Maastopyörillä Korvatunturille

01.12.2021 | Sauli Herva

Korvatunturinmaassa tontut liikkuvat punakuonoisilla poroilla, mutta joulupukkia ja muoria väkineen tervehtimään tulevat lapsenmieliset kulkevat yleensä jalkapatikassa tai talvella hiihtäen. Me veitikaiset lähdimme matkaan maastopyörillä ensilumien aikaan.

Korvatunturi sijaitsee kartalla jännittävässä kohdassa, kaukana Koilliskairassa, aivan Venäjän vastaisella valtakunnanrajalla. Myyttiseen sadunhohtoiseen paikkaan ei jouduta ihan sattumalta, vaan sinne päästäkseen on varta vasten ponnisteltava.

Monien mielikuvissa jo pelkästään Savukoski on äärimmäinen syrjänkolkka, saati maantienpää synkässä Kemihaarassa, joka on vielä paljon etäämmällä. Kemihaaran entiseltä rajavartioasemalta, sivistyksen viimeiseltä etuvartiolta, on sitä paitsi astuttava tiettömään ja tympeään erämaahan, pelottavaan kairaan, mielensä ja kohtalonsa armoille oman onnensa nojaan.

Maahisten ja tonttujen maassa mikään ei ole mahdotonta. Karhujen, partisaanien ja maan alisten valtakunta on mystinen erämaa.

Arvaamaton mielikuvitus voi johdattaa harhaan, pettää ja eksyttää ylimielisen kulkijan. Korvatunturinmaassa on varomattomankin tultava toimeen omillaan. Eikä erämaan vaarojen kohtaaminen edes riitä. Joulupukin pakeille pääsemiseksi vaaditaan lisäksi vielä virallinen rajavyöhykelupa. Korvatunturi nimittäin sijaitsee rajavyöhykkeen sisällä, missä omin lupinensa liikkuminen ei ole sallittua.

Joulumaan portista tunturin uumeniin käydään eräästä pienestä ovesta rosoisen kalliopahdan kupeesta aivan Korvatunturin huipulta. Ken siitä sisään rohkenee, on kuolematon. Ikuisesti lapsi hän olla saa.

Maahisten ja tonttujen maassa mikään ei ole mahdotonta.
 

Olimme matkassa lokakuun puolivälin tienoilla ensilumien aikaan, jolloin retkeilijöitä on liikkeellä enää yleensä vähänlaisesti, vaikka loppusyksyn olosuhteet saattavat olla usein ihan parhaimmillaan. Ajatuksissa oli Korvatunturin ohella tutkailla Kemihaaran alueen reittien, polkujen ja kämppien soveltuvuutta maastopyöräretkeilyyn.

Maastopyörävaellus alkoi kokoontumisajolla Pyhäjärven kylässä Pyhätunturin juurella samalla kaavalla kuin vuosi aikaisemmin. Ensiyrittämällä emme silloin kuitenkaan ehtineet Korvatunturille saakka, vaan hienosti alkanut retki päättyi äkkiarvaamatta ja traagisesti kesken kaiken.

Tällä kertaa lähdimme saattamaan reissuun päätökseen. Halusimme karistaa vuoden takaiset murheelliset tapahtumat mielistämme ja harteiltamme.

Auto jätettiin pysäköintipaikalle soratien päähän Kemihaaraan. Syksyn viime päivät olivat olleet laajasti vesisateisia ja Lappi tulvassa. Kemijoki ja sen latvapurot tulvivat yli äyräidensä ja suot pullistelivat tulvassa kuin pesusienet konsanaan.

Tihkusateessa ennen lähtöä pohdiskellut pyöräilyjalkinevalinnat, vuorelliset kumisaappaat, osoittautuivat oikeaksi ja parhaaksi valinnaksi heti alkumatkasta.

Haaraikankaalta Vislauskuusikkoon johtavilla pitkospuilla oli vettä kuin Floridassa Evergladen mangroveilla ja Keskihaaran ylittävä lankkusilta melkein ui vedessä.

Kuusi-Mantoselässä retkipolku virtasi vuolaasti vettä kuin mikäkin tammukkapuro tunturissa. Hiekkakankailla oli hieman kuivempaa, mutta Vieriharjun autiokämpän ja saunan viereisessä Vierihaarassa vesi oli metrin korkeammalla kuin samaan aikaan vuosi sitten.

Saunasta purossa pulahtamassa käydessä piti olla varuillaan, ettei hyinen ja vuolas tuonen virta tempaa uimaria mukaan ja vie maan aliseen mennessään.

Vieriharjun kämpällä on hienosti jäljellä vielä jonkinlaista erähenkistä erämaan tunnelmaa. Vaikkapa polttopuut pitää itse sahata halkovajasta sen sijaan, että saisi kaivella valmiita klapeja punaisista verkkomuovipusseista. Liialliset palvelut kämpillä ja reiteillä eivät yleensäkään palvele ketään tai yhtään mitään asiaa, kuten ei esimerkiksi luonnon ja erämaan kunnioittamista.

Saunomisen, päivällisen, pikku sikareiden ja makoisten yöunien jälkeen uusi aamu ja päivä koittivat erämaahan. Tihkusade oli muuttunut rännäksi ja lumeksi yön jäljiltä, hento huntu valkoista harsoa verhosi Vieriharjun maisemaa.

Verkkaisten aamutoimien jälkeen oli aika nousta satulaan kohti Korvatunturia. Palan matkan päästä kuitenkin hetkiseksi seisahduttiin, lyötiin pilkka puuhun ja hiljennyttiin. On mieletöntä ja täysin käsittämätöntä, kuinka ”rouva fortuna” voikaan olla niin epäoikeudenmukainen.

Vieriharjun kämpällä on hienosti jäljellä vielä jonkinlaista erähenkistä erämaan tunnelmaa.
 

Seuraavan kerran satulasta noustiin Rakitsanojan alasalvoskammilla. Täällä ei nyt viipyilty pitempään, vähän vain evästeltiin. Uudehkoa, viihtyisää ja hyvällä paikalla sijaitsevaa kämppää voi silti lyhyenkin tutustumisen perusteella kernaasti suositella kenelle tahansa Korvatunturinmaan kulkijalle.

Aika monet Korvatunturille suuntaavat retkeilijät eivät tarkkaan ottaen matkaa varsinaiselle Korvatunturille, vaan yleisin määränpää on maailman rauhan säilyttämisen puolesta vastapäiselle Paadesjoenmurustalle julkilausumaksi pystytetty Rauhanpaalu.

Korvatunturin lounaispuolella kohoavalle maisemakukkulalle noustaessa avautuu vähitellen purokurulaakson painanteen vastapuolelle upea panoraama kolmilakiselle ja rosohuippuiselle 486 metriä korkealle Korvatunturille.

Valtakuntien välinen rajalinja ja -pyykki sijaitsevat Korvatunturin huipuista keskimmäisellä. Paadesjoenmurustan näköalapaikalta kelpaa vilkutella Korvatunturin väelle, ja ainakin kaikkein tarkkasilmäisimmät voivat nähdä myös vastauksen – joulupukin iloisen karvarukkasen heilautuksen.

Tällä reissulla pystyttiin liikkumaan myös rajavyöhykkeen sisäpuolella. Sellainen ei käy laatuun ilman, että repun taskuista löytyy rajavartiolaitokselta etukäteen anottavat rajavyöhykeluvat.

Rajavyöhykkeen takarajan jälkeen vaelluspolku kääntyy ylämäkeen ja saavuttaa valtakunnan rajaa noudattelevan poroaidan. Poroaidan veräjästä läpi pujahtamalla päästään viimeiseen noin puolen kilometrin loppunousuun Suomen maaperällä sijaitsevalle Korvatunturin läntiselle huipulle.

Samalla on saavuttu perille Korvatunturinmaan sydämeen, tonttujoukkojen kotikonnuille ja joulupukin kotiovelle.
 

Korvatunturin laella oli lähes tyven, umpisumuista ja ilma harmaa kuin hornan virralla. Pienessä taukotuvassa tonttukomitea otti vieraat ystävällisesti hymyillen vastaan. Retkieväät nautittiin kerallansa kaikki yhteen pikkuruiseen mökkiin ahtautuneina.

Kaikkein korkeimman kalliopahdan kainaloon sytytimme pienen nuotion. Liekkien loimussa ja punahehkuisen hiilloksen kajossa jätimme lämpimät jäähyväiset hyvälle retkitoverille, jonka oli määrä olla täällä joukossamme.

Elämän täytyy kuitenkin jatkua. Iloitkoot siitä he, joille sellainen suurenmoinen etuoikeus suodaan. Takaisin satulaan nousimme kukin omissa mietteissään ja lievässä räntäsateessa laskettelimme polkua pitkin hiljaiselle paluumatkalle outamaiden suojaan.

Vieriharjun kämpältä mennen tullen Korvatunturiin on noin 30 kilometriä ja rapiat päälle. Syksyn iltapäivä oli niin pitkällä, että paluumatkalla Rakitsanojalla oli jo pilkkopimeää. Lopputaival kämpältä kämpälle saatiin polkea otsalamppujen valossa.

Sapuskan, saunan, pikku sikareiden sekä mielen ja ruumiin ravitsevan levon jälkeen uusi aamu ja päivä jälleen valkenivat erämaahan.

Muutamassa pakkasasteessa ja kauniin valkoisessa lumihunnussa Korvatunturin erämaa näytti parastaan. Pieni patikka Vieriharjun vanhoja metsiä kasvavalle laelle avasi upeat näköalat aapasoiden pilkkoman metsäerämaan autiuteen.

Lue Sauli Hervan kommenttikirjoitus lokakuussa 2020 tapahtuneeseen metsästysonnettomuuteen liittyen täältä.