Maailman ääressä

26.02.2025 | Sauli Herva

Viime kesänä psykiatrian erikoislääkäri ja isoäiti Paula Strengell, 56, kiipesi Himalajalla ”maailman vaarallisimmalle vuorelle” K2:lle. Jo aiemmin hän oli nousut Mount Everestille ja hiihtänyt Etelänavalle. Mitä ihmettä, kuka on tämä huikea seikkailija?

Paula on Lapin lapsia Pelkosenniemeltä. Vanhemmat harrastivat liikuntaa ja varsinkin penkkiurheilua, mutta siitä sisarussarjan keskimmäinen ei ollut kiinnostunut.

Lukeminen sen sijaan kiinnosti niin paljon, että koulumatkatkin piti kulkea kirja kädessä. Koulu meni hyvin ja kirjastoa luettiin läpi. Intiaaniseikkailuja ja Kurt Vonnegutin Galápagos -tieteisromaania myöten kaikki upposivat nuoreen mieleen.

Opiskelut veivät nuoren naisen kaupunkiin, ja Jane Fondan esimerkin voima sai Paulan innostumaan aerobicista ja saliharjoittelusta.

Omien lasten ollessa pieniä tuplatreenit jatkuivat yhteisillä kuntosalireissuilla. Tytär leikki barbeilla ja poika lastenhoitotilan tietokoneella. Yhä edelleen Paulan treenaamista määrittävä tehokaava, kuusi viikkoa harjoittelua kolmesti viikossa kaksi tuntia kerrallaan, tarttui mukaan Bodari-lehdestä.

Paula Strengell valmistui lääkäriksi ja erikoistui psykiatriaan, mutta lukeminen ja opiskelu eivät unohtuneet. Päinvastoin hän on opiskellut aina erikoistumisen jälkeenkin. Tyttären lukiessa yo-kokeisiin Paula otti virkavapaata, teki ruokaa ja valmisteli omaa gradua kirjallisuustieteestä. Työn otsikko ”yksinäisen miehen matka ei mistään ei mihinkään” kiteyttää oivallisella tavalla vaeltamisen perusajatuksen.

Filosofian praktikon koulutuksen Paula sai valmiiksi viime vuonna. Kaikessa kouluttautumisessa on ollut taka-ajatuksena laajentaa omaa näkövinkkeliä ja elämäntapaa.

Hänestä on hienoa ja henkisesti avartavaa tavata ihmisiä eri ympyröistä, niin koulutusryhmissä kuin vuorireissuillakin. Ja muutenkin hän kiinnostuu helposti uusista asioista. Villapaitojakin tuli kertaalleen innostuksissa kudottua tusinan verran vuodessa.

Paula tuntee syvää yhteyttä koiriinsa ja luontoon ylipäätään. Koirat ovat hänelle tärkeät ja parhaat ystävät sekä tuki ja turva niin henkisessä kuin fyysisessäkin mielessä. Seiskarinkoira Hilla, 14, on sielunkumppani, joka ymmärtää häntä sanoittakin ja tietää, mitä Paula ajattelee ennen kuin hän sitä tietää itsekään. Nova Scotian noutaja Tilda, 2, on puolestaan aina lähtövalmis ja innokas oppimaan.

Paula aloitti vaeltamisen yhden yön autiotupareissulla Pallaksella. Hiukset hän pesi paluumatkalla hotellin vessassa.

Sen jälkeen olivat vuorossa useimmiten yksin tehtävät pitkät tunturivaellukset Suomen Lapissa ja Pohjoismaissa, mm. Haltilla, Kebnekaisella ja Galdhøpiggenillä.

Aivan alussa hän oli liittynyt paikalliseen retkeilykerhoon ja lähtenyt suunnittelemaan porukkavaellusta Lappiin. Tapaamisissa kävi ilmi, että gourmet-ruoka oli tärkeää. Pihviä opeteltiin paistamaan Trangialla.

Aika pian Paulan kuitenkin ymmärsi, ettei kaivannut sen kaltaista retkeilyä. Arjen yksinkertaistaminen ja minimalismi oli sen sijaan helpottavaa.

Hän ei harrasta siivoamista ja tuntee suurta tyydytystä, kun saa käytettyä jonkin vaateparren loppuun niin, että vain saumat ovat enää jäljellä. Galdhøpiggen t-paitakin on vajaan 15 vaellusvuoden jäljiltä jo ihan riekaleina.

Paulan mielestä yksin vaeltamisen viehätys on ennen kaikkea siinä, että saa kävellä pitkiä päivämatkoja jämähtämättä retkeilemään (so. ruokailu, telttailu ym. ”tarpeeton”). Pitkä liikuntasessio rauhoittaa ja vapauttaa mielen. Tätä yksin oloa, rauhaa ja eristäytyneisyyttä hän kaipaa Lapissa vaeltamisesta kaikki Pohjoismaat, Huippuvuoret ja Grönlanti mukaan lukien.

Reissujen käytyä vaativammiksi Paula alkoi opiskella talvi- ja hiihtovaeltamista. Ja sitten myöhemmin, kun oli tehnyt jo talvivaelluksiakin, hän siirtyi pikkuhiljaa yhä enemmän vuorille.

 

Paulan mielestä yksin vaeltamisen viehätys on ennen kaikkea siinä, että saa kävellä pitkiä päivämatkoja jämähtämättä retkeilemään.

Himalajalla oli ensin vuorossa Island Peak (6165 m) ja siitä eteenpäin siirryttiin asteittain korkeammille vuorille kohti Cho Oyoa (8188 m). Muutaman vuoden ajan Paula teki yhden hiihtovaelluksen ja yhden vuorireissun kumpiakin, kuten esimerkiksi Aconcagua ja Huippuvuoret vuonna 2013 tai Mount Everest ja Etelänapa vuonna 2019.

Vuorikiipeily tuli näin kuvioon mukaan eräänlaisena luonnollisena ja väistämättömänä jatkumona; pitkät patikkavaellukset - talvivaellus - korkeat vuoret.

Piti saada lisää! Paula oppi koko ajan uutta ja sai onnistumisen kokemuksia. Vaikkei huipulle saakka joka kerta tietenkään päästy, homma tuntui hänestä hyvin kotoisalta. Alas Cho Oyon perusleiriin (4 900 m) huipulta palatessaan Paula koki, että tämähän on kuin työtä ja nyt hän sen osaa.

Suunnittelu on osa ylävuoristoreissuja, mutta turhan pitkälle menevä suunnittelu ei ole Paulalle ominaista. Silti hänellä on koko ajan takavasemmalla aivolohkossa tarve varmistua siitä, että voi lähteä taas reissuun.

Tilaisuuteen tarttuminen osuu yleensä paremmin kohdalleen, jos harrastaa paljon liikuntaa, tykkää yksin olemisesta, ei ole kovin monia ennakkoluuloja ja yrittää olla järkevähkö.

Tietyn hyvän fyysisen suoritustason saavuttamisen jälkeen vuorikiipeily on Paulan mielestä enimmäkseen henkistä hommaa. Jerzy Kukuczkan sanoin, en voi elää rauhallista ja mukavaa perhe-elämää aina, en voi rentoutua koko ajan.

Hän on siinä mielessä onnekas, että lääkärin ammatti on mahdollistanut tulojen yksipuolisen kohdentamisen seikkailureissuihin. Monella kollegalla on paljon hienompi talo ja auto, mutta Paulalla on hienoimmat koirat.

Vuorikiipeilyssä pelko on tärkeä viestintuoja. Pelko kertoo, että on oltava tarkkana ja valmis arvioimaan tilannetta jatkuvasti. Liika pelko voi lamauttaa, mutta pelko on myös hyvin tärkeä seuralainen turvalliseen matkantekoon. Vaarallisia tilanteita tulee. Se on homman luonne, mutta Paula ei halua antaa niille liikaa tilaa mielessään.

Jännityksen kamala ihanuus saa Paulan lähtemään aina uudelleen. Jännityksellä voi olla addiktoiva vaikutus, eikä hänkään voi sitä kieltää. Toisinaan hän on yrittänyt lopettaa, mutta ainakaan vielä se ei ole onnistunut. Pienen hetken ajan reissun jälkeen Paulasta aina tuntuu, että ei ole tarvetta enää mennä, mutta sitten tarve taas kasvaa.

Retkikuntatyyppiset reissut ovat yksinkertaisesti jännittäviä, koska silloin ollaan niin erillään muusta maailmasta.

Seuraavaksi Paula haluaisi jonnekin erityyppiselle vuorelle, missä hän ei vielä ole ollut. Yli 8 000 m korkealle kuitenkin, koska onhan siinä oma viehätyksensä. Lisäksi hän harjoittelee teknisempää jääkiipeilyä, mutta ylävuoristo on silti se ykkösjuttu.

Kaikki kuolevat, mutta elävätkö kaikki?

Paulan mielestä kyllä, sillä toisen ihmisen elämää tai elämäntapaa ei voi kukaan toinen arvottaa. Hän kaipaa rauhallista ja turvallista elämää siinä missä monet muutkin meistä, mutta kun sitä tahtoo tulla liikaa, Paula löytää itsensä ihan jostain muualta.

Pitkään hän yritti muuttua ja ymmärtää, mistä poikkeavuudesta pakonomainen reissaaminen johtuu, kunnes vain hyväksyi olevansa sellainen.

Elämän tarkoitusta Paula Strengell ei ole ainakaan vielä löytänyt Arktisilta jäätiköiltä tai maailman korkeimmilta vuorilta. Hänelle elämän tarkoitus on pitää hyvää huolta koiristaan, viettää aikaa lastenlasten kanssa ja auttaa muutamia kanssaihmisiä.

Vuorireissut eivät täytä mitään näistä tarkoituksista, vaan ne ovat itsekkäitä juttuja, joita Paula tekee vain itsensä tähden. Turms Kuolemattoman (Mika Waltari) sanoin, tein kaiken vain itseni tähden, en kansani tai kaupunkini tähden.
 

Länsimaisessa ajattelussa on usein tärkeintä saada rasti ruutuun. Kernaasti hän voi myöntää, että joskus se on tärkeää myös hänelle.

Arktisilla alueilla tai yksin kesävaelluksilla ollessaan Paula kokee olevansa osa luontoa ja saa siitä suurta tyydytystä. Hetkellisesti hän voi jopa hukata itsensä, kun minuus liukenee ympäristöön.

Sarekissa hiihtäessään Paula koki kerran, miten vaakatasoon tulevat lumihiutaleet menivät kehon lävitse. Grönlannissa kesävaelluksella pikkulintu kertoi puolestaan terveisiä. Lääkärinä hän haluaa kuunnella potilaan tarinaa. Minkälaiset pikkulinnut itse kullekin kuiskuttelevat?

Merkityksen tutkiminen on tärkeä osa psyykkistä hyvinvointia, mutta silti Paula vierastaa ajatusta vuorten valloittamisesta tai omien rajojen testaamisesta ääriolosuhteissa.

Omaa rajaansa hän miettii aina ja yrittää olla puskematta itseään siihen pisteeseen, ettei enää pärjäisi tai kykenisi huolehtimaan itsestään. Kokemuksen määrä on vuorikiipeilyssä tietysti tärkeässä osassa.

Henkisellä puolella Paula etsii vastauksia, vaikka hyvin ymmärtää, ettei lopullisia vastauksia ole olemassa.

Totuudet ovat aina laihanlaisia. Hän haluaa ymmärtää, miksi korkeiden vuorien kiipeäminen tuntuu niin tärkeältä tai, mikä on epäonnistumisen merkitys. Onko yksilön valinnoilla paljoakaan väliä tai vaikutusta siihen, miksi maapallo palaa.

Paulan luontosuhde vaikuttaa vähän maagiselta ja jopa panteistiseltä. Mielellään hän kuvittelee olevansa osa luontoa.

Luontosuhde on kuitenkin se, mitä ihminen tekee. Sitä ei juurikaan kuvaa se, mitä hän kertoo ehkä joskus tekevänsä. Paula siis arvelee olevansa valeluontoihminen. Arvot ovat niitä valintoja, mitä teemme toistuvasti. Helpompaa on perustella kovan kallion olevan osa elävää luontoa kuin ihmisen.

Suomessa voi olla vaikeaa muistaa, miten hieno systeemi meillä on jokamiehenoikeuksissa. Paulan mukaan Nepalissa ja Pakistanissa puhutaan ekologisemman kiipeilyn puolesta lähinnä siksi, että asiakkaat muista maista ovat alkaneet sitä edellyttää.

Selittäessään roskien perusleiriin tuomisen tärkeyttä sherpa ei ainoastaan nakkele karkkipapereita luontoon, vaan heittää teltan riekaleet perässä.

Luonto on ajamassa meitä ahtaalle. Ihminen pyrkii ottamaan luonnonvarat hyötykäyttöön, valloittamaan uusia alueita sodissa, tekemään teknisiä innovaatioita ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi, kehittämään kanoista 300 munaa vuodessa tuottavia koneita.

Nämä teot ovat niin äärimmäisiä, ettei luonnolla taida olla hienosyisiä keinoja vastustaa ”kehitystä”. Paula kuitenkin arvelee, että lopulta luonto voittaa aina. Ihmisellä ei ole mitään mahdollisuutta suurmetsäpaloja ja megatulvia vastaan.

Paula on saanut vuorikiipeilystä paljon iloa, kokemuksia, kestävyyttä sekä useita pettymyksiä. Vuorikiipeilyreissut ovat hänelle vapautta.

Edelleen on käsittämättömän kutkuttava ajatus, että voi lähteä niin etäisiin, vaikeasti saavutettaviin paikkoihin, että se on ylipäätään mahdollista. Tätä kaikkea voi peilata hänen omaan taustaansa. Galapagos-kirjaa nuorena lukiessaan Paula mietti, voisiko hän joskus matkustaa sinne itsekin.

Reissuissa vuorille ei Paulan mielestä ole mitään originellia. Kaikissa paikoissa on käyty ennenkin. Länsimaisessa ajattelussa on usein tärkeintä saada rasti ruutuun. Kernaasti hän voi myöntää, että joskus se on tärkeää myös hänelle, vaikkei reissuilla vuorikiipeilyn historiaa kirjoitetakaan.

Korkeilla vuorilla oleminen muistuttaa siitä, minkälaisia muurahaisia me maailmassa olemme. Nykyihmiselle on vapauttavaa, kun ei tarvitse aina olla ruoskimassa itseään saavutuksiin.

Kaiken ohessa Paula Strengell harrastaa filosofian opintoja. Omassa työssään hän näkee, miten yli 50-vuotiaat ihmisetkin voivat muuttua ja saada lisää joustavuutta ajatteluunsa. Itselleen hän hakee filosofian opinnoilla mielen joustavuutta ja uusia näkökulmia sekä uutta ajateltavaa. Paradigman muutosta, hyppäystä uudelle tasolle maailman ja sen ilmiöiden ymmärtämisessä yksilön pienessä mittakaavassa.

Eräänlaisena verolähettiläänä Paula katsoo hoitavansa yhteiskunnalliset velvollisuutensa sen myötä, että mitä enemmän hän matkustaa, sitä enemmän hän tekee myös töitä ja kerryttää yhteiseen hyvään menevää veropottia.

Äitiys ja isoäitiys tasapainottaa Paulan elämää ja pitää jalat tukevasti maan pinnalla. Oikeasti tärkeät asiat löytyvät kuitenkin sieltä.

Ensimmäisen lapsenlapsen kunniaksi Grönlannin poikkihiihdon nimi oli Potkuhousu Expedition. Everestille hän lähti suoraan toisen lapsenlapsen kastajaisista.