MOSKUN TALOSSA

12.03.2019 16:20 | Raija Hentman

Moskun eli Aleksanteri Hihnavaaran talo seisoo Korvasen Kotirovan etelärinteellä. Nyt se on syrjässä kaikesta, mutta toisin oli ennen.

Tie lävistää pihapiiriä ympäröivän perkka-aidan, oijustaa talon ja navetan välistä ja siirtyy rehevän pihaniityn poikki aidan toiselle puolelle. Varvikko pyrkii tien reunoilta keskemmäs, jokunen männyntaimi on juurtunut kangasmaahan.

”Se on mettäverinen, on se!”

Toisin oli 1900-luvun alkuvuosina, kun pororikkaan Matti Ponkun poika, Matti hänkin ja Pikku-Ponkuksi kutsuttu, rakensi talon Korvasen Kotirovan laitaan. Vuotsosta Mutenian kautta johtaneelta polkutieltä kääntyi vilkas reitti kulki talon rappujen edestä emämaahan Venäjälle, Nuortijärvelle ja Kuolaan. Siihen maailman aikaan taloja ei ollut taajaan, ja Pikku-Ponkun pirtissä kävi kuhina. Siellä kortteerasivat rahtimiehet, savottajätkät ja uittomiehet, jotka vetivät perässään viinatrokareita ja muuta sakkia. Pikku-Ponku vaimoineen tuskitteli menoa ja halusivat rauhallisemmille maille.

Moskulle paikka passasi hyvin ja vuonna 1911 hän osti valtion maille pykätyt Ala-Ponkun rakennukset. Vieressä oli mainiot vasotusmaat ja hyvät heinäjängät. Sillä pororikkaaksihan Mosku aikoi.

Aleksin isä, Pekka Lakela, Laku-Pekaksi kutsuttu, oli kasvanut huutolaispoikana rikkaan kauppiaan, Sau-Kaaperin eli Gabriel Halosen talossa. Äiti kasusi Moskuvaarassa, Mosku-Aapun ison talon tyttärenä. Isoisältään Mosku-Aapulta Aleksi peri liikanimensä, jolla hänet parhaiten tunnetaan. Isä rakensi talon Hihnavaaraan, Kemijoen varteen.

Jo polvenkorkuisena Moskusta sanottiin: ”Se on mettäverinen, on se!” Sellaiseksi silloin kasvettiin aina kauemmas ulottuvilla kalaretkillä ja ansapoluilla, sitten porohommissa ja tarpeeksi vanhana pyssyn kanssa riistaa naakien. Silloin kun Mosku hankki talon, oli hänellä jo päässään kartta Sodankylän ja Savukosken erämaista ja tuntemus laajeni vuosien myötä Saariselän mahtituntureille asti ja itään, kolttien maille.

Yhtä maatahan ne silloin olivat, ilman valtionrajoja.

Mieheltä ei jäänyt pitkillä erämaareissuilla mikään huomaamatta, kaikki ihmisten ja eläinten jättämät merkit hän luki. Syytä olikin, jotta sai saalista ja ettei tulisi yllätetyksi. Karskilla ja omavaltaisella luonteella tuli hankittua montakin vihamiestä – ja samalla kasvoi maine.

Laskutaidon Mosku oli hankkinut kiertokoulussa ja itse opiskelemalla. Sujuihan se, kun oli terävä pää. Kaupanteon ensiopit hän sai hartsuherrana uitolla. Muonalautalta hän myi jätkille läskiä, leipää, tupakkaa, kapakalaa, teetä ja muuta tarpeellista. Eikä einettä saanut kuin kertynyttä, maksamatonta tiliä vastaan. Luottoa ei ollut ja se aiheutti pahaa verta.

Muonitushomma jatkui Nuortin savotalla, ja kun omia poroja ei ollut myyntiin asti, oli lihat otettava vapaana liikkuvista poroista: merkkaamattomia peurakorvia, jokunen merkittykin ja varmaan myös kolttien poroja. Kemihaaraan vievän tien varresta, Lomperovaaran eteläpuolelta löytää vieläkin Moskun saihomaan kartasta. Siellä, erämaan keskellä porot teurastettiin, suolattiin ja ripustettiin vasiten rakennettuun luovaan kuivumaan. Kevättulvilla ne sieltä kuljetettiin lautalla uittomiehille myytäväksi.

Mosku oli luontojaan kauppamies, ja oman talon hankittuaan elämisen tarpeiden myynti jatkui makasiinin varastoista, joita käytiin täydentämässä pororaidolla Norjan puolelta.

Talon ja perkka-aidan yläpuolella niitty sinnittelee aukeana ja sen pohjoispuolella jo melkein umpeutunut polku johdattaa vanhan poroaidan veräjän läpi. Polku yhdisti Ala-Ponkun ja Aholan talon Luiron rannassa.

Viimemainittu asumus ja Luirojoen uoma jäivät Lokan altaan vesien alle. Vain väylämerkit osoittavan leveäksi paisuneen joen vanhaa uomaa. Moskun aikaan talojen välinen polku oli vahva ja romahtaneessa porokaarteessa palkivat vasotus- ja erotusaikaan Aleksi Hihnavaaran porot.

Alkuvuosina Moskun porokarja ei kasunnut toivottua tahtia ostovaatimilla. Toki kohdalle osuneet peurakorvat saivat Moskun leikot korviinsa. Venäjän puolella asuvat koltat kunnioittivat selvän omaisuuden omistusoikeutta, myös paimennettujen porojen, mutta vapaina laiduntavat porot olivat heille vapaata riistaa, huvenneiden peurasaaliiden korvike. Toki muillakin oli tapana lihan tai taljan tarpeen tullen ottaa toisen merkistä.

Kovaluontoisen Moskun poronhaku- ja kostoretket itärajan taakse toivat monta vihamiestä ja itseteossa tavattujen porovarkaiden henki oli höllässä. Vuosien myötä liikanimi muotoutui toisten suussa muotoon Paha-Mosku, mutta kyllä mies oli myös hyväntekijä ja auttoi vähempiosaisia.

Pihapiirin laidalla savusaunan ovesta ja räppänästä työntyy sankka savupilvi: Tapani Hietanen on juuri lisännyt yli sata vuotiaan saunan kiukaan alle puita. Harmaantuneissa ulkoseinän hirsissä on luodin jättämiä reikiä, huvikseen ammuskeltuja. Naulasta roikkuu vitsaksella koottu saunavihta. Kipakoissa löylyissä jäseniään ovat pehmitelleet monesti Mosku ja Kurt Martti Wallenius.

Mosku ja Wallenius kohtasivat kesällä 1918. Wallenius, Saksassa jääkärikoulutuksen saanut sotilas oli alkuvuodesta saapunut Perä-Pohjolaan taistelemaan punaisia vastaan. Mosku oli partioinut herkeämättä erämaissa poroja vahtien, sillä muiden lisäksi Suomen ja Venäjän välillä liikkui punaisten ryhmiä, jotka käyttivät oman käden oikeutta. Kaaleppi Savukosken, Sau-Herran suosituksesta Wallenius kutsutti Moskun luokseen Sallaan. Mosku sai Walleniukselta virallisen valtakirjan partioinnilleen.

Meno oli villiä ja erämaissa liikkuvat joukkiot varastivat poroja niin koltilta kuin suomalaisilta ja koltat paikkasivat menetyksiään Kemin-Sompion palkisen poroista. Walleniuksen joukoista oli kansalaissodan päätyttyä muodostettu rajavartiopataljoona. Syyskuussa 1919 maaherran siunauksella toistakymmentä sotilasta ja siviiliä, joukossa Mosku, lähtivät kostoretkelle Venäjän puolelle noutamaan poroja Suomeen.

Vielä vuodenvaihteessa Mosku oli matkassa, kun Wallenius lähti muutaman kymmenen sotilaan joukolla miehittämään Petsamontien majataloja ja lennätinlinjaa ja antamaan tukea rauhanneuvotteluihin, joissa päätettiin Petsamon kohtalosta.

Nämä ja Moskun ja Walleniuksen myöhemmät eräretket päätyivät Walleniuksen kirjoihin toisin kuin Moskun matkat etelään Walleniuksen vieraaksi. Walleniuksen teksteissä on käytetty kirjailijan vapautta toisin kuin Sakari Kännön Mosku-teoksessa.

Pirttiä hallitsee iso valkoiseksi kalkittu uuni. Uunin kulmassa loimottaa tuli piisissä ja savu on mustuttanut uunin kylkeä. Uunin ja hirsiseinän välissä on kapea tila ja uunin kylkeen muurattu hella, Alinan ja Marin valtakunta. Kamariin vie ovi uunin vierestä. Kamarin pituiseen porstuaan, nykyiseen varastohuoneeseen, vie toinen ovi. Keltamullalla maalattu kuisti, jonka kautta käydään sisään, on rakennettu vuonna 1933.

Mosku oli hankkinut navettaansa lehmiä ja lehmät tarvitsivat hoitajan. Suomen itsenäistymisen aikoihin Mosku palkkasi piiaksi Köngäs-Alinan lehmiä ja huushollia hoitamaan. Hoitui siinä muutakin ja Alina synnytti kaksi lasta Moskulle. Kipakan Alinan ja Moskun, jääräpäisen komentelijan, yhteiselo oli usein tulikiven katkuista tappelua. Pitkät poissaolot tekivät Moskusta epäluuloisen eikä hän tunnustanut lapsia omikseen. Riidan päätteeksi Aleksi nakkasi Alinan ja lapset rekeen ja ajoi kunnan köyhäinholhoojan taloon.

Mari Tanhua ei olisi kovinkaan halusta mennyt piikomaan Moskuun, yksikseen syrjäiseen taloon. Pitkään epäröityään ja muutaman käynnin jälkeen sinne hän jäi. Tuohon aikaan ei puhuttu avoliitosta vaan susipareista, eikä se elämisen malli ollut hyväksytty. Olivat Mosku ja Mari jo kerran Sodankylän kirkollekin kerenneet kuulutuksia hankkimaan. Vaan pari kirkkoherran pientä lausahdusta väärällä hetkellä sai Moskun pyörtämään kannoillaan pappilasta ja kuulutukset jäi.

Ei se niin tavatonta Sompion perällä ollut, kuten ei sekään että Mari toi matkassaan Moskuun Sulo-poikansa.

Ei Mosku Maria saanut alistettua, elämä oli opettanut lämminsydämisen ja iloisen nuoren naisen ronskiksi tahtoihmiseksi. Talonpito oli kunnossa, voit, viilit ja rieskat syömämiehiä odottamassa, lehmät hoidettuina ja pirtti laitettuna. Porovelliä sai keittää myötäänsä, sillä ovisuun makuulaverilla ja lattialla oli aamulla kuka milloinkin heräilemässä. Yösijasta ei maksua peritty, mutta kahvista ja ruuasta kylläkin. Ohikulkijoita ja kortteerimiehiä riitti. Varsinkin kun Mari ryhtyi sahtia panemaan.

Mosku ei oikein osannut olla hirsipirtissä eikä naisen kanssa. Erämaa oli hänen kotinsa. 1920-luvun lopulla porokarja oli karttunut niin suureksi, ettei pyytöhommille jäänyt juuri aikaa, sillä Mosku piti poroistaan vahtia myös silloin, kun ei ollut ettotöitä, porojen kokoamista erotuksiin tai talvipaimennusta ja keväällä vasotusta.

Sen verran viipyi kotitanhuvilla, että Mari synnytti ensin Veikon ja sitten Antin. Molemmat korjasi tuoni, sillä ei niiltä mettäperiltä kovinkaan äkkiä selvitty lääkäriin. Antin kuolema otti isälläkin koville, kovemmin kuin mikään muu.

Joulun molemmin puolin 1936 Mosku oli toista kuukautta erotuksissa ja sen jälkeisellä kauppamatkalla Petsamoon sairastunut keuhkokuumeeseen. Ei palannut enää mies entiselleen, sydänkin oli huonolla tolalla kunnolle käyvästä elämäntavasta. Mosku oli karu mies kumppaniksi eivätkä pitkät poissaolot kohentaneet välejä Mariin.

Mari hoiti huushollia itsenäisesti. Antin kuoleman jälkeen syntyivät Aino ja Lauri.

Aleksi Hihnavaara oli nyt pororikas. Rengit hoitivat porohommat, kun kunto ei enää isännällä riittänyt raskaisiin töihin. Se sydän. Eikä kotonakaan, Marin valtakunnassa viihtynyt. Kesällä 1936 mies muutti asumaan Korvasen kylään. Hannes Alakorvan vaimo Jenni antoi Moskulle asuinsijaksi talosta kamarin, josta mies hoiteli edelleen kauppiaan hommiaan niin kuin ennen omassa talossaan.

Mosku oli aina pysytellyt ajan hermolla ensin lehtien, sitten puhelimen ja radion avulla. Kun autolla ajettava tie saavutti Lokan kylän, katsoi pororikas parhaaksi hankkia oman auton, sillä pirssillä ajelu oli käynyt monestakin syystä kalliiksi.

Kalliiksi kävi vuoden 1937 mallin Chevroletkin Moskulle. Rovaniemeltä palatessa ei autolla ollut vielä montaa reissua tehty, kun huonolla tiellä rysäytettiin ojaan. Turvavöitä ei ollut vielä keksittykään ja väki sinkoili sinne tänne. Uhreitta ei selvitty, sillä Yrjö kuoli.

Ehkä tämäkin tapahtuma vaikutti siihen, että Mosku otti Marin Ainon ja Laurin nimiinsä, ja heidän sukunimekseen vaihtui Hihnavaara. Muutoin elämä jatkui entisellään. Viinaa kului ja sydän reistasi. Yhdeksäs tammikuuta 1938 Aleksanteri Hihnavaaran sydän pysähtyi Alakorvan pirtissä, vieraan katon alla.

Legendaksi muuttunut Mosku oli 55-vuotias.