Matka jääkarhun valtakuntaan

20.04.2018 13:23 | Eeva Mäkinen

Valkoinen erämaa on odottanut kulkijaa. Ehkä päivän, ehkä viikon tai jopa kuukauden. Muita ihmisiä ei näy missään, eikä todennäköisesti tule myöskään näkymään. Tervetuloa Huippuvuorille. | Teksti & kuvat Eeva Mäkinen

Taivaan eri sävyt heijastuvat lumisten vuorten rinteiltä suoraan sieluuni ja hetken tuntuu, etten ole koskaan nähnyt mitään kauniimpaa. Näky on ajaton ja epätodellinen: kuin juuri minua varten olisi rakennettu tämä jättimäinen vuorten rivistö, joka ulottuu silmänkantamattomiin.

Tämä taitaakin olla jääkarhun lounaspaikka, mietin mielessäni.

Arktinen luonto lumoaa, mutta samaan aikaan myös pitää varpaillaan.

Edessäni on maisema, johon kukaan ei ole ikinä astunut minua ennen. Tai ainakin luulen niin, kunnes katseeni kiinnittyy pyöreisiin, suurten tassujen näköisiin painautumiin lumen päällä.

Joku muukin on siis käynyt täällä ja juuri tämän jäätikön reunalla, mutta mitä tekemässä?

Seuraan jälkiä muutaman metrin. Minulla on ase olalla ja sydän hakkaa toista sataa. Jäljet tuovat minut avannolle, jossa odottaa yllätys. Avanto on reunojaan myöten verinen. Tämä taitaakin olla jääkarhun lounaspaikka, mietin mielessäni. Peräännyn takaisin retkikavereideni pariin.

On aika lähteä tuvalle, jossa selän taakse ei tarvitse koko ajan tähyillä.

Yövymme retkeilyryhmäni kanssa erämaamökissä kaksi yötä. Mökissä ei ole juoksevaa vettä, eikä käymälää. Aina ulkona ollessa on oltava ase lähettyvillä – jääkarhujen takia. Sisälle otsot eivät yleensä tohdi pyrkiä, paitsi kesällä mökin ollessa tyhjillään.

Retken oppaana ja järjestäjänä toimiva italialaislähtöinen Stefano istuu nojatuoliinsa ja vakavoituu hetkeksi. Hän osoittaa piikkilangalla vuorattua ikkunaa ja kertoo tarinoita viime vuosilta; mistä jääkarhu on milloinkin tullut sisälle mökkiin ja tuhonnut kaiken, minkä on kynsiinsä saanut.

Muutama vuosi takaperin eräs jääkarhu oli osoittautunut niin aggressiiviseksi ja tuhoisaksi alueen muutamille mökeille, että se jouduttiin nukuttamaan ja viemään helikopterikuljetuksella kauas seuraavalle saarelle. Sen koommin samaa jääkarhua ei ole tavattu mökkien läheisyydessä.

Retken ensimmäinen ilta alkaa hämärtyä ja sininen hetki valtaa maiseman. Vuoret näyttävät satumaisilta muutaman tähden loistaessa huhtikuisella taivaalla. On outoa olla kylmän talven keskellä, mutta niin lähellä yötöntä yötä.

Huippuvuoret eivät enää näe pimeää ennen seuraavaa syksyä.

Kääriydyn lämpimään makuupussiini ja mietin tilannetta, jossa olen. Tämä paikka on yksi maailman kaukaisimmista kolkista, jossa ihmisiä käy hyvin harvoin. Tämä todellakin on nimensä mukaisesti jääkarhun valtakunta.

Juuri ennen silmieni ummistamista Stefano muistuttaa vielä laittamaan ikkunan kunnolla lukkoon, sillä ikinä ei tiedä, kuka yöllinen vierailija sattuu kulkemaan ohi ja kiinnostumaan mökin sisällöstä.

Kirkkaat auringonsäteet herättävät uuteen päivään. Pakkanen on kiristynyt melkein kolmeenkymmeneen, mutta keväinen aurinko kannustaa pakkaamaan päivärepun ja lähtemään ulos tutkimaan ympäristöä.

Lähdemme käymään retkellä itärannikolla. Rannikko on kuuluisa massiivisista jäälohkareista, ja tietysti myös jääkarhuistaan.

Matkalla näemme kymmeniä huippuvuortenpeuroja. Ne tarkkailevat meitä uteliaina, mutta pysyttelevät omissa oloissaan. Eräs riekkokin sattuu samalle lounaspaikalle kanssamme ja jää katselemaan touhujamme.

On mielenkiintoista leikitellä ajatuksella: olemmeko me ensimmäiset tuon riekon koskaan näkemät ihmiset?

Saavutamme vihdoin itärannikon kuuluisat jäälohkareet. Ne ovat paikoitellen niin suuria, että mennessään yksin lohkareen toiselle puolelle tarvitsee aseen mukaan. Jääkarhu on kuin aave, ja sitä on vaikea havaita valkoista lunta ja jäätä vasten.

Jäälohkareet ovat luonnon omia taideteoksia. Ne hohtavat syvän sinisinä kirkasta taivasta vasten, ja kutsuvat kokeilemaan kiivetä niiden päälle.

Aika pian ensimmäisen yrityksen jälkeen huomaan, että jää on yhtä liukasta kuin aina ennenkin, ja tyydyn ihailemaan lohkareita alhaalta käsin.

Arktinen luonto on äänetön. Allani oleva meri on seisahtunut ja jäätynyt talveksi, se on kuin uinuva tulivuori.

Hiljaisuuden voi rikkoa vain jalkojeni alla narskuva lumi, tai jäätiköstä putoava lohkare. Näitä lohkareita tulimmekin hakemaan, sillä vesivarastot alkavat loppua, ja niistä täytyy keittää lisää juomavettä.

Lumisten vuorten maisemaa on taas jokaisessa ilmansuunnassa, eikä ristin sielua missään.

Mitä syvemmälle luontoon kulkee, sitä enemmän ajattelee niitä hetkiä, jolloin kukaan ei ole näkemässä.

Jokainen päivä ja joka ikinen yö ovat erilaisia, ja me ihmiset näemme vain yhden lyhyen hetken aina tietystä paikasta. Toisin kuin jääkarhut, jotka viettävät täällä ulkona koko elämänsä ja näkevät jokaisen myrskyn, jokaisen auringonnousun ja joka ikiset revontulet.

Pitkän päivän jälkeen suuntaamme takaisin erämaamökille valmistamaan illallista, kuuntelemaan Stefanon huimia tarinoita Huippuvuorten seikkailuista ja nukahtamaan oman makuupussin lämpöön ennen aamulla odottavaa kotiinpaluuta.

Meidän lähdettyämme kuluu päiviä, viikkoja tai ehkä jopa kuukausi ennen kuin seuraavat ihmiset tulevat käymään täällä – jääkarhun valtakunnassa.