja kepeämmin kuin miehet maastossa.

Eväiden hankkimisessa, huoltokelkan tankkauksessa ja reen pakkaamisessa, ynnä muissa lähtövalmisteluissa ja vehtaamisissa venähti yli puolen päivän. Vihdoin kahden maissa iltapäivällä istuimme läskipyörien satulassa.

Pilvipoutaisessa leudon hautovassa huhtikuisessa keskipäivässä laskettelimme Ounasjärven jyrkältä penkalta jäälle ja lätäkön yli toiselle puolelle. Hetan kylämaisema hävisi näkyvistä mäntykankaiden siimekseen sukeltaessamme. Johan taas elämä helpotti.

Pelikenttänä avautui subarktinen taiga. Moottorikelkkareitti oli meille uusi ja ennen kulkematon.

Ensimmäiset kilometrit Pekkalanvaaran ylitse Saurajänkkälle ja Neljännestolpantievalle olivat nousuvoittoisia rytmikkäästi kumpuilevia kankaita ja siellä täällä kankaita puhkovia kallioita, läskipyöräilijän kannalta varsin viihdyttävää metsämaastoa.

Harjujärvellä maasto tasaantui loivasti viettäväksi nousuksi ja kävi omalla tavallaan mitään sanomattoman yksitoikkoiseksi, harmaana päivänä melkeinpä tympeäksi. Tuntiin ei otettu yhtään valokuvaakaan, mikä omalla kohdallani tarkoitti ennätystä.

Nyt satulassa oli aikaa pohdiskella ja antaa ajatusten ja maisemien soljua, meditoida maailman menoa ja merkityksiä.

Kohti etelää siis todellakin vaelsimme. Niin pitkä on Suomi-neito ja niin laaja Lapinmaa. Avarat ovat selkoset neitosen harteilla ja ryntäillä.

Jonkinmoisen ohuen käsityksen rakkaan isänmaamme mittasuhteista voi kuka tahansa halutessaan saada vaikkapa autoilijana ratin takaa.

Helsingistä Olympia-stadionilta kohti Kilpisjärven Saanatunturia suunnattaessa on Oulussa Raattin urheilukeskuksessa päästy vasta nipin napin puoliväliin. Tornionlaaksossa lähempänä Ylläksen korkeutta Pellon ja Kolarin kuntien rajamailla ollaan puolestaan jäljellä olevan osuuden puolitaipaleessa.

Siitä eteenpäin koko loppumatka Kilpisjärvelle, valtakunnan rajalle ja Norjan vuorille saakka on pohjoisen selkosia, Tunturi-Lappia ja Enontekiön joikumaita.

Harjuojan varressa suotilkkujen kirjomaa vastamäkeä piisasi Uskotonvuomaan ja Kirkkotievoille saakka, missä ura saavutti vedenjakajan suunnilleen 370 m korkeudessa ja noin 90 m Ounasjärven tasoa ylempänä.

Vähitellen reitti taittui laskuun, mutta niin loivasti, ettei sitä polkiessa juuri huomannut. Pian oltiin Siosjärvellä, missä moottorikelkkaura leikkasi viimeisen Hetan alueen latuverkoston piiriin kuuluvan kunnostetun latureitin.

Siosjärvellä harmaiden pilvien lomasta alkoi pilkahdella taivaan kirkkautta. Kameramies satulassa heräsi ja valpastui.

Näkymät suoaukean ja tunturinjuurimänniköiden ylitse Ounastuntureille – Haaravaaraan, Välivaaraan ja Rautuvaaraan – avautuivat kerrassaan henkeäsalpaavan kauniina ja hulppea hankikanto kruunasi kuvausolosuhteet. Tunturi-Lappia parhaimmillaan.

Vedenjakajalta kelkkaura vei lievään myötämäkeen kutakuinkin Siosjoen mutkikkaasti polveilevaa juoksua noudatellen. Siosjärven jälkeen maasto jatkui enimmäkseen yhtä lailla mitään sanomattoman yksitoikkoisena kuin vähän aiemmin vastamäkeen poljettaessa.

Harvapuustoisia tai aukeita jänkiä oli vähän enemmän – ja suurempia.

Seuraavan kerran upeinta Tunturi-Lappia ja Ounastuntureita päästiin ihastelemaan reilun tunnin polkemisen jälkeen Rautuvuomassa, idässä horisontissa siinsi tällä kertaa saagojen ja satujen tarunhohtoinen Outakka.

Näillä tienoilla tunturin juuressa Outakan länsilaidalla kyyhöttää Tunturi-Lapin kenties paras piilopaikka, Rautuojan autiotupa.

Lyhyen polkaisun päätteeksi saavutettiin iltapäivän määränpäänä ollut toinen idyllinen kämppä, Puolitaival. Opaskyltti ja siihen liimattu St1-tarra kelkkauran varressa kertoivat, että Hetan bensapumpulta on tänne 23 km.

Puolitaipaleen tupaa oli vast’ikään kunnostettu. Autiotuvaksi se oli poikkeuksellisen siisti. Vieraskirjan mukaan kämppä oli ollut vähällä käytöllä tai sitten moottorikelkkailijat livahtavat ohi niin vikkelästi, etteivät ehdi kämppäkäyntejään edes kuittaamaan.

Läskipyörillä vaellettaessa kämppiin ja huoltokelkkaan tukeutumisessa on se hyvä puoli, että mukaan voi pakata kaikenlaista yltäkylläisyyttä, kuten esimerkiksi yhdet huurteiset aurinkoisessa illassa lämpimällä kämpänseinustalla nautittaviksi.

Eihän ”unsupported” ajattelussa sinänsä mitään vikaa ole, mutta toisaalta se voi rajoittaa erämaareissun näköaloja ja nautintoja aivan turhan päiten. Taivalta taitettiin lihasvoimalla hikoillen, mutta kärsimyksen maksimoiminen ei ollut retken tärkein idea, saati pääasia.

Täysikuun loimotus Ruototunturin yllä ja Puolitaipaleen hulppeat olot valvottivat retkeläisiä myöhään ja nukuttivat pitkään.

Kello oli taas ehtinyt hyvinkin puolipäivään ennen satulaan nousemista, mikä iltapäivästä meinasi kostautua kelkkauran alkaessa ankarasti porottavassa auringon paahteessa paikoin uhkaavasti pehmentyä.

Ruostejänkkän ylityksen jälkeen tultiin ensin kunnanrajalle ja saman tien Näkkälän ja Muonion paliskuntien välisen poroaidan portille. Rajajänkkän tienoilla saavuttiin myös kuusirajalle ja pian sen jälkeen Kiekeröjärvelle.

Hankikannolla ajaen poikettiin kurkistamaan rannalla kyyhöttävän Kiekerörovan vuokrakämpän pihapiiriä. Saunomaankin olisi päästy, mutta sillä kertaa se ei osunut oikein muuhun ohjelmaan.

Aihkivaaran kohdalla pudoteltiin parikymmentä metriä alemmas. Könkäsenjärveä lähestyttäessä kuivat mäntyvaltaiset kankaat vaihtuivat Ruotto-ojan paikkeilla korpien rääseiköiksi.

Könkäsenjärven tienoilla kelkkareitti haarautui ja maasto muuttui vaihtelevammaksi. Hätiköimällä risteyksessä olisi illaksi voinut päätyä Vuontisjärven sijasta Ylimuonioon.

Parin kilometrin päästä ylitettiin kristallin kirkasvetinen Pahajoki ja tiirailtiin rantapenkalta pinnanaliseen tammukoiden valtakuntaan. Tuntureiden uumenista purkautuvien lämpimien lähteiden ansiosta puro pysyy ilmeisesti ainakin osittain sulana yli talven.

Vähän matkaa eteenpäin Hirvaspalon ja Rantapalon välisellä Pitkäjänkkällä törmättiin päätä pahkaan porotokkaan.

Keräs-Sieppin -maantien jälkeisellä Keräsjoen partaalla sipaistiin pikaisesti kenttälounaat huiviin. Korkealta räkittävästä auringosta huolimatta kipakka viima vihmoi vaeltajia sen verran kylmällä, että pitempään taukoloikoiluun ei ollut aiheellista ryhtyä.

Iso Puukeron ja Tuomirovan välisessä kurussa väijyi ikivanha harmaantunut hirvipassitorni jo jahtikautta odottaen. Vähän ennen Vuontisjärven autiokämppää ikivihreä riemukaari tervehti komeasti kelpo uurastuksesta selvinneitä talvipyöräilysankareita.

Hetasta lähdön jälkeen oli poljettu kaksi iltapäivää ja noin 10 tuntia. Matkaa oli taitettu yhteensä noin 50 km. Leppoisine taukoineen ja varsin monine kuvaussessioineen toteutunut etenemistahti oli luokkaa 5 km/h.

Vuontijärven kämppä on ihmisen kokoinen. Siinä on vielä jäljellä sellaista aitoa ja oikeaa autiotupahenkeä, toisin kuin nykysuuntauksen mukaisesti tuntureihin rakennetuissa ”pohjalaiskartanoissa”.

Vanhassa tyylissä on hienoa se, että kaikessa ei ole tarvinnut aina liioitella. Ennen vanhaan osattiin olla kohtuullisia ja toimia hillitysti.

Sitä vastoin kämppien paikat valittiin huolellisesti ja oikein. Vuontisjärven kämpältä itään Pallastuntureille levittäytyvä näköala on eräs Tunturi-Lapin komeimpia. Pallastunturit ovat kansallismaisemaa ilmansuunnasta riippumatta, mutta lännen puolelta avautuvat näkymät ovat vähemmän tunnettuja.

Seuraavasta päivästä uumoiltiin tyyntä ja lämmintä. Oletettavasti kelkkaura pehmenisi ja muuttuisi sohjoiseksi jossain vaiheessa päivää, joten varhainen liikkeelle lähtö asetettiin toiveikkaasti tavoitteeksi.

Mutta makoisasti nukutti Vuontisjärvelläkin. Ämmäraukanjänkällä veivattiin nipin napin ennen puolta päivää. Iltapäivällä selvisi, että toki aikaisemminkin olisi voitu matkaan lähteä ja eteenpäin rientää.

Kipakan yöpakkasen jäljiltä kelkkareitti oli aamulla kivikova. Vuontisrovan länsipuolitse 10 km Torasjärvelle sujahtivat jäisellä kelkkauralla vajaassa tunnissa.

Vielä vauhdikkaampi revittely Torasjärven teräshangilla aiheutti sen, että ennen Maankaulaa etelään haarautuneen vaihtoehtoisen kelkkareitin risteys livahti ohi ihan huomaamatta. Seuraavat 10 km matka jatkuisi siis Toras-Sieppin ja Särkijärven jäitä myöten.

Lapin kylien kulttuurimaisemissa polkeminen osoittautui mukavaksi vaihteluksi. Olostunturin silhuetti jäi Torasjärvellä oikealle ja Mesopotamia, Spede Pasasen piilopirtti, ohitettiin Toras-Sieppin päässä juuri ennen Särkijärvi–Raattama välistä maantietä.

Lyhyen kannaksen jälkeen vauhtileikittelyä päästiin jatkamaan Särkijärven teräshangilla, mutta siihen hulvaton ilottelu loppuikin.

Moottorikelkkareitti nousi Särkijärveltä 260 m korkeudesta verraten jyrkästi parin kolmen kilometrin matkalla satakunta metriä ylös. Metsän suojassa jälki muuttui pehmeämmäksi ja polkeminen hitaaksi ja hikiseksi puurtamiseksi.

Särkitunturin itäpuolella Kuusajärvellä ja Liikamaassa humisi komeaa ikivanhaa petäjikköä. Karumpi totuus Lapin metsäerämaista paljastui Heinäjänkkällä, missä kurjat näkymät Mielsattiselän puolipaljaiksi parturoiduille vaaroille pisti miehet mietteliäiksi. Hyöty ja hyvinvointi – mitä ne ovat ja miten me niitä mittaammekaan?

Myöhäinen kenttälounas nautittiin Ruostevaaran reunamilla. Iltapäivän aurinko pehmensi kelkkajäljen märäksi ja hankalasti upottavaksi soseeksi. Tukevasta tankkauksesta huolimatta etenemisvauhti hidastui.

Äkäsjärven rantaan Äkäslompolo–Muotkavaara väliselle maantielle saavuttiin myöhään illansuussa.

Tilannekatsaus tarjosi kaksi vaihtoehtoa, joko leiriytyminen maastossa tai ilmatankkaus renkaisiin ja asfalttipikataival Tiurajärven kautta Ylläkselle. Moottorikelkkareitti olisi noudatellut aika lailla maantielinjausta, joten valitsimme jälkimmäisen.

Pirtukirkon baarissa kilistelimme naamat ilosta hehkuen jo tunnin kuluttua.