Millä eväillä?

26.02.2025 | Tapani Leppänen

Suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen lähtivät patikoimaan. Norjalainen pakkasi mukaansa luottokortin, ruotsalainen tuubijuustoa ja suomalainen kuivattua jauhelihaa. Kaikki kolme ovat stereotyyppejä, mutta tunturiretkeilyssä perinteet ovat tiukassa. Vaelluskulttuureissa ja ruokakulttuureissa on eroja. Yhdessä ne muokkaavat vaellusruokakulttuuria.

Norjassa korkeuserot ovat suuria ja kantamukset pieniä. Taskueväinä kulkevat Nöttiftutit ja paikallinen KitKat, joka tunnetaan nimellä Kvikk Lunsj. Jotkut epäilevät, että kysymys on yhdestä ja samasta keksisuklaasta, mutta toiset ovat vakuuttuneita, että Kvikk Lunsj on parempaa. Ulkoilmassa se varmasti onkin.

Kevyen repun mahdollistaa DNT:n tupaverkosto, joka jakautuu palvelumajoihin, itsepalvelumajoihin ja majoihin ilman palvelua. Kahden jälkimmäisen erona on itsepalvelumajan ruokakomero, josta voi ostaa kuivaruokaa ja säilykkeitä. Vararavinnoksi on hyvä pakata pari valmista Turmat-pussia, vaikkapa bidosta, lapskoussia tai turskaa.

Palvelumajoissa eletään täysihoidolla. Tarjolla on kolmen ruokalajin illallinen, joka on norjalaiskirjailia Are Kalvøn mukaan peräisin toiselta aikakaudelta. Pussiruokiin verrattuna norjalainen perinneruoka on joka tapauksessa taivaallista. Illallinen on yhteisöllinen tapahtuma, joka etenee tarkan protokollan mukaan.

Norjassa kun ollaan, petipaikka ja illallinen kustantavat helposti satasen. Jos intoutuu tilaamaan ruoka- tai seurustelujuomia voi mennä toinenkin.

Aamiaispöydästä tehdään eväät. Tällä kertaa maksetaan leipäviipaleista, joten hintatietoinen vaeltaja kerää niiden päälle runsaasti päällisiä, kuten ruskeaa juustoa ja makrillia.

 

Ruotsalaiset rakastavat tahnoja. Kallen mätitahnaa ja erilaisia tuubijuustoja löytyy jokaisesta rinkasta.

Sesonkiaikaan Ruotsinkin suosituimmilla reiteillä pääsee täydentämään muonavaroja. Tupaisäntä jakaa petipaikat, ja jokainen kokkaa vuorollaan. Myynnissä on pussiruokaa, ryynejä, säilykkeitä ja tietenkin näkkileipää.

Isommilla tunturiasemilla on ravintolat, mutta illalliseen ei liity samanlaisia seremonioita kuin Norjassa. Moni valmistaa ateriansa yhteiskeittiössä kuin hostellissa ikään.

Perinneruokana on mainittava Bullens Pilsnerkorv, säilykepurkissa myytävä olutmakkara, joka ei nimestään huolimatta sisällä olutta. Kulttimakkarat maistuvat tunturissa, mutta monien hyvien retkiruokien tapaan niitä ei tulisi mieleen syödä kotona.

Oluttakin on. Palan painikkeeksi voi ostaa purkin folköliä, joka on melkein yhtä lämmin kuin ruotsalaisen tunturituvan sauna. Nämäkin ovat asioita, joita ei kaipaa kotona, mutta pitkän vaelluspäivän jälkeen molemmat maistuvat paremmin kuin hyvin.

 

Suomalainen vaeltaja on omavarainen. Meikäläisiltä tuvilta ei voi hankkia täydennystä, joten kaikki tarvittava pitää kantaa mukana. Joku onnekas voi napata harrin tai raudun, mutta kalansaaliin varaan ei voi laskea.

Vaikka grammoja ei ole perinteisesti räknätty, ylimääräiset kilot on sentään karsittu. Nötkötti ja muut säilykkeet alkavat olla oikeasti katoavaa kansanperinnettä. Suomalainen vaeltaja kuivaa ruokansa.

Vähän kärjistäen suomalainen vaeltaja on elänyt viimeiset vuosikymmenet kuivatulla jauhelihalla. Nykyään se voi olla myös soijarouhetta, eikä pelkästään ilmastosyistä, vaan puhtaasti viitseliäisyyden vuoksi.

Jauhelihansa suomalainen sekoittaa pata-aineksiin. Monet niistä ovat ruotsalaisia, mutta jos haluaa oikein autenttisen kokemuksen, kannattaa tutustua Jalostajan valikoimaan. Kun valitsee Italianpataa, Meksikonpataa ja Espanjan, Pekingin tai Havaijinpataa, vaelluksesta kehkeytyy melkoinen makumatka.

Juomakulttuurin erot ovat tunnettuja, mutta vaelluksella niitäkin ohjaavat käytännön syyt. Norjalaisella tunturituvalla nautittu punaviini ja ruotsalainen olut sisältävät aivan liikaa vettä repussa kannettavaksi. Suomalainen vaeltaja laittaa taskumattiinsa miestä väkevämpää. Froikkareiden laulussa se oli yli 50-prosenttista ”pekulirommia”, nyttemmin esimerkiksi Strohia.