Lumikuru

29.05.2024 | Tapani Leppänen

Ensimmäisen Lapin vaellukseni jälkeen Suomujoessa on virrannut vettä kolmen vuosikymmenen edestä. On välitilinpäätöksen aika.

Lapin kuume, kuten muutkin taudit, tarttuu vain siihen, joka on sille altis, mutta keneen se kerran tarttuu, hänestä se ei milloinkaan hellitä.

Sain oman tartuntani kesällä 1993. Diagnoosi on Kullervo Kemppisen vuonna 1958 kirjoittamasta Lumikuru-kirjasta. Sen ohjeilla olen lääkinnyt itseäni kävelemällä, hiihtämällä, kuvaamalla ja kirjoittamalla.

Aiheesta on tehty tuoreempiakin kirjoja, muttei yhtä inspiroivaa opasta. Päädyin selailemaan Kemppisen kirjaa tätä kirjoittaessani, kun ensimmäisestä tunturivaelluksestani tuli kuluneeksi 30 vuotta.

Juhlavaellusta suunnitellessani en vielä tiennyt miten aihetta pitäisi käsitellä. Tuntui kuitenkin tarpeelliselta katsoa taaksepäin ja palata sinne, mistä kaikki alkoi.

Elokuussa 1993 lähdimme liikkeelle Vuotsosta. Ajoimme venekyydillä Sompiojärven rantaan ja nostimme rinkat selkään. Ensimmäisenä iltana kiipesimme Nattasen terävälle huipulle, ja taika taisi tapahtua siellä.

17-vuotias helsinkiläinen partiopoika oli hankkinut siihenastisen retkeilykokemuksensa Nuuksiosta. Sitä kuitenkin oli, ja kun mukana oli opaskurssit käyneitä kokeneempia kavereita, ihan kaikkea ei tarvinnut opetella kantapään kautta. Ei silloin eikä myöhemminkään.

Nattaset ovat minun Lapissani jonkinlaisia toteemeja, vaikken olekaan sitä tyyppiä, joka kiinnittyy samoihin paikkoihin tai maisemiin. Olen etsinyt uusia, mutta palannut Koilliskairaan aina välillä.

Juhlavaelluksellakaan ei patikoitu samoja jälkiä. Lähdimme liikkeelle Raja-Joosepista, kun Anterinmukka oli jäänyt näihin vuosiin asti saunomatta.

Ensimmäisten vaellusten jälkeen kului vuosikymmen, melkein kaksi, että Nuuksion ja Lapin välissä ei ollut oikein mitään. Oli Lapin vaellukset ja lähiretket, mutta niiden välisen Suomen retkikohteita olen alkanut koluamaan vasta paljon myöhemmin.

Aluksi piti nähdä klassikot ja valloittaa korkeimmat tunturit. Halti, Kebnekaise ja Galdhøpiggen. En sano, että ruoho on rajan takana sen vihreämpää, mutta ovathan vuoret vuoria.

Alkuvuosina huipulle piti päästä säässä kuin säässä, mutta ikä ja kokemus ovat tuoneet malttia. Tunturin huippu ei ole enää vaelluksen päämäärä, vaikka se hyvällä säällä voi olla sen kohokohta.

Olen kulkenut Lapin-reissuni alusta asti vaelluskengissä. 1990-luvun alussa ne olivat uusinta uutta, ja olin kai onnistunut neuvottelemaan hankinnasta kotona jonkinlaisena välttämättömyytenä.

Vaelluskenkiä oli jollakulla toisellakin, mutta kuvaavaa on, että rinkan päälle köytettiin myös kumisaappaat – todennäköisesti siksi, että ne lukivat listalla. Tuohon aikaan saapas oli yleisin vaellusjalkine, mutta niiden lisäksi monella oli lenkkarit. On jopa hieman huvittavaa, että nyt 30 vuotta myöhemmin lenkkarit ovat taas vaellusjalkine.

Oman taipaleeni alkuaikoina tavattiin sanoa, että vaeltaja pystyy kantamaan kolmasosan painostaan. Tämäkin opinkappale löytyy Kemppisen kirjasta.

Ensimmäisillä reissuilla selässäni oli Savotan putkirinkka. Tarkkoja muistiinpanoja ei ole säilynyt, mutta painoa oli joka tapauksessa reippaasti yli 20 kiloa. Nyt jälkeenpäin ajateltuna se oli keskenkasvuiselle pojalle aika paljon. Pystyminen ja jaksaminen ovat kaksi eri asiaa.

Mitä mukavampaa, sitä epämukavampaa, kirjoittaa Kemppinen. Tämä yhtälö ei ole muuttunut niistä ajoista, vaikka varusteet ovat kehittyneet ja keventyneet. Mitä enemmän rinkkaansa pakkaa mukavuuksia, sitä ikävämpää sitä on kantaa. Ja mitä vähemmän, sitä mukavammin matka joutuu.

Kemppisen aikakaudella kevytretkeilijät olivat harvalukuisia selviytyjiä. Nukkuivat taivasalla ja ottivat ravintonsa luonnosta. Viime kesänä, Muorravaarakan pihapiirissä oli pystyssä enemmän dyneemakangasta kuin olen yhdellä silmäyksellä nähnyt. Nykyajan kevytretkeily ei ole pelkkää luopumista, vaikka se äärimmilleen vietynä hieman askeettista onkin.

Sokostin rinteellä porhalsi vastaan polkujuoksija, mutta roikkuipa Luiron kämpän seinustalla sentään pari perinteistä putkirinkkaa. Terassilla sihahti jokunen erämaahan raahattu saunajuoma. Jokainen kantaa kuormansa itse.

Oman kantamukseni painosta on lähtenyt 30 vuoden aikana kymmenkunta kiloa. En lue itseäni varsinaiseksi kevytretkeilijäksi, enemmänkin keskitien kulkijaksi. Kaikki ylimääräinen on jäänyt pois, ja ajan saatossa välttämättömät varusteet ovat päivittyneet kevyempiin.

Oma varustelista hioutuu kokemuksen kautta. Jos rinkka ei lainkaan kevene ensimmäisen vaelluksen jälkeen, sieltä on puuttunut jotain olennaista.

Kolmenkymmenen vuoden kokemuksella en voi sanoa pitäväni lähtemisestä. Niin paljon, kun retkeilyä rakastan ja vaelluksiani odotan, en voi sietää sitä tunnetta, kun suljen oven takanani.

Autismia hipovista listoistani huolimatta tunne liittyy siihen, onko kaikki tarpeellinen mukana. Sitä voisi kai kutsua matkajännitykseksi, joka sitten laukeaa kyllä ravintolavaunussa, mutta tietynlainen levottomuus katoaa vasta maastossa, ensimmäisen vaelluspäivän päätteeksi. Kun olen kävellyt, syönyt ja pystyttänyt leirin, tiedän että kaikki tarpeellinen on mukana.

Tunturissa on pärjättävä omillaan. Siitä vaellusretkeilyssä on minulle kysymys. On pidettävä itsensä lämpimänä, ravittuna ja riittävässä levossa. Elämä koostuu perusasioista, joita ei arjessa tarvitse miettiä. Nyky-yhteiskunnassa se on voimaannuttavaa.

Vaelluksella voin paremmin kuin kotona, jossa unesta voi tinkiä ja ruokarytmistä lipsua. Liikunnankin voi jättää väliin, jos ulkona sataa. 

Nykymaailmassa vaelluksista on tullut tärkeitä irtiottoja myös jatkuvasta digitaalisesta virrasta. Vierotusoireita en sentään ole kokenut, mutta uusille sukupolville kokemus voi olla eksoottisempi.

Minulle vaellukset ovat aina olleet sosiaalisempaa toimintaa kuin mitkään mediat. Retkikaverit ovat pysyneet pitkälti samoina, eikä juhlavaelluskaan koskenut vain minua. Ymmärrän yksinvaeltajia ja olen vuosi vuodelta vakuuttuneempi, että sellaisenkin retken aika tulee vielä.

Toistaiseksi en ole seurasta kieltäytynyt. Jaettu onni tuntuu paremmalta.

 

Jos oikein viisaasti rupeaisi selostaman retken muonapuolta, pitäisi viimeistään nyt ottaa puheeksi kalorit ja rasvayksiköt. Niistähän hienojen oppaiden mukaan pitäisi lukua pitää, jottei erämaassa nälkään nääntyisi. Tietysti ne hyviä ovat tietää, mutta ilman niitäkin selvitään.

Jos sianlihasäilykkeet korvataan kuivalihalla, vaellusruokani perustuu pitkälti samoihin aineksiin kuin Kullervo Kemppisen kirjassa: näkkileipään, makaroniin ja puuroryyneihin. Samalla tavalla suhtaudumme myös ravintoarvoihin. Niiden suhteen mennään näppituntumalla.

Löysin useampiakin alkuaikojen ruokalistoja ja ohjeita. Silmiinpistävää on, että käytännössä jokaisessa ateriassa oli silloin jauhelihaa. Sitä oli helppo kuivata uunipellillä ja sekoittaa erilaisiin pata-, kastike- ja keittoaineksiin, joiden suhteen 90-luvulla taidettiin elää vaeltajan kulta-aikaa. Pussikeittoja ja kiisseleitä oli kaupan valikoimassa paljon enemmän kuin nykyään.

Vähitellen vaellusruoasta tuli harrastus tai ainakin tärkeämpi osa sitä. Löysin 90-luvun alun lehtileikkeitä – Raija Hentmanin ohjeita! Kotona tehtiin enemmän valmisteluja, mikä sitten palkitsi tunturissa. Raijan innoittamana opeteltiin kuivaamaan muutakin kuin jauhelihaa.

Kolmeenkymmeneen vuoteen mahtuu paljon. Eivät perusasiat ole silti muuttuneet edes Kullervo Kemppisen ajoista. Samaa Lumikurua me kiipesimme kohti Sokostin huippua viime kesänä kuin kirjan kirjoittaja aikanaan. Puurajan yläpuolella avautuvat ne helppokulkuiset tunturinummet, jotka ovat Saariselän parasta antia.

Kulkijoita on enemmän. 1990-luvulla tilastoidut käyntimäärät perustuivat vielä asiantuntija-arvioihin, eivätkä ole täysin vertailukelpoisia tämän päivän laskurien tuottamaan dataan. Valistuneen arvion mukaan UK-puiston kävijämäärä on kolminkertaistunut minun aikanani.

Lumikurun ilmestyessä retkeilijöitä oli vain nimeksi. Se oli kuitenkin kirja, joka nimenomaan käynnisti Saariselän retkeilybuumin. Kullervo Kemppinen on siis ollut rakentamassa buumia itse, ja omalla vaatimattomalla panoksellani varmasti minäkin.

Suomun takana on yhä tilaa kulkea. Luirolle pitää patikoida parin päivämatkan verran, ja hyvä niin. 1990-luvulla puhuttiin puiston erämaaosasta. Puiston, josta ei osattu 1950-luvulla edes haaveilla.

Lopulta retkeilybuumi lienee ollut tärkein syy Koilliskairan säilymiseen. Maailma ympärillä on muuttunut enemmän.

Lumikurun viimeisessä luvussa Kullervo Kemppinen maalailee uhkakuvia Saariselkää halkovasta maantiestä, kaivostoiminnasta ja matkailurakentamisesta. Hän ei kuitenkaan näyttäydy aktivistina, vaan monella tapaa realistina. Lokan altaankin hän oli jo ehtinyt mielessään hyväksyä, jos vain rakkaan tunturierämaan saisi säilyttää.

Tunturihotelleja lukuun ottamatta uhkakuvat jäivät toetutumatta. Jaan Kemppisen ajatuksen siitä, että jokaisen luonnonnähtävyyden luokse ei tarvitse tasoittaa tietä. Saavutukset tuntuvat arvokkaammilta, kun niiden eteen on nähtävä vähän vaivaa.

Raututuntureiden lähireittejä turismi on kuluttanut, siitä ei pääse mihinkään. Rumakurun kämpälle on rakennettu tie, joka jatkuu Luulammelle asti. Kullervo Kemppisen kirjassa ne olivat erämaassa.

Annan katseeni kiertää paikallisen sokoksen kattoterassilla, kuten me Sokostia 30 vuotta sitten kutsuimme.

Luirojärvi pehmeästi pyöristyvine rantaviivoineen ja ihmeellisine laguunilahtineen avautuu aivan jalkojen juuressa ja sen takana koko tunturimaan ääretön avaruus, kirjoittaa Kullervo Kemppinen.

Ihmisen silmissä maisema muuttuu hitaasti, mutta maapallon mittakaavassa juuri nyt dramaattisella vauhdilla.

Ilmastonmuutos on täällä.

Arktisella alueella lämpenemisen vaikutukset kertautuvat. Tutkimusten mukaan jokainen 0,6 asteen lämpötilan nousu siirtää metsänrajaa 100 metriä korkeammalle.

Kolmenkymmenen viime vuoden aikana eli sen jälkeen, kun minä tein ensimmäisen vaellukseni, Suomen ilmasto on lämmennyt 1,3 astetta.

Vaikka lämpeneminen saataisiin pysäytettyä, nykytiedon valossa voidaan jo pitää varmana, että tulevaisuudessa puurajan yläpuolelta pilkottaa korkeintaan Sokostin kivinen laki, jos kohta sekään.

Pohjoinen metsä kasvaa hitaasti, mutta männyntaimet kiipeilevät jo tuntureiden ylärinteitä. On järisyttävä ajatus, että jo lähisukupolvet tulevat tuntemaan hyvin erilaisen Tunturi-Lapin kuin me nyt tunnemme. 

Ehkäpä konkreettisin, oman vaellushistoriani aikana tapahtunut muutos, liittyy talvien pituuteen. Kevät tulee aikaisemmin kuin ennen. Siinä missä vappu oli 1990-luvulla tavallista hiihtovaellusaikaa, nykyään maaliskuu tuntuu varmemmalta kuin huhtikuu.

Ei hiihtovaelluksella tarvinnut ennen suojautua vesisateelta. Nyt suojasäät pilkkovat pakkaskautta jopa sydäntalven aikana.

Koska mennyt aika ei enää palaa, seuraavat 30 vuotta ovat tärkeämpiä kuin edelliset. Niihin me voimme vielä vaikuttaa.

Kursivoidut ovat lainauksia Kullervo Kemppisen kirjasta Lumikuru (1958).