Melontaretki jäävuorten valtakuntaan

30.05.2019 | Eeva Mäkinen

Grönlanti on monen ulkoilmaihmisen unelmien matkakohde, mutta onko reissu sinne siitä aiheutuvien kasvihuonepäästöjen arvoinen?

Lentokone kaartelee ilmassa juuri ennen laskeutumista. Ikkunasta näkyvät vuorotellen syvänsinisenä hohtava meri, valtavat vuoret ja valkoiset jäätiköt. Maailma näyttää yksiselitteisen kauniilta. Mereen voi jopa kuvitella valaan uimassa kohti jäävuoria, hylkeitä makoilemassa jäälauttojen päällä ja kotkan liitelemässä sinistä taivasta vasten.

Grönlannin-haaveet käyvät vihdoin toteen.

Pian kone laskeutuu Etelä-Grönlannissa sijaitsevalle Narsarsuaqin lentokentälle. Lentokenttä on rakennettu alun perin Yhdysvaltain sotilaslentokentäksi, mutta toimii nykyään matkustajakenttänä pienkoneille.

Koneesta vaihdetaan venekyytiin, joka antaa esimakua tulevasta. Matkan edetessä kohti vastarantaa viereen ilmestyy toinen toistaan upeampia jäämuodostelmia, joista yhden päällä istuu merikotka katselemassa seuraavaa saalistaan.

Uskomatonta!

Vene pääsee rantautumaan merikotkan valvovien silmien alla ja tavarat kannetaan viereiseen majataloon.

Yllättävä espanjalais-grönlantilainen illallinen tarjoillaan iloisissa merkeissä. Kala on lautasella paikallista turskaa, mutta mausteet ja makumaailma eteläeurooppalaista. Vatsat täyttyvät nopeasti, ja pää toisensa jälkeen vetäytyy kerrossängyn punkkaan yöunille.

 

Aamuauringon valo herättää seikkailijat uuteen päivään. Herääminen on helppoa, kun taputtelee kasvoihin hanavettä, joka on niin kylmää, että seasta voisi hyvin löytyä jäähileitä. Onneksi ei löydy.

Hiljalleen kylpyhuoneen ikkunan läpi heijastava aurinko paljastaa usvan alle peittyneet jäälohkareet. Meri on tyyni ja niin syvänsininen, että on vaikea uskoa värin olevan aito. Nurmikko vihertää ja muutamat värikkäät arktiset kukat kukkivat ikkunan alla sointuen täydellisesti ympäröivän luonnon sävyihin.

Hetkeksi on helppo unohtaa, missä on ja miksi, ja vain tuijottaa karun hohdokasta maisemaa.

Aamupalalla ajatus palaa takaisin nykyhetkeen. Pöydässä käydään läpi seuraavan reilun viikon suunnitelma ja katsotaan sääennusteet. Edessä on melontaretki ja vaellusta, mutta suunnitelmat ovat täysin säiden armoilla, ja on otettava huomioon kaikki mahdolliset riskit.

Tuulet näyttävät sopivan heikoilta seuraavien päivien ajalle, joten ensimmäisenä pakataan melontavarusteet ja lähdetään vaeltamaan vuorten yli kohti kajakkeja.

Pian kajakit jo suunnataan kohti horisontissa kelluvia jäälohkareita.

Lohkareiden välissä melominen on epätodellisen tuntuista. Kajakit lipuvat veden päällä kuin se olisi ilmaa. Vuoret kohoavat kuin tyhjästä, ja jäälohkareet muuttuvat vähitellen kerrostalojen kokoisiksi.

Tämä on varmasti yksi maailman hienoimmista paikoista, tuumivat seikkailijat kajakkiensa päällä.

Leiripaikka löytyy vuonosta kauniilta hiekkarannalta. Kajakit on tyhjennettävä ja nostettava korkealle hiekkatasanteelle vuorovesien vuoksi.

Teltat pystytetään ripeästi ennen hämärää, ja päivällinen valmistetaan yhdessä leirinuotiolla. Vieressä solisee kirkas puro, josta saa juomaveden ja jossa voi peseytyä. Paikka tuntuu siltä kuin se olisi eristyksissä muulta maailmalta – ja kaikelta pahalta.

 

Illan tullen mieleen hiipii ajatus siitä, mitä kaikkea vaati päästä niin kauas kaikesta ja tuntea olonsa niin kaukaiseksi, aivan kuin olisi eri maailmassa.

Kaksi pitkää lentoa, kävelyn venesatamaan, venekyydin, muutaman tunnin vaelluksen vuorten yli ja puolen päivän melonnan kerrostalon kokoisten jäälohkareiden seassa, kunnes saavuttaa eristyksissä olevan hiekkarannan, jolla ei ole edes nimeä.

Onko niin kauas meneminen vielä järkevää tiedostaen matkustamisesta muodostuvan hiilijalanjäljen, vaikka sen hyvittäisi jälkikäteen?

Ajatuksesta on vaikea päästä eroon. Ympärillä oleva luonto on juuri sitä kaikista herkintä, jonka pelätään vahingoittuvan eniten ja peruuttamattomasti ihmisen toiminnan seurauksena.

Elokuinen ilta Grönlannissa hämärtyy ja tähdet ilmestyvät taivaalle. Missään ei näy pilkahdustakaan valoista, ja kirkkautta tuovat vain jäälautat meressä, tähdet ja lumihuippuiset vuoret.

 

Aamulla usva on taas vallannut maiseman. On parempi vaeltaa hieman ylemmäs vuorille katsomaan näkymiä.

Seurue istahtaa kivikkoiselle vuoren rinteelle katsellen jäätikköä, joka alkaa juuri tulla näkyviin vetäytyvän usvan seasta.

Eräs seurueen jäsen nostaa maasta kiven, joka on sydämen muotoinen. Illan ajatukset ilmastosta ja lentämisestä palaavat saman tien pyörimään mieleen. Yrittääkö luonto viestittää meille jotakin?

On vaikea sanoa mikä on oikein ja mikä väärin, mutta kauas menemisellä ei tunnu enää saavuttavan samaa vapauden tunnetta kuin vuosia sitten.

Ajatukset ovat muuttuneet. Ehkä se vapauden tunne löytyy nykyään jostakin lähempää. Jostain, missä ei tarvitse miettiä matkustamisen jättämää hiilijalanjälkeä.

Ehkä.

Mutta ehkä meillä on vielä oikeus matkustaa myös kauas, jos sen tekee harvoin, harkiten ja ympäristöä mahdollisimman suuresti kunnioittaen. 

Ehkä silloin seikkailijan hartioilla lepää myös suurempi vastuu tiedon jakamisesta ja paikallisten tarinoiden kertomisesta eteenpäin; jos siis haluaa matkustaa kauas ja kokea jotakin ennennäkemätöntä.

Grönlannin luonto ansaitsee olla retkitarinoiden eliittiä, mutta tämä ei ole perinteinen retkitarina. Tämä tarina on ajatuksia seikkailijan henkisestä kasvamisesta nykymaailman tilanteeseen.

Joskus kun uskaltaa sanoa omat ajatuksensa ääneen, huomaa, että ei ole yksin niiden kanssa.

Grönlannissa vieraillessa joutuu varmasti kulkemaan polulta toiselle ja vesistöjen yli lihasvoimien avulla. Se tekee Grönlannista yhden maailman hienoimmista kohteista, jota on kohdeltava sen mukaisesti myös jatkossa.

Retki Grönlantiin on koko seurueelle unohtumaton monella tapaa. Melonta- ja vaelluspäivät ovat maisemien loistoa, paikalliseen luontoon tutustumista ja telttailua, mutta missään vaiheessa ajatukset eivät palaa enää täysin takaisin vapautuneeseen onnellisuuteen.

 

Tulee aika lähteä takaisin kohti Suomea. Tavarat on pakattuna ja seurue kävelee kohti lentokenttää, kunnes tulee ilmoitus lentojen peruuntumisesta. Syynä on sumu ja lentokentän haastavuus lentäjille. Kuluu päivä, eikä lentokoneita näy. Kuluu toinen, eikä vieläkään muutosta säätilassa.

Seurue kyselee paikallisilta, mistä tämä kaikki johtuu ja saa yhden ainoa vastauksen: Ilmastonmuutoksesta.

Euroopan lämpimät päivät ovat aiheuttaneet normaaliakin enemmän usvaa juuri Grönlannin eteläosiin ja näin ollen lentokoneet eivät voi laskeutua kentille.

Kolmantena päivänä usvaan tulee viimein aukko juuri oikealla hetkellä, ja koneen taitava kapteeni laskeutuu onnistuneesti Narsarsuaqin lentokentälle valmiina kuljettamaan matkustajat takaisin kotiin, tuliaisinaan paljon ajateltavaa.