Muinainen elämäntyyli kytkee luontoon

28.02.2024 | Pauliina Toivanen

Kirjailija ja kuvataiteilija Katariina Sourin luontoyhteys katkesi murrosiässä. Hän löysi sen uudestaan sairastuttuaan kolmekymppisenä paniikkihäiriöön.

Lapsena Katariina Souri oli poikamainen seikkailija. Hän rakenteli majoja ja lauttoja, joita hän uitti Klaukkalan joissa. Hänen perheellään oli Korppoon saaristossa mökki, joten myös ulkosaariston karu kauneus lipui jo silloin syvälle pienen tytön sieluun.

Sourin luontosuhde kuitenkin katkesi täysin murrosiässä. Hän asui pitkään suurkaupungin sykkeessä ja sairastui 30-vuotiaana paniikkihäiriöön.

”Silloin ei puhuttu vielä mielenterveysasioista ja luonnon hyvää tekevästä vaikutuksesta niin paljon kuin tänään. Intuitiivisesti kuitenkin tiesin, että minun oli pakko päästä luontoon.”

Souri muutti Helsingin kantakaupungista Suomenlinnaan. Pitkät kävelyt valleilla, katse kaukana horisontissa, alkoivat hiljalleen rauhoittaa ylivirittynyttä hermostoa.

Katariina Sourin vinkki luontokytkentään: ruokailu marjamättäillä.

Luonnon maagisen realismin Souri aisti jo varhain. Monet lapset elävät rikkaassa mielikuvitusmaailmassa ja luontoyhteydessä, mutta nuoruudessa eksytään maailman vietäväksi. Souri ajattelee, että se on tarkoituskin.

55-vuotiaana hän tietää, että etenkin naiset löytävät takaisin luontoonsa keski-iän ja vaihdevuosien kynnyksellä. Hänelle korkein henkisyyden aste on luontokytkentä.

”Se ei vaadi seremonioita tai uskomusjärjestelmiä, vaan voi olla hyvin arkista: kannan vedet ja ruuat kanoille ja lampaille, ulkoilutan laumanvartijakoirat ja laitan ne aitaukseen.”

Sourin perinnetilukset sijaitsevat Sipoossa, jonne hän on rakennuttanut perinteisin menetelmin hirsitalon. Naapureita ei näy, vain metsää ja peltoa.

”Perinteinen elämäntapa ja perinnemaisema kytkevät minut luontoon. Täällä asuessani olen ymmärtänyt, miten fiksua on, että on hillitön leivinuuni ja hirsiseinät, jotka hengittävät.”

Mystiikka ja muinaiset elämäntyylit näkyvät Sourin kirjoissa ja taiteessa. Souri ei ole perinteinen maisemamaalari. Hän pitää itseään symbolistina. Vaikka hänen teoksissaan on myös erilaisia luontoelementtejä ja maisemiakin, pääosassa ovat arkkityyppiset naishahmot ja eläimet.

”Usein tauluissani ei näy horisonttia, mikä kuljettaa toiseen todellisuuteen kuin missä nyt elämme.”

Suurin osa Sourin ideoista syntyy aamuisilla metsäkävelyillä, kun eläimet on ensin hoidettu. Joskus ideoita kumpuaa myös unimaailmasta.

”Jos herään aikaisin aamulla, saatan jäädä hetkeksi sänkyyn. Aamulla on turhista ajatuksista puhdas mieli, ja silloin ideoita nousee helpommin alitajunnasta.”

Talven koskettavin hetki oli kaamoksen koittaessa Kilpisjärvellä. Souri oli siellä vierailemassa ystävättärensä luona. Kun he saapuivat Peerajärvelle ja astuivat autosta ulos, revontulet pyörittivät aivan heidän päidensä yläpuolella ikuisuussymbolia, kahdeksikkoa.

”Ystävänikin mielestä ne näyttivät todella poikkeuksellisilta. Hän sanoi: Katso, miten revontulet kruunaavat meidät!”

Kohu alkoi kaksi päivää sen jälkeen, kun Souri palasi kotiin pohjoisesta. Hän oli juuri maalannut kilpisjärveläisestä ystävästään samantyyppisen kuvan, josta nousi hässäkkä ennen Lux Helsinki -valofestivaalia. Se oli tilaustyö, ja maalauksessa oli saamelaisrouva ja tunturi.

”Kun tulin takaisin, olinkin rasistinen ja saamelaisia syrjivä taiteilija. Toivun edelleenkin masennuksesta ja uupumuksesta. Vaikka kestän myrskytuulessa pitkään, en tiedä, miten olisin selvinnyt, jos en olisi ollut sitä ennen pohjoisessa latautumassa.”

Souri tietää, että on myös paljon saamelaisia, jotka ymmärtävät, ettei hän kuvannut teoksessaan stereotyyppistä vaan arkkityyppistä alkuperäiskansaa. Maalaus oli yksi 19 teoksen Pohjan kosketus -panoramakokonaisuudesta, joka heijastettiin Senaatintoria ympäröiviin rakennuksiin.

”Se, että teokset projisoitiin vallan linnakkeeseen, oli kritiikkini kolonialisaatiota vastaan. En kuvannut nykysaamelaisia vaan otin kantaa historiallisiin päätöksiin. Omiminen ja riisto tuomalla kopiotavaraa Kiinasta on eri asia.”

Alkuperäiskansojen luontoyhteys kiehtoo Souria ja on hänen mielestään asian ytimessä, kun pohditaan ratkaisuja luonnon monimuotoisuuden hupenemiseen. Sitä tietoa ja muistoa, mitä alkuperäisväestöillä on luontoa kunnioittavasta, alkuperäisestä elämäntavasta tarvittaisiin nyt kipeämmin kuin koskaan.

”Mielestäni se, että alkuperäistä elämäntapaa suojellaan, ei tarkoita hermeettistä ja esoteeristä eristämistä. Alkuperäiskulttuuria voi suojella myös vuorovaikutuksella, kunnioittamisella ja sitä elämällä. Jos on tietoa ja ymmärrystä, mielestäni se on tehty jaettavaksi. Ei sitä ole varaa salata ja menettää.”

Nykyisin Sourin sielunmaisema sijaitsee Sipoon perinnetilusten lisäksi myös käsivarren tuntureilla ja Pohjois-Norjan vuorilla.

”Kytkeydyn suuresti siihen pohjoisen voimaan, mikä liikuttaa syvästi ja mitä ei löydy muualta.”

Metsän ja peltojen keskellä Souri kaipaa myös merta. Sinne on hänen tiluksiltaan matkaa eikä Sipoossa ole pitkiä merenrantakävelyreittejä. Sourin unelmana on, että hänellä olisi joku päivä oma pieni mökki ulkosaaristossa, kuten Tove Janssonilla.

”Ei ehkä ihan niin karu ja pieni saari, siellä voisi olla enemmän kasvillisuutta. Elän itsekseni enkä kaipaa parisuhdetta, mutta joitain unelmia voi olla silti vaikea toteuttaa yksin, kun ikää tulee lisää”, Souri aprikoi.