Maapallo Ouran kourassa

02.03.2020 | Sauli Herva

Jo viisikymppisenä moni voi kuvitella, että elämän parhaat retket ja suurimmat seikkailut ovat taakse jäänyttä elämää. Eivät ole. Eero Oura, 70, todistaa omalla esimerkillään, että vaellusharrastuksen voi aloittaa vasta keski-ikäisenä ja päästä silti vielä pitkälle, maailman ääriin saakka.

Eläkeläinen, fysiatrian erikoislääkäri (emeritus) Eero Oura on omien sanojensa mukaan pahalaatuinen sekakäyttäjä.

Taudin kuvaan kuuluu, ettei mikään ole tarpeeksi. Aina vain pitää saada lisää ja isompina annoksina. Vaeltamista ja seikkailua nimittäin. Eläkkeelle jäämistään vuonna 2013 Eero juhlisti hiihtämällä Etelänavalle.

Pelkkä vilkaisu miehen ulkoilma CV:hen vakuuttaa tohtorin omadiagnoosin olevan oikea. Reissuriippuvuus on todellakin erittäin vakava-asteista, eikä siinä näytä tapahtuneen mitään laantumista iän karttumisen myötä.

Päinvastoin tässä addiktiossa ei näytä edes kokevan minkäänlaista tunnetta sairaudesta.

Reissuriippuvuus on todellakin erittäin vakava-asteista.

Ruuhkavuosina 1970-luvulla Eeron päivät täyttyivät lapsiperheen arjesta ja etumaastossa siintävästä uraputkesta, aluksi erikoistumisesta ja myöhemmin ylilääkärin työn monista vastuista.

Liisa-vaimo houkutteli kokeilemaan veneilyelämään saaristossa, ja sen jälkeen kesälomat vietettiin ”fiskarilla” kierrellen ympäri Saimaata.

Purjehtiminen alkoi 1980-luvulla. Paatit ja varsinkin reviirit kasvoivat, samalla kun purjehdusharrastus muuttui intomieliseksi.

Joensuusta seilattiin monen päivän matka Saimaan kanavalle, Suomenlahdelle ja kauemmas Itämerelle. Jokakesäinen urakka molempiin suuntiin. Melko pian purjehdusretket ulottuivat vielä kauemmas muun muassa Färsaarille.

Purjehdusuran ehkä kaikkein eniten selkäpiissä riipinyt kohokohta sattui vuodelle 1992, kun hän Pyhäselän kotilaiturista liikkeelle lähteneenä purjehti Jebel Tariqin pylväiden välistä Atlantilta Gibraltarin salmen läpi Välimerelle.

Vuosien mittaan aktiivipurjehdusta ehti kertyä Eeron lokikirjoihin 104 viikkoa, siis pari vuotta merielämää kaikkiaan.

Liikunta klassisessa muodossa ei Eeroa itseään vielä tuohon aikaan juuri kiinnostanut, vaikka alan erikoislääkärinä mies pysyi hyvin kartalla ja tilannekuva ajantasaisena.

Omien harrastusten vaihto ja uusi purjehtimista liikunnallisempi elämäntyyli olivat kuitenkin hänellä itselläkin aivan ovenraossa jo tuloillaan.

Fysiatrin jokapäiväiseen työhön kuului nimittäin käydä jokaisen potilaan kanssa keskustelua liikunnasta ja sen merkityksestä.

”Esimerkiksi selkäongelmaisten täytyy harrastaa jotakin liikuntaa, mikä on usein hoidoista kaikkein tärkein.”

Jälleen vaimon vanavedessä mies liittyi vuonna 1994 Joensuun Latu -yhdistykseen ja lähti helposti innostuvana yllytyshulluna riskin tiedostaen mukaan kerhon järjestämälle opastetulle hiihtovaellukselle Käsivarren tuntureille.

Eero jäi koukkuun heti. Ja pian hän oli liikkeellä jo omin päin. Turkin rannikolla Marmariksessa kellunut purjevene jouduttiin aikapulassa panemaan myyntiin.

Tällä tavalla kesä- ja talviretkeilyn opetteleminen tulivat Eeron elämään kuta kuinkin yhtä aikaa 1990-luvun puolivälin tienoilla. Lihasvoimalla retkeily muuttui nopeasti ympärivuotiseksi intomieliseksi vaellusharrastukseksi ja intohimoksi.

Reviirit laajenivat ja reissut pitenivät samalla kaavalla kuin purjehduksessa, mutta ulottuivat nyt vielä kauemmas ja muuttuivat vaativammiksi.

Vaellukset, ahkiohiihdot ja melontaretket ovat alusta lähtien olleet vähintään vuosittain useiden viikkojen ja satojen kilometrien mittaisia, joskus vielä pitempiä. Väliaikoina ja viikonloppuina lähiseutuja Pohjois-Karjalassa on samoiltu lukemattomilla lyhyemmillä retkillä. Kotikontuja lähiluonnossa liikutaan harva se päivä.

Viime aikoina tuetut retket syrjäisissä ja aika eksoottisissakin maailman kolkissa ovat Eeron suunnitelmissa tulleet yhä useammin omatoimisten vaellusten tilalle.

Ikämiehenä osaa jo arvostaa ammattimaisia järjestelyitä ja ostaa palveluita. Hyvä opas syventää kokemusta, vie kaikkein mielenkiintoisimpiin paikkoihin ja vapauttaa joskus monimutkaisistakin huoltojärjestelyistä.

Toisten mielestä opas voi olla kirosana, sillä vain omia polkuja kulkien saa aitoja kokemuksia. Eero puolestaan hankkii oppaan aina, kun se vain on mahdollista.

Eero uskaltaa lähteä vaativiinkin oloihin. Myös sellaisiin, joihin yli 70-vuotiaan ei enää ehkä pitäisi lähteä.

Hän on hyvin kiitollinen siitä, että lapsellinen uteliaisuus on säilynyt läpi elämän. Addiktion hankalia puolia on se, ettei tavanomainen riitä. Mutta niin kauan kuin vuosia ja kuntoa riittää, on maailma houkuttelevia kohteita suorastaan pullollaan.

Pitkissä retkissä on aivan oma taikansa. Valmistautuminen, kotiläksyt, varustehankinnat, muona, pakkaaminen, huolto. Henkinen ja fyysinen valmistautuminen on perusteellisempaa. Liikkeelle lähdön jälkeen ensimmäiset päivät totuttavat kulkemiseen. Vähitellen elämä asettautuu uomiinsa oikean rytmin löytyessä. Luostarielämää vastaava meditatiivinen rutiini laskeutuu päälle.

Suurimmat elämykset Eero saa hankalista ja kaukaisista paikoista. Parhaita hetkiä ovat joka retken kutkuttava lähtöjännitys ja perilletulon ambivalentti tyytyväisyys: pääsinpäs perille – joko nyt tämä loppui.

Matkanteko on maailman merkityksellisin asia!

Tavanomaisella etelän turistireissulla mies ei ole ollut kertaakaan.

Luonto on Eero herran temppeli, siellä katsellaan ja ihastellaan. Luonnon pitää antaa päästää päälle, osata altistua.

Hitaasti kulkemalla ennättää aistia ja kokea, nähdä, kuulla, haistaa ja maistaa. Täytyy olla aikaa pysähtyä ällistelemään luonnon kauneutta. Luonnossa kulkeminen ja rauhoittuminen on ”korkeimman” palvelusta.

Ajatusmaailmaltaan Eeron kallistuu vihreään, vaikkei ole poliittisesti aktiivi. Luontoa pitää varjella – vaatia, vaalia ja säilyttää.

Aito luonto on itseisarvo, mutta myös kovat arvot vaativat autenttisen luonnon kaitsemista: monimuotoisuuden säilyttämisen, ilmastonmuutoksen hillitsemisen tai virkistysarvojen tärkeyttä ei voi mitata eikä mitätöidä.

Luonnontieteellisen koulutuksen saaneena Eero on seurannut mielenkiinnolla viime vuosien ajatusmallien ja käsitysten kehittymistä.

”Vielä 2000-luvulla Joensuun Ladussakin liputettiin terveysliikunnan puolesta, vaikka kaikki tekeminen tapahtui tuolloinkin aina ulkona.”

Yleisesti ottaen vasta tällä vuosikymmenellä on löydetty luonnon, varsinkin metsäluonnon arvo ja terveysvaikutukset. Retkeilijät ovat tienneet ja tunteneet tämän ihanuuden aina. Nyt jopa länsimainen tiedekin sen seikan jo todistaa.

Lihasvoimalla eteneminen on Eerolle mieluisinta ja joskus hänestä tuntuu aivan kuin hikoilu vielä lisäisi aistimusten voimakkuutta.

Utelias seikkailijan mieli etsii kaukaisia paikkoja ja fyysisiä haasteita, muttei varsinaisesti suorituksia. Isoja elämyksiä pikemminkin. Terve harkinta ja vaatimattomuus suunnittelussa eivät koskaan ole olleet yhdenkään löytöretkeilijöiden parhaita puolia.

Tavanomaisella etelän turistireissulla mies ei ole ollut kertaakaan.

Eero on pyörinyt Joensuun Ladun yhteisössä kolmatta kymmentä vuotta – rivijäsen, vetäjä, kouluttaja, paikallisyhdistyksen hallituksessa ja puheenjohtajana. Edellisessä harrastuksessa paikallisessa pursiseurassa kävi ihan samoin, hallituksessa tai puheenjohtaja vierähti toistakymmentä vuotta sielläkin.

Yhdistystoiminnasta hän on saanut ehdottomasti enemmän kuin pelkästään yksin tai pienissä kaveriporukoissa kulkemalla. Yhteisen hyvän vuoksi ja toisten eteen tekeminen kannattaa. Kun erilaisia ihmisiä erilaisilla taustoilla kokoontuu yhteen, jokainen retki tai retkikunta on oma yhteisönsä. Tuttuja ja tuntemattomia tyyppejä, joista retken kuluessa tulee yleensä ystäviä.

Eero on vaeltanut neljän kuukauden patikan ypöyksin ja hiihtänyt viiden ja kuuden viikon arktiset ahkiovaellukset etukäteen täysin tuntemattomien kanssa. Ja, kumma kyllä, kaikki ovat onnistuneet isommitta vaikeuksitta.

Mutta vaikka kuinka intoa piisaisi, uusille ideoille ja ihmisille on annettava tilaa. Vanhojen jäärien on ymmärrettävä väistyä.

Työelämässä ollessaan Eero saattoi lomarahoineen ja kaikilla ikä- ja kellokorttilisillä pitää lomaa jopa yli 10 viikkoa vuodessa. Hän käytti kaikki mahdollisuudet täysimääräisesti, eikä eläkkeellä vauhti ole ainakaan hidastunut.

Tähän päivään mennessä Eeron matkapäiväkirjoihin on tallentunut vaelluksia yhteensä 110 viikkoa. Pitkän matkan ahkiohiihtoja on päiväkirjoihin kirjattu 82 viikkoa. Veneilyn ja purjehduksen paikan Eeron harrastusten osana vuosituhannen taitteessa perinyttä melontaa on matkapäiväkirjoihin merkitty 36 viikkoa.

Uusinta intohimoa, vuonna 2014 alkanutta pitkän matkan pyöräilyä, on vihkoihin ehtinyt kertyä sitäkin jo 21 viikkoa.

Rahaa harrastukseen on palanut reippaasti.

Eri lajien parhaisiin varusteisiin saksalaisen henkilöauton verran, eksoottisiin paikkoihin matkustelemiseen ja palveluihin vielä enemmän.

Säästöt ja hyvä eläke ja helpottavat harrastamista, eikä kuolinpaidassa ole taskuja. Sitä paitsi uunituoreen haastattelututkimuksen mukaan 90 % suomalaisista haluaa, että vanhemmat käyttävät rahansa omaan hyvinvointiinsa perinnön kartuttamisen sijasta.

Neljännesvuosisadan kuluessa Eero on ollut liikkeellä viikon mittaisilla tai sitä pitemmillä retkillä kaikkiaan peräti 255 viikkoa. Ikävuosina 50–70 ikiliikkuja on viettänyt suunnilleen joka viidennen päivän elämästään maastossa.

Lähitulevaisuudessa määrä todennäköisesti lisääntyy, jos ja kun jo työpöydällä olevat suunnitelmat, Silkkitietä Kiinasta Eurooppaan sekä Afrikka halki Kairosta Kap kaupunkiin (yli 10 000 km) pitkistä pyöräretkistä toteutuvat.

Eeron lähes kaiken kattavassa retkeilykirjastossa on tyylikkäästi kansiin sidottuja kuvauksia pelkästään omista seikkailuista metri tolkulla kuin opinnäytteitä yliopiston laitoksilla.