Monenlaista vanhuutta

06.09.2023 | Matti Mela

Inarijärven ja Saariselän välissä kohoaa lukuisia eroosion kuluttamia 300–400 metriä korkeita vaaroja. Niitä voidaan hyvällä syyllä sanoa ikivanhoiksi, sillä ne ovat peräisin suunnilleen 2 miljardia vuotta sitten syntyneiden poimuvuorten tyngistä. Maapallolta ei juuri vanhempaa kallioperää löydy.

Vaaran laella tapaa kallioista rapautuneita lohkareita, jotka etenevä mannerjää on tuonut mukanaan ja kuljettanut ympäri vaaraa.

Viimeisimmät jään etenemiset ovat olleet noin 20–30 000 vuotta sitten. Tätäkin tapahtumaa voidaan kutsua vanhaksi, vaikkakaan sen ikä ei vedä vertoja poimutuksille. Jää, sen eteneminen ja sulaminen ovat kuitenkin viimeksi muotoilleet maiseman piirteet suurelta osin sellaiseksi kuin miltä ne nyt näyttävät.

Ylhäälle on muodostunut siirtolohkareiden lomaan kilpikaarnaisten, suunnilleen 300-vuotiaiden mäntyaihkien metsikkö. Puiden itämistä noinkin korkealle auttoi keskiajalla alkaneen kylmän ilmastojakson, ”pienen jääkauden", heikentyminen 1700-luvulle tultaessa. Vaaran laki sijaitsee niin hankalan maaston takana ja korkealla, että se on säästynyt alarinteille ulottuvilta hakkuilta.

Männikkö edustaa tyypillistä luonnonmukaista vanhaa metsää

Allekirjoittanut kuuluu sodan jälkeen syntyneisiin suuriin ikäluokkiin. Nykyisin meidän yli 70- vuotiaiden retkeilijöiden ryhmä kutistuu pikkuhiljaa luonnollisista syistä. Vanhenemisen huomaa myös siitä, että ennen retkeä tulee kartalta laskettua korkeuskäyrien määrät aika tarkkaan. Yli kymmenen paksumman käyrän ylittämiseen päivän reissun aikana tarvitaan jo melko hyvät syyt.

Asuminen eroosion kuluttamalla ikivanhalla peruskallioalueella helpottaa kuitenkin retkeilyn jatkamista toivottavasti vielä joitakin vuosia, ettei tarvitsisi siirtyä rannikon tasangoille.