Matkoja pään sisällä

07.09.2020 | Terhi Ilosaari

Miten valmistautua henkisesti ultraan ja nauttia siitä?

Ultrapituisista reissuista kertoessani, saan kuulla toistuvasti kommentin: ”No, sä olet varmasti treenannut todella paljon.”

Sanat esitetään todeten, ei kysyen. Kun katson ultramatkojen lähtöviivoilla lajitovereitani, näen kaikenkarvaisia mörököllejä. Kärkeä lukuun ottamatta emme ole huippuunsa viritettyjä pohjekoneita, mutta jotain erikoista meissä taitaa olla.

Ehkä treeniä on kohdennettu reisien lisäksi myös korvien väliin? Mutta miten treenata aivojen ultralihasta?

”Ennen kilpailua mietin erilaisia skenaarioita. Pohdin, mitä vaikeuksia voi olla vastassa ja miten niistä suoriudun. Useamman vuorokauden kilpailujen edellä käyn mielessäni läpi mm. millaisessa paikassa tulen nukkumaan kisan aikana, millaista on ympärilläni, kun herään ja miten lähden taas uuteen päivään”, kertoo Juha Jumisko, ultrajuoksija ja hetken ajan vertikaalimetrien ME-tulosta hallinnut perheenisä.

”En niinkään hae mystisiä voimavaroja mistään erityisestä. Partaa tai viiksiä tosin kasvatan ennen kilpailua. Näkymä peilissä kertoo päivä päivältä lähestyvästä startista ja muistuttaa, että alan olla valmis koitokseen”, Jumisko lisää.

Pitkät ultrat ovat liian raskaita, jotta pinnallinen motivaatio riittäisi maaliin.

Saman kaltaista pohdintaa kuulen monet polku-ultrat taittaneelta, Tytöt tunkkaa tykimmin -ydinryhmäläiseltä, Laura Järviseltä.

”Olen kilpaillut taitoluistelussa ja sieltä periytyy vahva mentaalipohja, jota pystyn hyödyntämään myös polkujuoksukilpailuissa.”

Juhan tavoin Laura kertoo käyvänsä etukäteen läpi erilaisia vaikeita hetkiä ja pohtivansa, miten niihin itse kisassa suhtautuu.

”Kun kyseessä on joku kauden tärkeimmistä kilpailuista, painan hiljalleen tavoitteellista ajatusta mieleeni. Kysyn itseltäni: Olenko valmis tekemään kaikkeni?” kertoo Laura.

Gregory Roebuck australialaisesta Monashin yliopistosta tutki kahtakymmentä ultrajuoksijaa ja vertasi heitä ultrausta harrastamattomiin ihmisiin. Tutkimuksen kysymykset pureutuivat henkilöiden tunteiden säätelyyn, persoonallisuuden ominaisuuksiin sekä mielen resilienssiin, ajatusten elastiikkaan.

Ultrajuoksijoiden kyky nähdä asiat myönteisessä valossa sekä muita vähäisempi tarve sosiaalisille kontakteille erottivat heidät vertailuryhmästä. Sitä ovatko ominaisuudet kehittyneet lajin myötä vai hakeutuvatko resilienssiltään vahvat yksinäiset sudet lajin pariin, ei tutkimuksessa selvitetty.

”Pahimmassa tapauksessa koko homma ei enää kiinnosta ja jopa keskeytys on mahdollinen. Vaikeilla hetkillä koitan ajatella, miten etuoikeutettu olen. Pääsen ja pystyn juoksemaan vuorilla yötä-päivää, näen henkeä salpaavia maisemia, olen osa luontoa. Monella ei ole siihen mahdollisuutta.

Olen lisäksi hoitanut itseni kyseiseen paikkaan vapaaehtoisesti ja jopa maksanut siitä. Silloin on otettava kokemuksesta kaikki mahdollinen irti – vaikka väkisin. Ennen kilpailua on siis jo varmistettava, että haaste on juuri sinulle sopiva. Jos kisassa alkaa pohtia motivaatiota, on ottanut itselleen vääränlaisen tavoitteet.

Pitkät ultrat ovat liian raskaita, jotta pinnallinen motivaatio riittäisi maaliin. Näitä tehdään vain itselle, vaikka stooreja onkin kiva jakaa”, pohtii Jumisko.

Laura kertoo pilkkovansa jokaisen ultran mielessään pieniin paloihin:

”Jee, enää kaksi maratonia jäljellä, saatan hihkua. Usein annan mieleni tavoitella seuraavaa etappia – kääntöpaikkaa tai huoltopistettä. Kaikkein vaikeimpina hetkinä keskityn vain seuraavaan askeleeseen. Vielä yhden jaksan kyllä.”

 

Henkinen puoli onkin haastateltaville se, mikä kiehtoo ultrassa.

”Itsensä voittaa matkalla moneen kertaan ja monella tavalla”, toteaa Laura.

Juha kertoo varaavansa kilpailujen jälkeen jopa viikon verran aikaa myös henkiselle toipumiselle. Kumpikaan ei mainitse maaliviivan ylitystä, ei tavoitteen saavuttamisen hienoutta.

Ultran tärkein matka tehdään selvästikin pään sisällä, kilpailun aikana.