Maastopyörällä Ounastuntureilla

01.06.2020 | Sauli Herva

Erinäisten sattumusten vuoksi pitkän viikonvaihteen mittaiseksi kaavailtu viipyily erämaisilla Ounastuntureilla typistyi pelkäksi iltapäiväpiipahdukseksi. Sähkömaastopyörällä sellainenkin onnistuu.

Ounastunturit sijaitsevat pitkän ja hoikan Pallas-Yllästunturin kansallispuiston pohjoispäässä, Ounasjoen alkulähteillä. Heti kansallispuiston pohjoisen rajan toisella puolella sijaitsevat Ounasjärvi ja sen takana Enontekiön kirkonkylä Hetta.

Lapinmatkailun klassisina kulta-aikoina, 1930–1960-luvuilla, Hetta oli vilkas kohtauspaikka ja ehdoton ykkönen Suomen pohjoisten matkakohteiden joukossa.

Nykyisen kansallispuiston vilkkaan eteläpään silloisissa syrjäkylissä – Äkäslompolossa ja Ylläsjärvellä ja niiden harvoissa savuissa – elettiin aika lailla hiljaiseloa.

Silmä lepää ja kantaa kauas avarissa ikiaikaisissa maisemissa.

Tarkkaan ottaen sana tunturi merkitsee puutonta yhtäjaksoista paljakka aluetta, joka voidaan rajata ja sulkea kartalla saman korkeuskäyrän sisään.

Varsinaista Ounastunturia ei oikeastaan ole olemassakaan, vaan monikko Ounastunturit pitää ymmärtää avonaisena ylänköä, jonka Pyhäkero, Haaravaara, Siosvaara, Välivaara, Sillavaara, Rautuvaara, Pippokero, Tappuri, Sileävaara, Porttivaara, Rouvivaara sekä Outakka yhdessä pohjoisesta etelään luetellen muodostavat.

Tilanne on ihan samankaltainen muun muassa Pallastuntureilla, mutta esimerkiksi Ylläs-tunturi ei ole monikko.

Tunturiin lähteminen herättääkin enemmän tai vähemmän vahvoja mielikuvia menemisestä pitemmäksi aikaa karuihin luonnonolosuhteisiin. Ja varsinkin Ounastunturit mielletään yleensä vaativaksi, tuntemattomaksi, kaukaiseksi ja erämaiseksi vaellusretkikohteeksi.
 

Ennen rautateitä Lappi oli valtavirralle lähes tuntematonta kaukaista rajaseutua.

Ensimmäisten turistien, kuten lohilordien kiinnostus kohdistui Peräpohjolan rintamaiden suurjoille ja mahtavina pauhaaviin koskiin. Oulun tervaveneet, Kemin lohipadot ja Tornion kesäyön aurinko houkuttelivat vastustamattomasti eurooppalaisia diletantteja puoleensa.

Rautateiden rakentamisen, maanteiden kohentamisen ja vesiteiden, maaemon vuolaana pulpunneiden verisuonten tukkimisen myötä painopiste siirtyi pohjoisemmaksi ja vielä turmeltumattomille tuntureille.

Matkailu-Lappi alkoi hiljalleen herätä.

Maa- ja rautatieyhteyksien edelleen parantuessa ja lentoliikenteen alkaessa ryhdyttiin alppimaita apinoiden rakentamaan hiihtohissejä tuntureille. Laskettelun ja liikenneyhteyksien entisille sivukylille tuomat turistivirrat johtivat nykymuotoisten matkailukeskusten syntymiseen. Tunturi-Lapissa painopiste kallistui vähitellen Hetasta kohti Yllästä.

Pallas-Ounastunturin ikivanha kansallispuisto laajentui 2000-luvun alussa etelän suunnalle, ja samalla nimi muuttui Pallas-Yllästunturin kansallispuistoksi. Ounastunturit jäivät rytäkässä oman onnensa nojaan sivuun ja painuivat myyttiseen historiaan, ja sitä myöten ikään kuin unholaan.

Pallas–Hetta-vaellusreitin päästä päähän kulkemista on vuosikymmenien ajan pidetty eräänlaisena Lapin vaellusten klassikkona. Tosivaeltajille se on ollut ensimmäinen tulikoe ennen vielä vaativammille poluille ja kaukaisiin kairoihin suuntautuville eräretkille harjoiteltaessa ja vaelluskokemusta kartutettaessa.

Ounastuntureihin onkin totuttu lähtemään monipäiväiselle vaellukselle. Ja yleensä nimenomaan koko reitti kerralla patikoiden sen sijaan, että olisi vain alueelle päiväretkillä piipahdeltu.

Ainakin toistaiseksi Ounastuntureilla kohtaa rinkkaretkeilijöitä vielä paljon useammin kuin maastopyöräilijöitä.

Yksi syy tähän seikkaan voi olla se, että koko Pallas–Hetta-reitin päästä päähän polkemista voi oikeasti suositella vain niille, jotka lajin piirissä haluavat samaistua kaikkein kovimpiin ”tunkkaajiin”.

Voimasuhteet saattavat kuitenkin jo ihan lähiaikoina järkkyä. Kansallispuistojen avauduttua jokin aika sitten maastopyöräilylle ovat vanhat mielikuvat kansallispuistosta ja ehkä myös Pallas–Hetta-reitistä muuttumassa.

Digitaaliset alustat levittävät kulovalkean tavoin tietoja uusista ”korkatuista” reiteistä kaikkialle kuin lentoliikenne koronavirusta ympäri maapalloa.

Itse asiassa Ounastunturit soveltuvat maastopyöräretkeilyyn ehkä jopa paremmin kuin yksikään toinen alue koko Suomessa.

Tunturimaasto voi olla jopa yllättävän monipuolista. Alueen vaelluspolut ovat selkeitä ja paikoin vaativiakin, mutta eivät kuitenkaan liian vaativia.

Veret seisauttavia suunnistustaitojakaan ei tarvita, sillä kansallispuiston opasviitat ovat ajantasaisia ja selkeitä. Älypuhelimen lisäksi kartta ja kompassi on tietty syytä olla aina saatavilla, kuten tunturissa asiaa kuuluu.

Näköalat ovat ehdottomasti ihan parasta, mitä isänmaa luonnonystävälle tarjoaa. Silmä lepää ja kantaa kauas avarissa ikiaikaisissa maisemissa.

Tänä päivänä maastopyöriin on saatavilla monipuolisia lisävarusteita, eikä varsinkaan kesäkeleillä ole lainkaan ongelmallista pakata kunnon leirivarusteita ja riittäviä muonia mukaan useampi päiväistäkin retkeä silmällä pitäen.

Satulaputkeen, tankoon ja selkäreppuun mahtuu kuhunkin viitisen kiloa kampetta ilman, että ajotuntuma menetetään tai että polkeminen muuttuu vielä aivan liian raskaaksi ja eteneminen kömpelöksi.

Omat leirivehkeeni pakkasin ohjaintankoon, vaatteet satulatankoon, tilpehöörit runkoputkeen ja sapuskat selkäreppuun.

Ratkaisu oli onnistunut ja tasapainoinen – paitsi että pienikokoinen kompakti reissupumppu oli jäänyt kotiin, eikä auttanut muu kuin tukkia auton takakontista löytynyt järeä jalkapumppu reppuun rumasti törröttämään.

Etikettivirhe, tietty, mutta sellaistakin saattaa sattua.

Lähtö- ja päätepisteeksi Ounastunturiin on käytännössä tasan kaksi vaihtoehtoa, kirkonkylä Hetta pohjoisessa tai Ketomella Ounasjoen ylittävän sillankorvassa etelässä.

Etikettivirhe, tietty, mutta sellaistakin saattaa sattua.

Kovakuntoinen voi patikoida näiden pisteiden välisen taipaleen jompaankumpaan suuntaan kerralla ja taitava ajaja rymistelee sen maastopyörällä päivää yötä valkeassa kesäpäivässä edestakaisinkin.

Toisaalta tunturiretkillä ei kannata turhan takia hätäillä. Hitaasti nautiskellen Ounastuntureilla viihtyy helposti useampiakin päiviä yhteen menoon, mikäli levoton mieli ja käytössä oleva aika vain sellaiseen ylellisyyteen venyvät.

Eräs idea pitempään tunturissa viipyilyyn voisi olla eräkämpillä kuljaileminen, ja siinä ohessa kaikkien reittivaihtoehtojen läpikäynti pyörän päältä maisemissa kierrellen.    

Oma viimeisen päälle hienoksi hiottu suunnitelma oli repäistä ensin sähkömaastopyörällä Ketomellasta kovaa ja suoraan yli tuntureiden Pyhäkeron kämpälle, ja sen jälkeen viipyillä porukalla tunturissa hissukseen takaisin kohti Ketomellaa kaarrellen.

Erinäisten sattumusten vuoksi parin kolmen päivän pituiseksi tarkoitettu reissu typistyi harmillisesti vain viiden tunnin mittaiseksi hikiseksi ja vähän hätäiseksikin iltapäivälenkiksi Tappuriin ja Sioskuruun. Komea tunturiretki se silti oli.

Aina on hyvä muistaa, että paraskin suunnitelma joustaa tarvittaessa, ja vain harvoin, jos koskaan, toteutuu juuri sellaisenaan.

Ounastunturit pysyvät paikoillaan – ja ovat sitä paitsi ihan lähellä.