Miltä tuntuu retki ilman näköaistia?

01.11.2024 | Anne Rautiainen

Retki meren rantaan on yhteinen kokemus, vaikka toinen ei sitä näkisikään.

Muistan virkistyspäivän ohjelman, jossa silmäni sidottiin huivilla. Työkaveri nappasi kiinni käsikynkästä ja niin lähdettiin kulkemaan rinnakkain tasaista metsäpolkua. Luotin siihen, että minua ei ohjata allikkoon, mutta miten epävarmalta tuntuikaan liikkua ilman näköaistia.

Nyt seison Miika Honkasen kanssa Varlaxuddenin pysäköintipaikalla, Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen ulkoilualueella. Paikka sijaitsee aivan meren äärellä Porvoon Emäsalossa. Olen käynyt täällä ennenkin, ja muistan vaikuttuneeni hiljaisuudesta ja meren avaruudesta, joka aukeaa rantakallioilta.

Miikan näkö vammautui aikuisena. Hänellä on keskinäisen näön puutos, joka tarkoittaa, että hän näkee parhaiten näkökentän reunoilta. Tarkka näkö on heikko. Miikalla on myös värinäön puutosta ja esimerkiksi korkeuserojen havaitseminen polulla ei onnistu. Retkimaastossa Miika näkee hahmot ja sellaiset polut, joissa on vahva kontrasti. Näemme ja aistimme siis luonnossa yhteistä ympäristöä, mutta eri tavoin.

Meillä on aikomus viettää leppoisa kesäpäivä yhdessä ja puhua siitä, mitä näemme, koemme ja millaisista asioista luonnossa vaikutumme. Minua nolottaa, koska en mielestäni tiedä tarpeeksi näkövammaisuudesta. Samaan aikaan ymmärrän, että en voi koskaan ajatella, tietää tai kokea toisen puolesta. Toisen maailmasta saan kiinni vain kysymällä ja kuuntelemalla. Onneksi Miika lupaa, ettei tyhmiä kysymyksiä ole.

Miikan näkö vammautui aikuisena

Lähdemme kävelemään tasaista, hiekkapintaista ulkoilutietä. Miika kävelee rivakoilla, rennoilla askelilla vieressäni. Hän juttelee ihanan lämpimästä päivästä, puun latvoissa laulavasta metsäkirvisestä ja siitä, kuinka kivaa on olla toimistotyön sijaan päivä ulkona.

Miika on ketterä ja kovassa kunnossa. Hän on sydämeltään liikkuja ja kertoo aina pitäneensä liikuntalajeista, joissa haastetaan itseä kovaa, rymistellään taidolla ja otetaan sopivasti riskejä. Vammautumisen jälkeenkin Miika on löytänyt keinot tehdä sitä, mille mieli palaa.

Miika lenkkeilee koiran ja oman perheen kanssa luonnossa, laskettelee talvisin rinteessä ja harrastaa maastopyöräilyä ja alamäkiajoa. Maalipalloa hän pelaa maajoukkuetasolla.

Miika ei juurikaan käytä valkoista keppiä. Nyt kulkua rytmittivät viime hetkellä mukaan napatut kävelysauvat. Kulkemamme sileäpintainen hiekkapolku muodostaa hyvän kontrastin ympäröivään syvän vihreään varvikkoon. Polkua on helppo seurata. 
 

Nousemme metsän keskeltä pienelle avokalliolle. Miika kuvailee, miten aukiota reunustavat puut ovat kauempana ja paikka on selvästi suojassa tuulelta. Tuoksuu auringon lämmittämä kallio.

”Paikka tuntuu metsän keskellä avautuvalta näyttämöltä.”

Mietin, miten hienosti kuvailtu – avokallio on kuin luonnon näyttämö.

”Tässä olisi mukava syödä perheen kanssa eväitä”, Miika sanoo.

Polku laskee aukiolta meren rantaan ja muuttuu kuluneeksi ja kiviseksi. Mietin kuumeisesti, miten ihmeessä osaan ohjata Miikan turvallisesti seuraavat sata metriä. Koko reitti on yhtä poukkoilevaa kivikkoa, jossa yksi kivi on matala, toinen korkea ja kolmas koko polun levyinen.

Kuljen kivikossa edellä. Pitää itsekin keskittyä. Miika ottaa hahmostani suunnan ja seuraa kävelysauvojensa kanssa polkua kevyesti tunnustellen. En ymmärrä, miten hän osaa kulkea niin ketterästi kivikossa, minä en pysty samaan.

Kun edessä on tosi iso ja joka suuntaan kurkotteleva kivi, en tiedä, miten ohjata Miika paikan ohi. Pysähdyn epätietoisena ja kysyn neuvoa.

”Jaa, mene vaan jostain, niin seuraan sinua”, Miika sanoo rauhallisesti.

Ja niin me jatkamme.

Joskus tossun kärki tömähtää takanani kovemmin kiven kylkeen. Pieneen kompasteluun kuulemma tottuu.

 

Kivikko loppuu ja muuttuu lankkusillaksi. Kävelemme Varlaxuddenin näköalapaikalle, mereen pehmeästi laskeville silokallioille. Löydämme sopivan kolon ja istuudumme.

”Törkeen makee paikka”, Miika huudahtaa.

Puhumme ääneen havaintojamme lokeista ja aaltojen äänimaisemasta. Miika osoittaa asioita, joita en itse huomaa. Kerron, että kun katsoo suoraan eteen, näkee horisonttiin asti. Oikealla maisema rajoittuu niemeen.

Tuoksuu merelle. Meillä molemmilla on vahva kokemus avarasta tilasta, suuresta merestä ja luonnon ympäröimänä olemisesta.

Pidän itse valtavasti radion luonto-ohjelmista, joissa toimittaja kertoilee leppoisasti näkemästään ympäristöstä. Huomaan juttelevani vähän samaan tapaan Miikalle kaukana menevästä purjelaivasta, pilvistä ja uimaan pulahtavista ihmisistä. Samalla kun kertoilen ympäristöstä, elän itse vahvasti hetkessä. Huomaan, miten keho rauhoittuu olemaan.

Uppoudumme, juttelemme elämästä syntyjä syviä, ja unohdamme syödä eväät.
 

Kun kotiinlähtö kolkuttaa, on riipaistava itsensä irti luonnon lumovoimasta. Käymme vielä Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen rantaan tekemällä esteettömällä tulipaikalla, tuumaamme kontrasteja ja kaiteita. Aistimme paikan tunnelmia. Miikaa kiinnostaa tulisija, se miten sen äärelle pääsee ja miten sitä käytetään. Tulisijan ääriviivat ja muoto löytyvät tunnustelemalla. Muita havaintoja kuvailen parhaani mukaan.

Lähdemme rannasta kohti pysäköintipaikkaa esteettömäksi merkittyä reittiä pitkin. Kipitän Miikan rinnalla ja kysyn vielä, mikä ulkoilureiteillä ärsyttää häntä eniten. Vastaus tulee enempiä miettimättä.

”Yläesteet ovat inhottavia.”

Kukapa haluaisi yhtäkkiä kuusenoksan tai terävän risun sivaltavan kasvoille? Minä väistelen ja kumartelen polulle kaartuvien oksien kohdalla, mutta näkövammainen ei näe niitä ajoissa, koska kontrasti takana olevaan metsään on surkea.

Varoitan vielä yhdestä yläesteestä ja taustastaan erottumattomasta puomista. Olen oppinut kaikenlaista. Olisipa aikaa ollut vielä enemmän!

 

Millainen päivä meillä lopulta oli? 

Retki meren rantaan oli vahvasti yhteinen kokemus.

Kävelimme kivillä ja kallioilla, vierekkäin ja peräkkäin. Jaoimme päivän, jossa oli läsnä kesä, lämpö, luonto ja avara meri. Rikastuimme toistemme ajatuksista ja havainnoista. Ilmassa oli molemminpuolinen arvostus.

Opin, että en voi koskaan tietää toisen puolesta, mikä on helppo, pitkä tai vaikkapa tasainen ulkoilureitti. Silloin kun en tiedä, miten toimia tai auttaa, voin aina kysyä. Eikä se ole yhtään noloa. Päinvastoin.