Luirolta Suomulle

07.09.2022 | Raija Hentman

Vaellus halki Urho Kekkosen kansallispuiston vie erämaan merkkipaikalta toiselle alkaen Lokan tekojärven itälaidalta ja päätyen Suomujoen rannalle.

Vaellus alkaa mukavasti yöpymisellä Moskun kotitalossa ja venekyydillä. Lokan tekoaltaan paisuttama Luiro on ensin leveä, ja väylämerkit ohjaavat keskelle entistä jokiuomaa. Sen vesi on humuspitoista, sillä valtavan laajat aapasuot työntävät vetensä jokeen.

Liian ison kelkkahaalarin haarat roikkuvat polvissa ja puntit ovat makkaralla, mutta ilman haalareita veneessä tulisi kylmä.

Risto Pyhäjärvi kaartaa Uulalan rantaan ja nousemme hetkeksi jaloittelemaan. Erämaatila niittyineen erottuu kartasta keltaisena länttinä. Pihamaan heinähaasiat retkottavat puoliksi kaatuneina. Tuijotan vankan hirsitalon ovessa olevaa reikää. Se syntyi 19.8.1943 Neuvostoliiton partisaanien ampumasta luodista, joka oven toisella puolella surmasi talon vanhan emännän Britta Johanna Maggan. Se oli murheen päivä Uulalassa ja sen naapurissa, Yli-Luiron talossa.

Vene solahtaa Luiron tammen eli uittopadon kiviarkkujen välistä. Tähän päättyi Luttojoelta alkunsa saava talvitie, jota pitkin Metsähallitus suunnitteli 1930-luvulla kuljettavansa tulevien suurhakkuiden tukkikuormat uitettavaksi Kemijokeen. Marraskuuhun 1939 mennessä Kemi Oy:n ja Veitsiluoto Oy:n palkkaamat 500–600 miestä olivat tasoittaneet tiepohjat kuokat, lapiot ja kottikärryt työvälineinään, rakentaneet siltoja ja kämppiä. Sitten syttyi sota.

Könyämme maihin Tammikämpän kohdalla. Nykyinen autiotupa ei kuulu alkuperäiseen, 30-luvulla rakennettuun kämppäkartanon rakennuskantaan. Jaloittelun aikana ei ole mahdollisuutta etsiä alkuperäistä hartsuherran puodissa sijainnutta autiotupaa, vaikka mieli tekisi. Tunturikerho Kolbman väki pystytti talkoilla vuonna 2015 tämän Sodankylän Arvojärveltä tuodun kämpän.

Joen vesi on kirkastunut ja vene hakee syvintä väylää hiekkapenkkojen välissä. Purorentukan uposlehdet tanssivat virrassa. Luiro tekee tiukkoja mutkia ja välillä veteen kaartuvien puiden välistä näkee tunturin tumman siluetin. Karapuljun rantautumispaikasta alkaa patikointi.
 

Könyämme maihin Tammikämpän kohdalla.

Karapuljun Lankojärveltä siirretty autiotupa antaa suojaa illalla alkaneelta sateelta. Siinä säässä ei innosta lähteä etsimään mäntykankailta 50-luvun savottarakennusten jäänteitä.

Aamulla tihuuttaa. Sammalet, heinät ja kimaltavia pisaroita kantavat juolukanvarvut kastelevat kengät, tasainen ropina kaiken muun. Kokkovaaran ja Kaihtimipään välistä tasaista kangasta, helppokulkuisia rinteitä ja Karhunokan kivennäismaita koristavat keltaisina soihtuina palavat koivupusikot.

Kärppäjärvien takana Sokostin reunalakien muodot ja etuvartiokuusikon keihäänkärjet piirtyvät sateen sumentamina. Matalalta Kärppäojan ylityspaikalta on lyhyt matka kävellä kahluukengissä nuotiopaikalle. Puolityhjään puuliiteriin saa sisutettua penkit klapisäkeistä.

Seinärankojen väliin ripustetaan märät kamppeet kuivumaan ja klapipenkeillä istuen lusikoidaan päivällistä ja kuunnellen uudelleen alkaneen sateen ropinaa. Sinne sitten kellahdan nukkumaan vuorattuani oviaukon ja seinien raot rinkoilla, sadeviitalla ja ulkoteltalla.

Aamulla huikea valoilmiö kirkastaa Karhunokan rinteet ja vaeltajien mielet. Nuotion ympärille viritetyillä karahkoilla kuivuvat sukat, säärystimet ja muut märät varusteet. Sopivan jyrkkä nousu rinnettä kohti Hammaskuruun vievää polkua lämmittää varpaat, ja lopusta huolehtii aurinko. Se kirkastaa myös koivujen keltaiset, mustikoiden punaiset ja juolukoiden liilat sävyt, hehkuttaa puronreunojen ja soistumien siniheinän tuppaat liekkeihin.

Eipä ole tällaista ruskaa vuosiin ollut!

Hammaskurun varaustuvassa saamme olla nelistään. Autiotuvassa on kaksi muuta vaeltajaa. Tattitagliatellen ja teen jälkeen päivän bonuksena Paula hieroo hartioitani. Uikutan. Miksi tämä 17–18 kilon rinkka tuntuu painavan yhtä paljon kuin 22 kilon rinkka 20 vuotta sitten?

Yöpissalla käydessä taivaalla kiiluvat tähdet. Sammutan otsalampun ja tuijotan taivaalle. Seison Luton ja Luiron välisellä talvitiellä, joka palvelee nyt vaeltajia helppona kulku-urana.


 

Mäntykangas muuttuu koivuvaltaiseksi, kun kapuamme lähemmäs Vuomapään rakkaista lounaisrinnettä, joka töksähtää puurajalle. Päivä on lämmennyt aamun parista asteesta. Hopiaoja saa alkunsa useasta latvahaarasta, ja me laskeudumme etelähaaran kuruun. Loistava lounaspaikka!

Lähtöä tehdessä nuori mies harppoo paikalle kurun laitaa. ”Vielä pitää ehtiä Tuiskukuruun”. Edellisenä päivänä hän oli pyyhältänyt 40 kilometriä Tahvontuvalle saunomaan. ”Kun syö kävellessä, ei mene aikaa hukkaan.” Sitten hän heittää heipat ja haukkaa kädessä olevasta juustokimpaleesta. Terveisiä vaan Turkuun.  

Polku kapuilee Hopiaojan kivikkoisia ja epätasaisia rinteitä. Kirkasvetinen puro soljuu kynttiläkuusten lomassa. Tuon tuostakin sammaloitunut runko makaa puron poikki ja kirkkaan vihreät sammalet, saniaiset ja värikkäät varvut koristavat puron reunoja. Nuotiopaikan kohdalla puro on jo kerännyt vauhtia, ja on parasta ojentaa käsi ylittäjälle, jottei keikahda veteen epäilyttävän näköisten pöllin pätkien muodostamalta ”sillalta”.

Loppupäässään Hopiaoja puristaa vuolaat vetensä kuohuvaksi könkääksi ja viimein yhtyy Jaurujokeen hopeisena välkkeenä.

”Nyt taidetaan olla Suomen Ladun toiminnan ydinalueella” tuumin, kun laskeudun pitkiä portaita (143 askelmaa) liiteriltä Siulanruoktun kämpälle. Autiotupa ei ole 1960-luvun standarditupa, vaan latulainen Lapin Jokos rakensi kämpän vuonna 1955 tukikohdakseen. Tuolloin tuvassa oli myös sauna, mutta se purettiin, kun Siulanruoktu siirtyi Metsähallituksen hallintaan. Nyt saunan paikalla sijaitsee keittiösyvennys.

Kämppätasanteelta on vielä 69 porrasta joen rantaan. Loput jäljellä olevasta energiasta voikin käyttää näiden kuntoportaiden ramppaamiseen, jotta puu- ja vesihuolto pelaa. Heitämme haikeat hyvästit Aijalle, jonka täytyy kiirehtiä ehtiäkseen käydä haluamissaan paikoissa ennen seuraavan reissun alkua.

Pakkanen on sormeillut kuurareunukset juolukanlehtiin. Luvassa on lyhyt päivä – vain Tahvontuvalle. Jaurujoen laakso on todella vaikuttava. Mielikuvitus loppuu, kun yritän hahmottaa, miten tuhansia vuosia sitten jäätikön sulavesien kuljettamat hiekka- ja sorakerrostumat huuhtoutuivat vesimassojen mukana, täyttivät laakson, ja lopulta vedenpinnan laskiessa vähitellen muokkautuivat selvästi erottuviksi muinaisiksi rantatasanteiksi. Jauru kohisee kaukana nelivetorinteiden alapuolella.

Tahvontuvalla on hiljaista. Seinustalla roikkuu teltta kuivumassa ja kämpässä on lavereilla makuupusseja. Onpa pikkuinen tupa. Heti puita, vettä ja sauna lämpiämään. Kiukaan naksuessa ja humistessa on rauhallinen hetki nauttia yhdessä iltapäiväteetä.

Millainen urakka mahtoi ollakaan, kun Tyttönorssin yliopettaja Eino Tahvonen oppilaineen siirsivät Jaurujoelle konevoimin tuodut rakennustarvikkeet Tyyrojan suulle, ja sitten rakensivat kirvesmies Martti Mattisen johdolla kämpän ja saunan. Kesällä 1968 Nuorison Retkeilytuen tukikohta oli valmis. Vieläkö ihmiset tavoittavat sen talkootyön tuottaman tyydytyksen ja elähdyttävän yhteishengen tunteen kuin tuolloin?

Myöhemmin iltapäivällä väkeä lappaa paikalle. Sauna on takuuvarma vetonaula. Ja ihanaltahan hartioille laskeutuvat löylyt tuntuvat, kuorivat kuonan ja puhdistavat sielun. Tuvan pöydän ääressä käydään kiinnostavia keskusteluja, käydään läpi käsittelemättömiä suruja, jaetaan kokemuksia. Saamme terveiset Aijalta. Aamiainen valmistetaan erillisessä keittiössä, joka on itse asiassa Härkämurustan entinen puhelinkoppi. Se oli sitä aikaa, kun Lapissa oli vielä erämaapuhelimia. Tupakirjaan merkinnät, allekirjoittajina kolme varaosavaeltajaa.
 

Vaikkei ole eväänsä liikauttanut, poronkäristys uppoaa vaivatta.

Vongoivan nimeen liittyy jotain tarunhohtoista. Onhan se kaukana kaikesta, sinne täytyy taivaltaa, vuodattaa hikeä, rasittua. Perille päästyä tavoittaa jotain erityistä – ehkä. En tiedä, mikä olisi hienoin reitti Vongoivan kammille, mutta me lähdemme nousemaan Tyyrojan idänpuoleista rinnettä. Neuvon mukaan ylitämme ojan ennen isoa kivirakkaa, ja kapuamme Povivaaralle. Yläpuolellamme julmistelee Vongoivanräystään tyly jyrkänne, jonka reunalla kiikkuu pikku-ukkoja värikkäissä vaatteissa.

Kaukana idässä siintävät Venäjän tunturien kyömyt, lännessä Siulapään rinteet ja etelässä kumpuilevat laajat havumetsät. Ja aurinko paistaa. Vaaran länsipään alarinteellä kasvaa vastustamattomia mustikoita.

Vongoivan lounaisrinteet kasvavat taajaa koivikkoa, mutta viimein saavutamme Vongoivajoen latvahaaran, jonka varrella juuri meitä odottaa kammi. Aurinko on jo painunut laen taakse ja valaisee vain korkeimpia vastarinteitä. Taivaalla on viuhkana jalaspilviä. Kaivan avaimen rinkasta ja avaan oven. Peräseinällä laveri, patjoja, pienen ikkunan edessä pöytä ja penkki, kamiina, kaasukeitin – siis kaikki tarpeellinen. Ikkunan välissä puiset riekot kumartelevat toisilleen

Aamulla luvattu sade alkoi. Luppopäivä. Laiska aamutee, rauhallinen puolukoilla höystetty aamupuuro ja nautiskeleva aamukahvi. Totesimme Paulan kanssa tyytyväisinä, että kummankin tekopolvet toimivat moitteettomasti. Omasta polvileikkauksestani oli kaksi ja puoli vuotta, ja molemmat oli vaihdettu kerralla (Latu ja polku 4/19), Paulan tekonivelet oli asennettu kahdeksan kuukauden välein vähän myöhemmin. Karinillakin oli sen verran metallia kropassa, että kelpuutetiin Varaosavaeltajien kerhoon.

Satoi entistä kovempaa, mutta meillä oli oikein kotoisaa. Moneskohan tämä Vongoivan kammi oikein jo on? Ainakin ensimmäisen rakensivat Tunturiladun Antero Tarvainen ja Unto Tovi kesällä 1955, ja kevättalvella -56 kammiin tuotiin kamiina. Talkoilla niitä on senkin jälkeen korjattu tai rakennettu uudelleen. Niin tämäkin isompi ja modernisoitu versio, joka valmistui lopullisesti vuonna 2016.

Vaikkei ole eväänsä liikauttanut, poronkäristys uppoaa vaivatta.

Ei paista aamulla aurinko. Enää kaksi yötä jäljellä. Vuoroin sadetta ja poutaa, kun painamme kammin oven kiinni ja suuntaamme Sihverinlakopään ja Kielisvaaran rinteitä Anterijoelle. Ennen Anterijokea ylitämme taas Lutto–Luiro-talvitien. SealSkinzin sukat pitävät jalat kahlatessa kuivina, sillä vesi ei ulotu sukan suun yli.

Anterijoki palmikoi ylempänä monena kapeana uomana laakean suoalueen keskellä. Siniheinän keltainen peitto värittää suota, ja kaunisrunkoiset koivut luovat puistomaisen näkymän latvavesillä.  

Akanhärkäkurun jylhä rotko aukeaa oikealla puolella. Nyt kapea pieni puroliru katoaa pystyn kiviseinän taakse. Toista oli jääkauden loppupuolella, kun Anteripään ja Vesipään väliin patoutunut jääjärvi oli purkanut vetensä Muorravaarakkajoen laaksoon vieden kaiken irtomaan ja repien kalliota kurun seinämistä.

Nyt on rauhallista. Seitsemän kilometrin päässä Ukselmapään rinteessä näkyy Pirunportti.

Ja taas tulee sadekuuro. Kurun viertä laskeutuva polku on alussa jyrkkä. Suuntaamme yläjuoksulle päin. Ylityspaikkaa pitää hetki hakea. Kartoissa on vielä tulipaikan symboli Muorravaarakkajoen latvalla, mutta se on mennyttä aikaa. Vain kivikasa ja lahonneet istuinkehän pöllit kertovat, että olemme perillä. Toinen telttayö. Onneksi matkalla oli lakannut satamasta ja saamme rauhassa istua syömässä.
 

Räntäpilvet laahaavat kuuroja pitkin tuntureita samalla kun aurinko taistelee paikastaan.

Sateetonta aamua riittää leirin purkuun, aamiaiseen ja vielä alkumatkaan kohti Lumipäätä. Syksyn kirjokankaat on levitetty rinteille. Alkaa tihuttaa, ja ylemmäs noustessa sade muuttuu rännäksi. Lumipää vaihtuu Ukselmapääksi. Pysyttelemme lähellä purokurua, jonka vedet putoavat Paratiisikuruun. Laskeudumme purokurun pohjalle evästauolle, mutta ei siellä sen kummempaa suojaa saa kuin muuallakaan.

Paratiisikuruun laskeutuminen jää, sillä rinteet ovat pelottavan jyrkät ja räntäsateen liukastamat. Kapuamme vastarinnettä ylös, ja rakkarinteitä kierrellen laskeudumme vähitellen pohjoiseen. Ruskan värien kirkkautta ei himmennä tuhruinen sää.

Onneksi lakkaa satamasta. Valitsemme ylemmän Vaulopään itäisen haaran polun. Pari kilometriä ennen Sarviojan kämppää alkaa jo väsyttää. Sieltä on vielä kilometri Sudenpesälle! Kämppää kutsutaan kammiksi, mutta ei sillä mielestäni ole mitään tekemistä perinteisen kammin kanssa. Ihana paikka joka tapauksessa, kun lämpö leviää, porovokki on syöty ja Pätkismousse odottaa kipossa.

Nukahdan heti, kun kellahdan patjalle. Olen kiitollinen niille tunturilatulaisille, jotka pystyttivät alkuperäisen Sudenpesän yli 50 vuotta sitten, ja niille, jotka rakensivat sen uudelleen tulipalon jälkeen.

Aamulla solut olivat liimaantuneet toisiinsa kiinni ja väsyttää. Huussiin mennessä tuvan ovi on potkaistava auki ja rymäytettävä kiinni, muuten se jäisi raolleen ja kämppä kylmenisi alta aikayksikön. Siinä puuhatessa vähitellen vertyy ja aurinkokin pilkistää. Sudenpesän ja varaston välistä alkaa kapea polku, joka nousee Kaarnepäälle.

Paljakkaan tullessa se hajoaa ja katoaa, mutta laella toinen polku ottaa meidän huomaansa. Sarviojan kämpiltä virtaa väkeä suunnaten Kuotmuttipäälle. Sinnehän mekin. Karttaan sitä tunturinlaelta toiselle johdattavaa vahvaa polkua ei ole merkitty. Mutta siellä se on, ja kuljettaa lopulta paljakan reunalle ja alas männikköistä rinnettä, jota koivujen soihdut valaisevat.

Räntäpilvet laahaavat kuuroja pitkin tuntureita samalla kun aurinko taistelee paikastaan.

Maantiekurussa, tuolla ikivanhalla kulkukeinolla on sekä vastaantulijoita että ohimenijöitä. Historian siipi pyyhkäisee Helanderin kodan kohdalla. Aittajärven ylityspaikalla käy vilske. Pohjaan pultatut oranssit neliöt ohjaavat sopivaa reittiä Suomujoen toiselle puolelle.

Meidätkin on johdatettu turvallisesti perille.