Nostalgiahiihto

25.02.2019 | Jouni Laaksonen

Hiihtoloma Vantaalla vei takaisin lapsuuden talviin.

Olemme viimeiset kymmenen vuotta lähes joka hiihtoloma vuokranneet mökin jostakin pohjoisen hiihtokeskuksesta ja nauttineet laduista kauniissa maisemissa. Sama oli suunnitelma myös viime vuonna, mutta vaimon työmatka muutti viime tingassa asioita niin, että matkustimmekin etelään päin ja vietimme valtaosan hiihtolomaviikosta Vantaalla sukuloimassa.

Asumme Kuhmossa, jossa paksu lumipeite tuli jo marraskuussa. Vanhempani kertoivat alkutalven olleen Vantaalla pääasiassa lumetonta, mutta hiihtoloman aikaan pääkaupunkiseudulla oli mukavan talvisen näköistä. Mieleeni juolahti, että olisi hauska tutkia, onko lapsuuteni ja nuoruuteni latuverkostosta mitään jäljellä.

Alakoululaisena, 1970-luvulla, hiihdimme isän kanssa Vantaan, Sipoon ja Keravan rajamaastoissa. Nuorukaisena 1980-luvulla hiihtelin säännöllisesti viikonloppuisin 30–50 kilometrin lenkkejä samoissa maastoissa.

En koskaan hiihtänyt harjoittelumielessä, vaikka paikallisen urheiluseuran ikäkausimittelöihin osallistuinkin. Hiihdin, koska nautin hiihtämisestä, pitkäkestoisesta liikunnasta luonnon keskellä.

Lyhyttä pururataa en ole koskaan jaksanut kiertää ympäri ja ympäri, vaan haluni on aina ollut hiihtää kulloiseenkin päivään ja mielentilaan sopivan pitkä lenkki, mieluiten koko ajan uusissa maisemissa. Tällaisia Vantaan Kuusijärven ja Keravan Keinukallion väliltä, nykyään Sipoonkorveksi kutsutulta alueelta löytyi 1970–90-luvuilla. Löytyisikö edelleen?

 

Pyysin isältä sukset lainaksi. Isän pölyttyneet sukset ja sauvat olivat autotallissa, ja hieman pidemmän etsiskelyn jälkeen löytyivät myös monot leveisiin rotanloukkumallisiin kolmipiikkisiteisiin. Isä aprikoi, voiko leveillä siteillä nykyladuilla hiihtää, mutta päätin lähteä kokeilemaan.

Nuorena lähdin hiihtämään kotipihasta, sillä silloin ei Nikinmäen omakotitaloalueen pikkutiestöä hiekoitettu. Nykyään hiekoitetaan, ja muutama metsän läpi kulkenut oikolatumahdollisuus on hävinnyt uusien talojen myötä. Kävelymatkaa ei silti ollut kuin vajaat kaksi kilometriä Isokivelle, jossa on Sipoonkorven latureitistön lähin piste.

Laitoin Isokivellä sukset jalkaan ja huomasin että kun latukone ei ollut ajanut aivan tuoreeltaan, vaan moni sivakoija oli ehtinyt väljentää rautatietä, leveänmalliset siteet eivät aiheuttaneet ongelmia.

Latu oli erinomaisessa kunnossa, aurinko paistoi ja pikkupakkanen vallitsi. Joskus voi tuntua, että voitelu on vaikeaa, tai että hiihto karva-, nano- ja zero-suksineen on välineurheilua, mutta näin ei välttämättä todellakaan ole. Suksissani oli 1990-luvulla levitetty purkkipitovoitelu, mutta pito oli hyvä ja luistokin riittävä.

 

Heti ensimmäisten satojen metrien aikana muistot tulvahtelivat mieleen. Tunsin useampaan kertaan, että tiesin, mitä seuraavan mutkan takana on tulossa. En tarkasti muistaen, mutta päälinjatasolla. Tosin avosuot tuntuivat lyhyemmiltä ja mäet loivemmilta kuin muistin.

Tunnistin suon, jonka metsäsaarekkeeseen hiihdimme aikoinaan perheen kanssa nuotioretkelle. Hiihdimme ladulta umpihankeen jokusen sata metriä metsän suojaan. Isä kantoi repussa polttopuut ja nakkien paistaminen jäi näköjään väkevästi mieleen. En muista, oliko maanomistajalta kysytty lupa, mutta jälkiä ei jätetty ja rikos lienee jo vanhentunut. Tämä lienee ollut ensimmäinen talvinuotioni.

Soilla, kuten lapsuusvuosinani tätä aluetta kutsuimme, kapeampi yhdyslatuni yhytti leveämmän baanan. Vantaan kaupunki ylläpitää nykyään leveää latuväylää, jossa on perinteisen latu sekä luistelu-ura. Latu yhdistää Kuusijärven, Hakunilan ulkoilukeskuksen ja Keravan Keinukallion hiihtokeskuksen.

Hiihdin Viirilän kylän urheilukentän ohi ja siirryin muistoissani taas 80-luvulle. Pelasin täällä naapurikylässä kesäisin lentopalloa ja mietin, vieläköhän silloinen kylän puuhamies Matti vaikuttaa urheiluseura Sipoon Myyrissä.

 

Kuusijärvelle näkyi menevän hyväkuntoinen latu, mutta halusin mieluummin jatkaa Bisajärvelle päin. Metsämaisema oli mukavan näköistä. Välillä oli nuorempaa kuusisekametsää, mutta avohakkuualoja ei ollut lainkaan. Paikoin oli jopa kilpikaarnaista sylintäyttävää mäntyä ja maapuutakin.

Nuoruusvuosinani en osannut kuvitellakaan, että nämä hiihtomaisemat olisivat joskus kansallispuistoa. Nykyään pääosa Viirilän ja Bisajärven lenkistä kulkee Sipoonkorven kansallispuiston sisällä.

Bisajärvellä hiihdin järven poikki, kuten moni muukin oli tehnyt. Joku oli kirjoittanut isoin sauvanvedoin hankeen IIVO INNOSTI! Iivo Niskanen oli voittanut olympiakultaa 50 kilometrin hiihdossa reilu viikko aiemmin. Bongasin myös Vantaan Ladun Bisan majan risteykseen pystyttämän komean lumiukon.

En tällä kertaa kääntynyt Hakunilan ulkoilukeskukseen, vaan halusin mieluummin varata aikaa Katronträsketin kapeammille laduille – jos sinne latua menisi. Vantaan kaupungin ylläpitämä latu on leveä ja risteyksissä on selkeät opasviitat. Noin kilometri Hakunilan risteyksen jälkeen osasin vanhasta muistista olla tarkkana ja huomasin viitattoman kapeamman ladun haarautuvan pääuralta oikealle.

Hurrasin mielessäni: Tämän täytyy olla Katronträskin latu. Käännyin sille, ja hetken päästä kalliot alkoivat näyttää siltä että tutun hiidenkirnun täytyy olla jossain lähellä vasemmalla. Sinne kääntyi moottorikelkalla tehdyltä ladulta kapeampi ura, jota lähdin seurailemaan. Kirnu löytyi, mutta lumen peittämänä se ei ollut yhtä näyttävä kuin sulan maan aikaan. Toisaalta kallioilta putosi useassa paikassa mainioita jääputouksia.

Kapealla ladulla ei näkynyt muita hiihtäjiä, ja vanha kuusimetsä oli viehättävää. Kaikkein eniten tavoitin retken tunnelman nyt.

 

Katronträsketiltä johti aikoinaan itäinen reitti Fallträskin kautta Keinukalliolle, mutta sitä latuyhteyttä ei enää ole. Sen sijaan Katronträskiltä johtaa latu Hindsbyn kylälle ja toisaalta eri reittiä takaisin Vantaan kaupungin latuverkostolle.

Kävin palan matkaa Hindsbyn kylällä päin. Palatessani takaisin Katronträskille vastaani hiihti mies. Väistimme kumpikin puolellemme ja hiihdimme toistemme ohi. Kumpikin kuitenkin pysähtyi heti metrin ohi hiihdettyään ja kääntyi katsomaan taakse. Kysyin: ”Oletko sinä Matti?” Mies vastasi  hymysuin: ”Ja sinä olet Jouni.”

Sama Matti, jota muistelin Viirilän urheilukentän liepeillä, on edelleen aktiivinen urheiluseuratoimija, ja juuri hän ylläpitää tätä kapeampien latujen lisäverkostoa. Juttelimme pitkän aikaa, muistelimme lentopalloa, latuverkostoa ja tuttuja. Matti kertoi, että latujen varsilla näkee paitsi jäniksen, ketun ja muiden tavallisempien eläinten jälkiä, toisinaan myös saukon ja villisian jälkiä.

Olipa voimaannuttava kohtaaminen. Koko kotimatkan mietin sitä, miten jotkut ihmiset henkivät pysyvyyttä ja aikaansaamista.

Hiihtolenkkini kesti kolmisen tuntia. Kun Etelä-Suomessa vain on lunta, latuverkostot ovat yllättävän upeat ja monipuoliset. Hiihtämään kannattaa lähteä!

Jälkeenpäin laskeskelin netistä löytävämästäni Sipoon Myyrien latukartasta, miten pitkä hiihtolenkistä tulisi, jos kävisi Kuusijärven, Hakunilan ja Keinukallion ulkoilukeskuksissa, jotka kaikki jätin tällä kertaa väliin. Syntyisi 40 kilometrin mielekäs lenkki.